Odotetut arkipäivät, väärät ajatukset ja ne ilmaiset junamatkat

Edellisen tekstin jälkeen koko blogi tuntuu huutavan avukseen positiivisia sanoja ja vähän keveämpää kaikua. Arki-ilojen aika siis! Ajatuksissa on voimaa. Myös niissä, jotka tänne näppiksen kautta iskeytyvät. Kevään teksteistä löytyy edellinen arki-ilottelu, se on täällä. 

Tykkään arjesta täällä uudessakin kodissa, uudella paikkakunnalla. Usealle arkipäivälle löytyy mukavaa tekemistä, sellaista, josta ei halua jäädä paitsi. Se on huippua. Esimerkiksi keskiviikko on yksi lemppareimmista päivistä.

Viikonloppuna sain latautua, ja olla kotona ihan yksin. Harvinaista, todella harvinaista. Ja tosi ihanaa. Käynhän toki välillä ilman perhettäkin menoillani, mutta yksin kotona oleminen on vielä asia erikseen.

Käytin aikaani myös siivoamiseen ja järjestelyyn. Yksin ollessa se on tosi mielekästä, lasten kanssa ei niinkään. Kuuntelin vaihdellen äänikirjaa ja musiikkia, laulaa hoilotin ja levittelin tavaroitani niin, että koko ajan oli useampi operaatio meneillään. Eikä kukaan tullut näpistämään tavaroitani tai vähän avustamaan hommassa. Ah.

Oman ajan ilona toimi myös Kirjamessut, jossa kävin ihastelemassa kirjavalikoimaa. Juuri mitään en ostanut, mutta monen monta uutta kirjaa tuli iskettyä lukulistalle Goodreadsiin. Kuuntelin myös muutaman kirjailijan tarinoinnit.

Sunnuntaina kun perhe saapui kotiin, samalla ovenavauksella saapui myös pitkään etsinnässä ollut pöytä lastenhuoneeseen tori.fi:stä. Sitä etsittiin pitkään siksi, koska oli kriteereitä. Käytetty, tietyn näköinen ja sopivan pituinen, että molemmat lapset mahtuvat puuhailemaan pöydän päissä, ilman että yltävät ropeltamaan toistensa touhuja. Pöytähommille ja ah sille askartelulle, jota nuo tyypit niin rakastavat. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että jaksettiin odottaa, eikä hankittu niitä pikkuisia lastenpöytiä, joita torit ja facebookin marketplacet ovat tulvillaan.

Ja myös tämä viikko tuo kaikkea kivaa tullessaan. Vaikka myös ne menkatkin kuuluvat tähän viikkoon oleellisena osana. Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä ne menkat vaan on silti helpommat kuin se odotus. Tai ainakin nyt, kun hormoneilleni kuuluu jo parempaa, ja menkat ovat siksi kivuttomat.

Ja aion vähän fiksata myös omaa ajattelua. Vaikka parisuhteeseen liittyen olen osannut valita ajatuksia, en ole muistanut tehdä sitä raskaushaaveisiin liittyen, vaikkakin ajatus on tavallaan positiivinen, että kyllä me vauva saadaan.  Silti olen ajatellut paljon vaikkapa keskenmenoa ja "entä jos"-aiheita. Ei hyvä. Pari iltaa sitten luin kirjaa, joka inspiroi minua aiheeseen liittyen, ja aion työstää myös mieltäni tässäkin asiassa.

Yksi kiva tältä viikolta on  myös ilmaiset lähijunat rattaiden kanssa Tampereelle saakka. Pari viikkoa sitten käytiin viimeksi junareissussa Tampereella, ja tällä viikolla käväistään taas. Ihanan helppoa! Ja koska rahaa ei mene matkoihin, voi tällaisia reissuja tehdä useammin.


Toivon sulle ihanan iloista ja riemullista viikkoa!

En tiedä kumpi on ankeampaa, menkkojen alkaminen vai loppukierron kitupäivät

Kiertopäivä 26, kiertopäivä 27. Kamalan hitaasti ohilipuvia päiviä. Mieli on ihan mutkalla, milloin apea, milloin toiveikas. Tämä taitaa aika lailla olla jatkoa kahden viikon iloisuudelle.

"Olen niin apea, tämän on pakko olla pms-oireita". Oletetusta pee äm ässästä tietenkin ajatukset lähtevät alaluisuun, apeuden alikulkutunnelia kohti. Silloin oikeastaan vaan haluaisi olla yksin ajatustensa kanssa, sulkeutua omaan kuplaan.

Ja välillä puolestaan miettii oireitaan, että joo, nämä ovat varmasti raskausoireita! Monena aamuna rinnat ovat tuntuneet aroilta, joo, ihan varmasti raskaana. Vaikka yhtä hyvin se voisi enteillä myös uutta, lähestyvää kuukautiskiertoa.

Sitä käy vähän väliä vessassa tarkistamassa, alkoivatko menkat. Ja joka kerta huoahtaa helpotuksesta, kun verta ei löydy.

Kumpi on ankeampaa, tietämättömyys vai pettymys? Näinä hitaina odotuksen hetkinä sanoisin, että nämä kitupäivät ja tietämättömyys. Kun ei tiedä, mihin fokusoisi ajatukset. Mieluummin kaikkeen muuhun, kuin siihen ehkä alkavaan kuukautiskiertoon.

Tokihan menkkojen alku olisi taas pettymys. Tietenkin. Mutta toisaalta, sittenpähän tietää, ja voi taas koota mielen uutta yritystä kohden. Tieto lisää mielenrauhaa, vaikka sitä asiaa taas hetken joutuukin pureskelemaan, että saa asenteensa kasaan.

Viime kuussa tämä loppukierron odotus ei tuntunut näin ankealta. Toisaalta, silloin myös oli vahvasti olo, että en ole raskaana, ja menkat taisivat alkaa muutama päivä normaalia aiemmin. Mietin, olenko menossa jotain tiettyä ankeuden pistettä kohti, jonka jälkeen asiaan turtuu? Vai turtuuko siihen koskaan?

Ja tarkennettakoon, että ne ovat vain nämä hetket. Muut päivät ovat tavallisia, hyviä päiviä.

Tule mukaan jakamaan arkea Instagramin puolelle, löydät sinne tästä

Parisuhteessakin voi olla kausia. Kaikki kaudet eivät ole välttämättä mukavia.

Etenkin pienillä lapsilla on aina uusia kausia. Kasvua tapahtuu niin huimaa vauhtia, että uusissa vaiheissa ei aina pysy perässä. Mikä on lapsen luonteeseen kuuluvaa, mikä uusi vaihe? Sen sijaan parisuhteen kaudet tapahtuvat paljon hitaammin syklein. Niissäkin kausissa on se paha vika, että sitä voi helposti ajatella parisuhteessa tai puolisossa olevan suuriakin ongelmia, vaikka oikeasti olisi vain joku haastavampi vaihe menossa.

Viime kesä ei ollut paras kesä meidän taloudessa, monellakaan mittarilla. Myös parisuhdeasteikolla menneet kesäkuukaudet olivat noh, todella koettelevia. Meillä oli aika ankea vaihe.

Paljon sellaisia hetkiä, jolloin molempia ärsyttää se toisen naama, tai jo ajatuskin siitä, pohjautuen johonkin edelliseen riitaan tai muuhun äksyilyyn. Ja kesällä niitä riitoja riitti, varmaan joka päivä rähistiin edes pienesti jostain asiasta. Toki saatiin myös sopua aikaan, vaikkakin aika laihaa sellaista. Kyllä,  parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, ja kaikki niistä eivät välttämättä ole niitä parhaimpia.

Ota vakavasti, mutta älä kuitenkaan ota

Kun riitatilanne on päällä, ne on usein ne tunteet, jotka ottavat vallan. Sitä kiehuu ja kuohuu. Jopa mun mies, josta kai yleensä luullaan, että on mitä rauhallisin. Kerron salaisuuden, ei se aina ole. Eihän kukaan voi aina olla.

Kesällä usein tuntui, että kumpikaan ei vaan voi ymmärtää toista. Ja että ärsyyntyminen leimahti sekunneissa koko ajan. Sitä sanoo ehkä hiukan liikaa, ja sitten toinen ärsyttää ja tekee sen uudestaan ja uudestaan. Puolin ja toisin. Pienet ja suuremmatkin erimielisyydet painavat, sillä tietenkin sitä haluaisi vetää yhtä linjaa asioista, tulla ymmärretyksi ja saada selvyyden hiertäville asioille. 

Siinä hetkessä se tuntuu kuolemanvakavalta. Sitä se loppupeleissä tuskin kuitenkaan on. Ei olla ainoa pariskunta, joilla on välillä huonompiakin kausia. Ja me ei edes eletä vauvavuotta tai ruuhkavuosiakaan, joiden yleensä kerrotaan koettelevan parisuhdetta. Ollaan oltu riitaisia ihan muuten vaan, ajatella!

Toki meillä on oikeasti ollut paljon muutoksia elämässä, jotka ovat heilutelleet venettä. Mutta silti. Ei ne vaikeudet, vaan se miten niihin reagoi.

Pikkuhiljaa sitä ymmärtää, että kaikesta ei vain voi päästä täysin yhteisymmärrykseen, olla aivan samaa mieltä. Elämä on sellaista, emme ole yksi ja sama henkilö, vaan kaksi erillistä ja erilaista ihmistä. Niin kuin kuuluukin olla.

Eikä se ole vakavaa. Se on elämää. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä. Olisi helppoa lähteä sille tielle, että vähän kasvattelisi asiaa mielessään. Miettisi, vatvoisi ja velloisi siinä omassa surkeudessaan, että on parisuhteessa, jossa ei tule ymmärretyksi. Voi minua, sinua raukkaa! Vaikka oikeasti asia on vain niin, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia.

En usko käsitteeseen "liian erilaiset". Ajattelen enemmänkin, että silloin on kyse joustamattomuudesta, ja siitä, ettei halua antaa periksi piiruakaan. Tai on jo luovuttanut, tai ei Tahdo. Joko molemmat, tai toinen osapuoli. Yksin kun ei oikein voi parisuhdetta rakentaa, pitemmän päälle siihen tarvitaan molempien panos.

Olen todennut toimivaksi sen, että ajattelee: tämä on vain vaihe, joka on käytävä läpi. Niin kuin oikeasti onkin. Toki jos vaiheesta on tullut vakituisempi olotila, kannattaa miettiä, kuinka asiasta pääsisi eteenpäin.

Ero on helpompi vaihtoehto

Eroaminen on usein tavallaan helpompi ratkaisu kuin isojen erimielisyyksien kohtaaminen tai terve nöyrtyminen, omien toimintatapojen muuttaminen. Juosta vaan pois, jatkaa matkaa eteenpäin, eikä jäädä pesemään likapyykkiä. En sano, etteikö se juokseminenkin tekisi kipeää. Itsekin olen nuoruudessani ollut se, joka on juossut pois. Nuori ja ajattelematon, jolle sinkkuus tuntui aluksi ihmeelliseltä vapaudelta.

Eroa vaikeampaa onkin ohjata oma mieli oikeille raiteille. Valita ajatuksia, eikä antaa väärien ajatusten tehdä pesää omaan mieleen. Päättää tahtoa rakastaa toista, vaikka ei todellakaan siinä hetkessä tuntuisi siltä.

Helppoahan on tahtoa rakastaa silloin kun kaikki on kivaa. Mutta eikö koetuksissa juuri tämä luvattu tahtominen mitata? Tai silloin, jos suhde tuntuisi väljähtäneeltä, ja myöskin pitäisi nähdä vaivaa sen eteen?

Meillä ei onneksi ole ollut missään vaiheessa ero oikeasti mielessä, juurikin siksi, koska emme ajattele niin. Mutta enpä voi sanoa nauttineeni tuosta vaiheesta silti. Eikä siitä ihan silmänräpäyksessä päästy eteenpäin. 

Onnellisempi yksin tai jonkun toisen kanssa?

Kulttuurissamme tavoitellaan, tai ainakin ihailllaan yksilön onnea. Ei meidän onnea, vaan minun onnea. Tokikin hyvä olo omissa nahoissaan ja omassa elämässä on tärkeää, mutta joskus sen alle voi unohtua muut asiat. 

Monestihan kuulee, että eronneet ovatkin tosi onnellisia, vapaita. Ainakin aluksi. Ja nimenomaan se osapuoli, joka on eronnut omasta aloitteestaan ja tahdostaan. Jossain vaiheessa kuitenkin kuvioihin tulee uusi puoliso, joka alkuun tuntuu itselle sopivammalta. "Tämä olikin se rakkaus, jota olen odottanut!", ja unohdetaan se, miltä edellisen suhteen alkuaikoina saattoi tuntua. Rakastumisen tunne sumentaa.

Ja jotkuthan ajattelevatkin, että elämässä voi olla vaikka kymmenenkin itselle oikeaa ihmistä, että osan kanssa heilastellaan kuukausi-vuosi-pari, osan kanssa vaikka se vuosikymmen. Ja onhan se totta, voihan ihminen rakastua lukemattomiakin kertoja. Rakastuminen on helppoa, rakastaminen ja rakkauden jatkuminen vaatii tahtoa.

Itsekin teini-iässä ja nuorena aikuisena ajattelin, että pitkä parisuhde on aneemisen kulahtanut ajatus.

Nykyään uskon tahtomiseen, ajatusten valitsemiseen, yrittämiseen ja siihen, että sitä toinen toistaan hioo. Enää ei todellakaan houkuta ajatus siitä, että kumppani ja sitä kautta myös osa elämää vaihtuisi vähän väliä.

Mitä sitten koitan sanoa? Sitä, niitä surkeampia kausia ei kannata pelätä, vaan olla valmis tekemään töitä sen yhteisen onnen hyväksi.

Nykyään meilläkin onneksi jo eletään taas seuraavaa ajanjaksoa, parempaa sellaista.

Ollaanko ainoita, jotka eivät juhli halloweenia? Tai pidä siitä millään tapaa?

Irvistin varmaan epämukavuudesta, kun huomasin pari viikkoa sitten, että kaupat ovat alkaneet täyttyä halloween-härpäkkeistä. Juhlat ja arjen piristys ovat ihania, nämä vain ei iske.

Milloin halloween alkoi yleistymään Suomessa? Omassa lapsuudessani sitä ei ollut vielä, ainakaan samalla tapaa. Muistan kyllä muita naamiaisjuhlia. Työelämässä päiväkodeissa törmäsin siihen aikoinaan. Siihen, että perheet haluavat, että päiväkodissakin juhlitaan halloweenia. Nykyään yksi jos toinen tuntuu sitä jo viettävän. Ja kukin olkoon vapaa viettämään tai olemaan viettämättä jatkossakin.

Ymmärrän sen, että se on kiva pieni juhlanaihe keskellä pimeintä kautta, kun jouluunkin on vielä niin pitkä aika, ettei päviä vielä kannata laskea. Mutta halloween? Eikö oikeasti keksitä mitään parempaa aihetta juhlaan syksylle?

Tiukkis, joka ei halua juhlia halloweenia

Tykkään juhlista. Synttärit, nimpparit, isänpäivät, saavutukset ja muut ilot. On kiva järjestää juhlia ja päästä niihin. Halloweenista en kuitenkaan pidä.

Se on tavallaan kuoleman juhlimista. Aikuisten juhlissa mässäillään verellä, zombeilla ja muulla. Tehdään taitavia meikkejä, joissa meikkiveri valuu. Lasten juhlissa asiat tehdään söpömmin, mutta samalla kategorialla.

En ymmärrä kuoleman ihannointia, tai hassunhauskailua sen ympärillä. Ja juu, monen mielestähän se ei suinkaan sellaista ole, vaan ihan vain viatonta mukavaa.

Aikuisistahan tällainen juhlinta on alkujaan lähtöisin. Toki nykyään lapsetkin osaavat halloween-juhlia toivoa, kun ovat niissä olleet tai niistä kuulleet.

Joku voi ajatella, että halloweenin kautta pelottavista asioista ja pelottelusta tavallaan markkinoidaan lapsille kivoja asioita, semmoisia, jotka eivät pelota. Itse en usko, että se toimii niin.  Munakoisoni ja minä -blogin Jasmin sanoikin sen hyvin: "päivällä nauretaan ja yöllä pelätään".

Jeesus ja halloween. Miten ne liittyvät toisiinsa?

Kyllä, olen se kurja vanhempi, joka on kysynyt kerhossakin, että eihän kerhon toimintaan kuulu halloweenin vietto tai siihen liittyvät askartelut. Toiset eivät halua, että lapsille mainitaankaan vaikkapa Jeesuksesta, me taas ei haluta juhlia halloweenia. Jännää, että halloweenin juhlimattomuus tekee tylsimykseksi ja oudoksi tiukkikseksi, Jeesus-hommien väliin jättämistä pidetään vain jokaisen oikeutena. Molempiin pitäisi kuitenkin olla yhtälainen oikeus, ne ovat perheiden omia valintoja.

Ja miten Jeesus ja halloween liittyvät toisiinsa? Sillä tapaa, että ajattelen halloweenin olevan suoraan omien arvojemme ja elämänkatsomuksemme vastainen. Aivan kuin toisille perheille se Jeesuksesta puhuminenkin. Sillä tapaa ne liittyvät.

Meillä kuitenkin kyllä halloweenistä voidaan puhua, ja puhutaankin, mutta emme sitä vietä, eikä myöskään haluta osallistua sen juhlintaan.

Enkä tietenkään ole muilta lapsilta kieltämässä halloweenia. Jos muut perheet sellaista toivovat, niin sitten vain jäämme siitä pois. Jokainen perhe tekee itse omat päätöksensä. Kaikilla olkoon siihen oikeus, meilläkin.

Mikä se halloweenin tarkoitus sitten on? En tiedä. Juhlia kun voi muutenkin. Kysyin lapselta, tietääkö mikä on halloween. "Joo äiti, tiedän. Se on sitä hyvää juustoa!". Halloween ja halloum-juusto, sama asia :D Taidan tykätä juustosta enemmän. 

Vietetäänkö teillä halloweenia?

Kuva Pixabay

Noin kaksi viikkoa aikaa olla iloinen, sitten taas kootaan itseä pari päivää

Menkat, ovistestit, ovulaatio, odotus. Ja sama uudestaan, vähän väliä. Vaikka elämä ei suinkaan pyöri vauvan odotuksen odottamisen ympärillä, niin kyllä kuukautiskierto jonkin verran määrittää asioita ja on mielessä.

Kuukaudet menevät tosi nopeasti, päivätkin. Tämä taitaa olla nyt neljäs kierto, kun aktiivisesti yritetään. Kesä meni toipuessa ja reissatessa.

Toinen kierto, kun ovulaatiotestit ovat käytössä. Se on uutta edellisiin yrityksiin verrattuna. Aiemmin ei ole oikeastaan ollut tarvetta, kuopus tärppäsi aika lailla ekasta ovulaatiosta, samoin kuin keskenmennyt raskaus. Esikoista yritettiin puolisen vuotta. Lyhyt aika sekin, vaikka silloin tuntui iäisyydeltä ja toivottamalta.

Nyt ei tunnu toivottomalta, kun kuitenkin noita lapsia on, ja oletus siitä,että kyllä se onnistuu.

Ajattelin joskus aiemmin, että ovulaatiotestejä en kyllä kokeile, että se on vähän maanista ja epätoivoista hommaa. No, ei se oikeasti ole. Tai en itse ainakaan ole epätoivoinen. Olen vaan ymmärtänyt sen, että aika menee koko ajan, ja että jos on jotain, mitä voi itse tehdä, niin se tehdään. Siinä se.

Ovulaatio viime kuussa tuntui jotenkin surkealta, tai ettei se ollut kunnollinen. En tiedä johtuiko ovulaatiosta, huonoista testiajoituksista vai vaan noista testeistä, kun en saanut siinä kierrossa halpistesteillä ollenkaan semmoista kunnollista, vahvaa viivaa tikkuun. Viiva oli hiukan kontrolliviivaa haaleampi.

Tässä kierrossa sain sen vahvemman viivan. Viisaammat ohjeisti mua tekemään noita edullisia testejä useamman päivässä, ja niin olen nyt tehnytkin alusta asti. Sain kaverilta myös digitaalisia testejä, jotka on kyllä paljon simppelimpiä, kun ei ole niin paljon tulkinnanvaraa. Tulee se hymynaama, tai sitten ei tule.

Nyt on taas menossa hilpeät päivät, kun ovulaatio on ohitettu. Ei tarvitse tikutella tai miettiä asiaa. Joko sitä sitten taas kootaan itseä ja iloista mieltä kokoon pari päivää, kun menkat alkavat, tai sitten ei. Jää nähtäväksi!