Kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi, ei ystäväpiirissäni ollut vielä juurikaan muita lapsiperheitä. Toiset elivät vielä sinkkuvuosia, toiset olivat lähivuosina pariutuneet. Niinpä minulla ei ennalta ollut äitiystäviä valmiina.
Omaan äitiyteen ja ensimmäisen lapsen tuloon sitä kasvoi pikkuhiljaa. Se ei tuntunut sellaiselta järisyttävältä, tai mitenkään konkreettiselta asialta, vaan sitä vain eleli päivä kerrallaan ja katsoi kun maha kasvoi. Se oli niin hassua aikaa! Ei minusta tuntunut yhtään äidiltä silloin vielä, vaikka olinhan jo äiti, vauva kohdussani kasvamassa.
Tietenkin omaa vauvaa odotti, enemmän kuin mitään muuta. Etenkin ne viimeiset viikot, en osannut ajatella mitään muuta asiaa, keskittyminen mihinkään oli aika olematonta. Olin fokusoitunut vain synnytykseen ja vauvaan. Oma ihana vauva olisi kohta sylissä!
Nykyään tunnen paljonkin ihania äitejä. Muutama hyvä ystäväni on tällä hetkellä raskaana, ja se on jotenkin ollut minulle ihan huikea juttu. Ystäviä, joiden kanssa on yhteistä historiaa takana vuosikausia. On kasvettu ja koettu yhdessä, ja nyt heistäkin on tulossa äitejä. Se on vaan jotain tosi ihanaa! Ihan ihmeellistä.
 |
| Kuvat vuoden takaa |
Se on hieno taito, tuo mikä sinulla on, että pystyy eläytymään niin empaattisesti, että odottaa ikäänkuin ystävien mukana :) On ainutlaatuista ja hienoa saada elää siinä äidiksikasvamisen kaaressa mukana ja nähdä kun ystävän vatsa pyöristyy. Sitä pystyy seuraamaan aivan eri tavalla kuin omaa raskautta. Minäkin olen nauttinut hurjasti siitä, kun on saanut seurata ystävien raskautumista ja matkaa aina äidiksi saakka. Ainutlaatuista <3
VastaaPoistaIhanaa viikonloppua!
Sitä se kyllä on, ainutlaatuista :) <3
Poista