Joululahja itselle & lukemista lomapäiviin

Annoin vähän ennakkoon itselleni joululahjan, nimittäin poistin itseltäni puhelimesta ja pädiltä muutaman someen liittyvän sovelluksen. Ainakin nyt jouluksi, ehkä pidemmäksi aikaa. Jää nähtäväksi.

Sinällään itselläni niissä vietetty aika on ihan ok, sysäyksen tähän sain instan muuttuneista käyttöehdoista. Ja toki, vaikka vietetty aika ei olisi valtaisa, niitä lukemattomia kurkkauksia tulee päivän mittaan huomattavasti, ihan ajattelemattakin. Sormet osaavat avata mämä sovellukset jo ihan itsenäisestikin, ja sitten sitä huomaa taas selaavansa, ja miettivänsä jonkun muun elämää.

Mutta ah, loma ja kirjat! Joulun viettoon startattiin kirjaston kautta, josta hain vastauksena tulleen Eroon oireista -kirjan. Siitä en osaa vielä sanoa mitään, mutta luulen kyllä, että ihan oivaltava lukukokemus on tulossa.

Monesti luettavan keksiminen onkin vaikeinta,  lukulistalle pääsevien kirjojen etsiminen. Kurkkaan yleensä Goodreadsista, mitä ystäväni Minna lukee, sekä Puutalobaby-blogista, mitä Krista on lukenut lähiaikoina. Jos heiltä en keksi uutta luettavaa, joudun etsimään itse :D

Lähiaikoina olen lukenut näitä: 

Elämänlanka (Victoria Hislop)

Kirja alkaa Thessalinikin suurpalosta vuonna 1917, jolloin kirjan toinen päähahmoista, Dimitri syntyy. Katerina saapuu Thessalonikiin myöhemmin, kun Turkki ja Kreikka tekevät väestönvaihtoja; sulle muslimit, mulle kreikkalaiset. 

Aika vie myös juutaisvainoihin ja saksalaisten tuloon. Olen lukenut paljon natsisaksaan ja keskitysleireihin liittyvää kerrontaa, mutta enimmäkseen ovat sijoittuneet Puola-Saksa-Ranska-Itävalta -akselille. 

Historiamielessä Elämänlanka oli mielenkiintoinen, mutta myös kaikin puolin hyväjuoninen kirja ja kaunis tarina. Laitoinkin lukulistalle saman kirjailijan Paluu sekä Saari -kirjat. 

Kabulin tyttöjen salaisuus (Jenny Nordberg)

Tämän aloitin juuri, en ole vielä kokonaan lukenut. Afgaaniperheiden sosiaalinen asema on nykyäänkin uhattuna, jos perheeseen ei synny yhtään poikaa. Siksi tyttöjä voidaan kasvattaa poikina, kunnes nämä tulevat teini-ikään. 

Ajatuksena niin erikoinen, mutta kuulemma kulttuurissa ihan hyväksyttävä käytäntö. Perhe hyötyy tästä, ja toki myös tyttö, jota kasvatetaan lapsuuden ajan poikana, saa elää vapaampaa ja etuoikeutetumpaa elämää "ollessaan" poika. Kirja ei ole romaani, vaan toimittajan vajaa 300-sivuinen reportaasi. 

Suon villi laulu (Delia Owens)

Tämä on ilmeisesti vuoden kirjahittejä, enkä kyllä ihmettele. Tykkäsin. Pohjois-Carolina, tarina etenee kahdessa tasossa. Perheensä hylkäämän, suomaastossa asuvan Kyan lapsuudessa sekä "nykyhetkessä", vuonna 1969 kun Kyaa syytetään kylän suositun pojan murhasta.

Tähtien antaja (Jojo Moyes)

Alice, pikkukylä Amerikassa ja 1930-luku. Alice pääsee vapaaehtoiseksi kiertävän kirjaston naisjoukkoon, joka ravistelee pikkukylän totuttuja normeja. 

Olen lukenut Jojo Moyesilta monia kirjoja, ja osasta pidän enemmäm kuin muista. Tämä on niitä mielenkiintoisempia, kuten vaikka Ne jotka ymmärtävät kauneutta ja Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. 

Salainen sopimus (Julia Quinn)

1800-luvun ihmissuhdekiemuroita paremmissa piireissä. Sujuvaa kerrontaa, tanssiaisia ja sen ajan heilastelua. Ja salainen sopimus siitä, kuinka huijataan seurapiirejä. Tämäntyylisiä on kiva lukea, vaikka eivät kummemmin avartaisikaan maailmaa sen enempää. Tyydyttää omaa Downton Abbey-Jane Austen -tyylistä lukunälkää.

Lukulistalla mulla on tällä

 hetkellä muun muuassa:

Victoria Hislop: Saari & Paluu

Cecilia Samartin : Kolibri (Tällä kirjailijalla on monia hyviä kirjoja)

Ji Seong-Ho : Pako, jonka piti olla mahdoton (Pohjois-Korea)

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet 

Vera Miettinen: Eerika

Albert Camus : Rutto 

Anni Kytömäki : Margarita (2020 Finlandia-voittaja)

Ihanaa joulunaikaa, ja toivottavasti sait uusia kirjoja omalle lukulistalle!

Kotihoito on onnekasta koronasyksynä

Vai sanoisinko, että koronasyksynäKIN? Oman perheemme kohdalla kotihoito on ollut tähän asti mitä mainioin vaihtoehto, mutta tänä syksynä siihen liittyy vielä muutakin, tavallisesta poikkeavaa.

Koronan "toista aaltoa" on povailtu alkavaksi näillä näppäimillä. Aika monet tuntuvat olevan vähän valmiustilassa asian suhteen, odottaen koska rysähtää. Tai ainakin, että koska kovemmat ukaasit, rajoitukset astuvat mukaan arkeen.

Someen jo postataan kuvia itsestä maski kasvoilla, pohtien, miksi kaikki eivät viitsi maskia käyttää. Monessa muussa maassa maskipakkoa on toteutettu jo pidemmän aikaa. Ilman, että se on vaikuttanut tilanteeseen juurikaan. Maskittomuus ei välttämättä kerro millään lailla vastuuttomuudesta, välinpitämättömyydestä tai siitä ettei sitä uskalla julkisesti käyttää. Siihen voi olla ihan muut syyt.

Mutta aiheeseen. Menneellä viikolla uutisoitiin, että 15 000 lasta on testattu koronan tiimoilta. Ja että sairastuneita lapsia on ollut viitisen kappaletta, eikä heistä ole tarttunut aikuisiin.

Testeissä on täytynyt (ja ilmeisesti täytyy edelleen?) ravata pienemmistäkin oireista. Onneksi nyt korjattiin väärinkäsitys, kun aiemmin ajateltiin koulun ja päiväkodin voivan vaatia testissä käymistä ja negatiivista tulosta lähes joka yskäisystä ja niiskutuksesta (ilmeisesti vielä saa rauhassa pieraista kuitenkin :D ) Tavalliset syyspöpöt ovat liikenteessä jo, niin oli viime syksynäkin samoihin aikoihin. Nyt kuitenkin pienikin rään valuminen herättää huolen koronasta ja viruksen leviämisestä. Ja testiin pääsyä kun voi joutua odottamaan päiväkaupalla, ja sitten vielä tulosten odottelu. Kuulostaa vähintäänkin ärsyttävältä.

Onhan se oikeasti järkevää, että vaikkapa sinne päiväkotiin ei mennä "vähän kipeänä", vaan ainoastaan täysin terveenä. Eletään vasta elokuun loppua, mutta monissa perheissä on ehtinyt olla jo aikamoista säätämistä ja kotipäiviä enemmän kuin hoidossa ja töissä olemista. Entä jos nenä ihan vähän vaan vuotaa vaikka kaksi viikkoa? Tai koko syksyn! Ilman mitään sen kummempaa. Melkoinen syksy tulossa monessa perheessä.

Tänäkin syksynä olen kiitollinen, että voidaan olla kotona, että lapset ovat kotihoidossa. Vuoden päästähän tämäkin muuttuu, kun esikoinen aloittaa eskarissa. Nyt kuitenkin jatkamme tavallista arkea, ja se tuntuu aika helpolta, kun miettii, mitä monilla muilla perheillä on tänä syksynä osana arkea.

En jaksa ajatella sitä, jos kerhot ja muut harrastukset taas perutaan varotoimien varjolla. Ajattelen, että se on sen ajan murhe, ja sen vatvominen ei hyödytä millään lailla. Päinvastoin. Keskitymme edelleen vaalimaan terveyttä ja puuhailemaan arkeamme monipuolisesti.

Voimia kaikille, jotka joutuvat kamppailemaan työelämän ja lasten pienten nuhien yhdistämisen kanssa!

Kurkkaa myös:

Raskaana korona-aikaan

Miksi koronavirus ei pelota

Kiireettömien aamujen valinta

Tuuhan mukaan myös arkeen Instagramiin @iloelolaura

Mielelläni kehossani? Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

*Mielelläni kehossani -kirja saatu

Viimeisimmät aikuisvuodet olen ajatellut, että minulla on ihan hyvä kehosuhde. Että olen solminut rauhan itseni kanssa teini-iän myllerryksen ja sen jälkeisen itsen etsimisen jälkeen. Samalla olen käsittänyt, ettei kehon ja mielen välinen suhde ole muuttumaton tila, vaan se elää ja muovautuu muun elämän mukana.

Sain keväällä arvostelukappaleena kirjan "Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen". Tämän postauksen otsikkoon laitoin kysymysmerkin kirjan nimen perään, koska se toimii myös hyvänä kysymyksenä itselle. Olenko mielelläni kehossani?

Nyt kirjan luettua on herännyt monia ajatuksia. Yllätyin, miten useasti kirjassa viitattiin kiintymyssuhteeseen. Tai lähinnä se yllätti, miten se vaikuttaa niin moneen asiaan. Kiintymyssuhteen tärkeys on tuttua, mutta sen merkitys yltää paljon laajemmalti kuin mitä on tullut ajateltua. Tuttua oli, että lapsuudesta opitut mallit ja vaikkapa vanhempien suhtautuminen itseensä vaikuttavat myös lapseen.

"Kehomme kohtelussa voimme nähdä häivähdyksiä kiintymyssuhteestamme". Ajatus avaa uusia ovia oman itsen miettimiseen. Ja toki sitä nykyään peilaa myös itseään omiin lapsiinsa. Mitä haluaa välittää heille, ja mitä tulee tahtomattaankin siirtäneeksi heille. Vaikka olisi hyvä kiintymyssuhde, ei sekään voi koskaan olla täydellinen.

Mielelläni kehossani ei ollut itselleni nopein lukukokemus, koska se herätti niin paljon ajatuksia :)

Kehosuhteen ylisukupolvisuus

"Vaikka katkaisisimme sukulaissuhteemme, kannamme silti sukumme tarinaa kehossamme...ja omalta osaltamme siirrämme sitä eteenpäin jälkeläisillemme". Kehosuhteen ylisukupolvisuudesta tekisi mieli kirjoitella sitaatteja toisensa perään.

Suvun traumaattiset kokemukset vaikuttavat kiintymyssuhteisiin ja yhteiseen kehomuistiin, kirjassa avataan tätä. Miten kiintymystä on osoitettu, miten ristiriitoja ratkaistu? Onnettomuudet, sodat, pelot, syyllisyys, häpeä, huonommuus ja yksinäisyys. Nämäkin siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos niitä ei tiedosteta, käsitellä ja kierrettä saada katkaistuksi. Aiemminhan Suomessa on ollut paljolti vaikenemisen kulttuuri.

Mielelläni kehossani. Myös raskaana ollessa?

Raskaus ja kehosuhde. Itselleni se on ajankohtaisin aiheista tällä hetkellä. Äitiyden kautta olen löytänyt omaan kehosuhteeseeni armon, vaikka koenkin raskauksien myös koettelevan kehosuhdetta. Välillä aika kovaakin. Ensimmäisellä kertaa etenkin, kun ei vielä ollut kokemusta kehon palautumisesta. Tunsin valtavia ulkonäköpaineita median ja muun luomana.

Vaikka tämä ei ole ensimmäinen raskauteni, silti jokaisessa raskaudessa näyttäisi tulevan käsiteltäviä asioita esille, suhteessani kehon ja mielen välillä. Muutokset eivät ole aina helpoimpia käsiteltäviä, ja ne heijastavat itselläni helposti myös omaan oloon kehossa.

Hassua, kuinka muulloin sitä on ihan sinut itsensä kanssa, eivätkä muiden kommentit hetkauta. Raskaana taas mahan ja oman koon kommentointi on itselleni asioita, joita on vaikea vain ohittaa. Kai se herättää jotain aiempia kehosuhteen möykkyjä eloon?

Raskaudet vähän kuin heiluttavat kehosuhteeni venettä, jonka jälkeen (ja myös välillä raskaudessakin) jossain kohtaa tavoitan taas kehorauhan. Kirjassa puhuttiin kehoresilienssistä, eli voimavaroista toipua, selviytyä, siirtyä eteenpäin. "Parasta on, että näitä voimavaroja voi kehittää ja vahvistaa. Emme anna vaikeiden vaiheiden silloin nujertaa meitä emmekä määritellä loppuelämäämme." Hyvin sanottu!

Löysin tämän ihanan mekon kirpparilta viime viikolla, mutta ehdin jo pilaamaan
sen pesussa kun olisikin ollut käsinpestävä..

Itsemyötätunto ja itsensä helliminen

Ihana ajatus kirjassa oli, että "horjahtaessa voi aina uudelleen ja uudelleen palata tasapainoon." Kehosuhdekin voi horjua, mutta se ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista päästä taas tasapainoon, rauhalliseen tilaan itsensä kanssa. Sitä kuitenkin koko ajan elää elämää eteenpäin ja myös vanhenee. Muutoksia on edessä.

Kirjassa pohdittiin myös kauneudenhoitorutiineja ja niiden mahdollista rauhoittavaa, mieltä hoitavaa vaikutusta. Juurikin tässä raskaudessa mietin yhtenä iltana, kuinka oma hetki voiteiden, eteeristen öljyjen ja kasvorollerin kanssa tuntuukin niin hyvältä. Jotenkin mieltä ylentävältä, omalta rauhalliselta ja ylelliseltä hetkeltä.

Tavallisesti en pidä tuollaisia hetkiä niin tärkeinä, olen niissä tyyliä "äkkiä hutaistu". Oivalsin, että ehkä se liittyykin tällä hetkellä juuri raskauteen. Oman mielen hoitamiseen ja kehon hoivaamiseen. On ihana rasvailla ja helliä raskausmahaa ja itseä muutenkin, vaikka oma koko toisinaan nyt tuntuukin vaikealta. Tavallaan koen sen auttavan myös itsemyötätuntoon ja itsestä pitämiseen. Kuten kirjassa sanottiin, rauhoittavia hetkiä, ja ehkä enemmänkin mielelle merkityksellisiä.

Mielelläni kehossani -kirjassa on valtavan monta eri näkökulmaa kehosuhteeseen. Veikkaisin että jokainen nainen löytää kirjasta itselleen jotain.

Lue  tämä!

Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

Kirjoittajat Minna Martin ja Petra Saariranta

Kirjapaja 2020, 239 sivua

Kurkkaa Arkeen kätketty aarre -blogi jonka takana on toinen kirjan kirjoittajista, Petra Saariranta. Tykkään! Kuuntelusuositus myös Keskeneräiset äidit -podcastille

Raskaus ja kemikaalikuorman vähentäminen

Nykyelämässä ei mitenkään voi välttyä huimalta kemikaalikuormalta. Vaikkapa sata vuotta sitten tuo kuorma on varmasti ollut paljon pienempi. Ruoantuotannon kemikaalit, lääkkeet, saasteet, kosmetiikka, pesuaineet, vaatteet.. Onhan näitä. On hyvä miettiä, miten omaa kemikaalikuormaa saisi vähän pienemmäksi. Etenkin raskausaikana, kun mukana kannetaan myös uutta elämää.

Maalaisjärjen käyttö, onko sitä? 

Eniten mietteitä herättää itselläni termi "maalaisjärjen käyttö" ja ajatus siitä, että  jos jokin asia olisi oikeasti haitallinen tai vaarallinen, olisi se Suomessa kyllä kielletty. Näitä ajatuksia liitetään usein etenkin raskausaikaan. Niin raskausajan ruokasuosituksiin kuin vaikkapa hiustenvärjäykseen raskausaikana.

"Voiko hiuksia värjätä raskausaikana? No käytä vähän maalaisjärkeä. Kai nyt lakritsaa voi aina välillä vähän ottaa, nyt haloo maalaisjärki. Ennenkin on lakattu kynsiä, käytetty hiuslakkaa, hajuvettä ja muuta kaikkea. Ihan terveitä lapsia on ennenkin syntynyt!"

Tämän suuntaisia ajatuksia liikkuu paljon raskaudesta. Vaikka eihän näissä olekaan kyse siitä, että lapsesta tulisi sairas tai vammainen. Esimerkiksi glykyrritsiini on yhteydessä keskittymiskykyyn, oppimiseen, tytöillä varhaisempaan murrosikään jne.

Mutta eipä siinä, jos oma maalaisjärki sanoo, että tällaisten riskien ottaminen on ok. Onhan aiemmin ajateltu niinkin, ettei tupankanpoltossa raskaana ole mitään riskejä. Pitkään tupakanpolton terveyshaittoja pidettiin ihan höpöhuuhaana, käytettiin "maalaisjärkeä", ja poltettiin vain muutama päivässä?

"Silloinkin oli valtava määrä tietoa tupakan haitallisista terveysvaikutuksista, mutta niin kauan kun tilanne oli se, ettei ollut täysin varmaa ja aukotonta todistelua, tupakkateollisuuden lainsäädäntö viivästyi erittäin paljon." Lähde

Itse miellän monet asiat riskeiksi, joita en halua ottaa. Maalaisjärki on vähän huono argumentti, kun se näyttäisi toimivan ihmisillä hyvinkin eri tavoin.

Fysiologian professorin mielestä Suomessa ollaankin turhan sinisilmäisiä siitä, että kaikki kaupassa myytävät asiat ovat turvallisia. 

Olen samaa mieltä. 

Päivittäiset kemikaalit kosmetiikassa raskausaikana

Yleinen suositus raskausaikana taitaa olla käyttää kosmetiikkaa vain kohtuudella, välttää ylimääräistä käyttöä. Vielä tähän mennessä en ole aiheeseen kuitenkaan edes törmännyt neuvolassa, aiemmissakaan raskauksissa.

Kosmetiikan kemikaaleista raskauden aikana ei tiedetä vielä tarpeeksi, koska niitä ei ole tutkittu riittävästi. Viitteitä kuitenkin on vaikutuksista hormonitoimintaan ja mahdollisesti myös vauvaan.

Tanskassa edelleen suositellaan raskauden ajaksi kosmetiikan käytön välttämistä. Toisten mielestä tämä on hätävarjelun liitoittelua, toisten mielestä riskiaineiden karsimista. 

HUS ilmoittaa, että myös alumiinillisia deodorantteja voisi hyvin käyttää raskausaikana. Itse otan tämän tiedon varauksella, kun alumiinin yhteydestä mm. rintasyöpään löytyy tutkimustuloksia puolesta ja vastaan. Hikoilu on kehon tärkeä toiminto, jota alumiinillisen deodorantin on tarkoitus estää. Onneksi myös alumiinittomia deodorantteja löytyy nykyään tosi hyvin kaupoista.  

"Jos hiustenvärjäys olisi niin vaarallista, eivät kampaajat suostuisi sitä tekemään raskaana oleville?"

Tässä ajatuksessa tavallaan ehkä pestään omat kädet puhtaiksi vastuun otosta. Vastuu on jollain muulla, ei itsellä. Oikeastihan se on vain itsellä. Kampaajillakin on asiasta hyvin erilaisia mielipiteitä.

Meillä ei Suomessa ole näihin otettu juurikaan kantaa, tosin esimerkiksi HUS linjaa "jos värjäät, suosi ensisijaisesti hiusten raidoitusta". Päänahan kautta imeytyy jonkun verran hiusvärin kemikaaleja verenkiertoonkin, jonka kautta sen on mahdollista vaikuttaa myös vauvaan.

Pelastaako luonnonkosmetiikka?

Luonnonkosmetiikassa kiellettyjä ainesosia on suurempi lista, kuin tavallisella kosmetiikalla. Tietyt ainesosat siis karsiutuvat suoraan pois.

Tokikin myös luonnonkosmetiikassa on nykyään laaja repertuaari, löytyy laadukkaista ainesosista tehtyjä, kuin niitä heikompilaatuisiakin. Myös luonnonkosmetiikan ainesosista voi löytyä jäämiä vaikkapa viljelyssä käytetyistä myrkyistä. Luomulaatuinen luonnonkosmetiikka karsii osan näistä.

Myös tavallinen kosmetiikka on lisännyt tuotteisiinsa kovasti luonnollisen kuuloisia ainesosia. Tavallaan kaunis ajatus, mutta kun tuote on muuten täynnä kaikkea huonoa, ei kauniin kuuloinen luonnollinen ainesosa vielä vie kovin pitkälle. Mainonnassa ja purkin kyljessä koristaa joku ihana kasvi, luoden ajatust luonnollisuudesta. Viherpesua.

Olen itse siirtynyt luonnonkosmetiikkaan joskus kymmenisen vuotta sitten. Ajattelen, että niin kosmetiikassa kuin vaikka ruoassakin kannattaa miettiä omaa kemikaalikuormaa. Ei itseä soimaten,  vaan ennakoivia, pieniä hyviä valintoja tehden. 

Kosmetiikan hormonihäiritsijät

Jotkut kemikaalit vaikuttavat myös kehon hormonitoimintaan. Tällaisia aineita löytyy usein mm. aurinkorasvoista, hiuslakasta, kynsilakasta ja hajuvesistä. Muistakin toki. Hormonihäiritsijät ovat haitallisia myös sikiölle.

"Hormonihäiritsijät ovat pitkäaikaisvaikutteisia ja oireet silmille näkymättömiä. Ihmismielen on helppo vähätellä riskin suuruutta." (Lähde) Niinpä.

Esimerkiksi kosmetiikkayhtiöiden mukaan heidän aurinkovoiteensa ovat turvallisia, koska ovat EU:n kosmetiikka-asetuksien hyväksymiä. Varmasti joo ne tietyt asetukset täyttyvätkin. Silti niillä on yhdistetty olevan vaikutusta hormoniaineenvaihduntaan, kun synteettiset estrogeenin kaltaiset aineet pääsevät kehoon ja häiritsevät kehon omaa hormonitoimintaa. Toisin sanoen aika vaarallista touhua.

Iho on suuri elin. Ihminen ei ole suojassa minkään peltikuoren sisällä, johon ei imeytyisi tai vaikuttaisi ulkopuoliset asiat. Kannattaa tutustua aiheeseen!

Aiheesta lisää muualla:

Hormonitoimintaa häiritsevät aineet

Tukes: Hormonitoimintaa häiritsevistä aineista mittavia yhteiskunnallisia kustannuksia

Kemikaalicocktail: hormonihäiriköt

Kemikaalicocktail: Arkikemikaalit voivat haitata hormonitoimintaa

Yle: Ihmisessä piilee kemikaalicocktail

Freetox: Hormonihäiritsijät kosmetiikassa

Kuvat Pixabay

Onko äitiyspakkauksen arvostelu kiittämätöntä? Äitiyspakkaus 2020

Saako äitiyspakkauksen sisällöstä esittää mielipiteitä? Muita, kuin positiivisia sellaisia? Äitiyspakkaushan on "ilmaista" hyvää, johon meillä kaikilla on mahdollisuus. Onko sen arvostelu kiittämättömyyttä?

Mielenkiinnolla aina seurailen keskusteluja äitiyspakkauksesta. Ja aina innolla myös odotan äitiyspakkausta, olin raskaana tai en. Tosin näin raskaana ollessakaan äitiyspakkaus ei sinällään kovasti kosketa, sillä päätimme jo toisen lapsen kohdalla, ettei äitiyspakkaukselle oikeastaan ole tarvetta meillä.

Äitiyspakkaus kustannetaan verorahoilla. Jo senkin takia kiinnostaa, mihin verorahoja käytetään. Tosin tämä nyt ei ole ollenkaan hullumpi käyttökohde niille veroeurosille.

Parina viime vuonna on osassa tuotteissa ollut laatuongelmia, mikä on tietenkin ollut tosi harmillista. Ei yksittäistapauksia, vaan tiettyjen vaatteiden kohdalla odotettua heikompaa laatua. Ne on aina otettu huomioon seuraavaa pakkausta suunnitellessa, ettei sama pääsisi toistumaan.

Oma kokemus äitiyspakkauksesta

Ensimmäisen lapsen kohdalla otettiin äitiyspakkaus. Niinkuin suurin osa tekee esikoisen kohdalla. Ajattelin, että kaikkia vaatteita ja tarvikkeita varmaan käytetään, vaikka kaikki eivät mieluisia olleetkaan. Aluksi vierastin mm. makuupussia kovasti sen värin vuoksi (vuoden 2015 pakkaus). Nykyään tykkään siitä, se oli käytössä toisellakin lapsella, ja tulee varmasti käyttöön seuraavallakin.

Kaikkiin vaatteisiin oma silmä ei tottunut, eikä sen puoleen miehenkään silmä. Lähes kaikkea kokeiltiin vauvalla kyllä. Ehkä oltiin totuttu jo tyttömäisempiin vaatteisiin? Osa pakkauksen vaatteista vaikutti oudon mallisilta, osa epäkäytönnölliseltä ja niin edelleen.

Käyttöön jäivät toppahaalari, villahaalari, tumput ja töppöset, pikkutarvikkeet, huppupyyhe, kestovaippa, peitto ja lakanat. Ja se makuupussi. Sisävaatteet laitettiin eteenpäin. Myös valkoiset bodyt ja yöpuku taisivat meille jäädä, muistelisin.

Vuoden 2015 äitiyspakkaus. Tuo toppahaalari on edelleen ihana! On luonnossa mielestäni enemmän turkoosi, kuin vaaleansininen.

Äitiyspakkaus poikamainen?

Tämän vuoden pakkausta ihastelin heti, kun se julkaistiin (ylin kuva). Oma ajatus pakkauksesta oli, että jos odottaisimme esikoista, ja hän olisi poika, pakkauksesta tulisi varmasti paljon käyttöön. Näin olen tosin tainnut ajatella jokaisesta äitiyspakkauksesta. Potkuhousuja tuskin siltikään osattaisiin käytää.

Sinälläänhän vuoden 2020 äitiyspakkauksen värimaailma on melko neutraali. Mutta juuri se, että oma maku vauvanvaatteissa ei ole mallia neutraali. Kyllä, tytöillä nautin niin kaikista söpöistä hepenistä, ettei suurin osa tulisi käyttöön lopulta. Pojilla, no, kukapa tietää? Sellaisia meillä ei ole vielä ollut itsellä.

Nykyaikana monen mielestä ajatus tyttöjen ja poikien vaatteista on vanhanaikainen. Ajattelen, että kaikki värit ovat yhteisiä, mutta makuja on monia. On myös meitä, jotka lämpenemme perinteiselle vaatejaottelulle ja löydämme helpoiten etsimämme kaupasta näin. Eikä se siltikään tarkoita, että lapset sullottaisiin tiettyyn muottiin, eikä heidän mieltymyksiä kuunneltaisi :)

Tällä hetkellä meillä on pieniä pinkkejä prinsessoja. Saa nähdä, mihin suuntaan väri- ja vaatemieltymyksen kulkevat. Vauva ei juuri esitä mieltymyksiä vaatteidensa ulkonäöstä, siksipä se onkin paras aika, kun saa pukea lapsen mihin haluaa. Puolitoistavuotiaallakin kun saattaa olla jo kovasti mielipidettä vaatteistaan, huomattu on.

Saako arvostella?

Mutta se arvostelu, onko se kiittämätöntä? Ajattelen, että se riippuu, miten sen tekee. Voihan vaikka todeta, että ei ole meidän makuun, ja ottaa sen sijaan tarjotun 170€. Eihän äitiyspakkaus voi mitenkään osua kaikkien makuun, eikä sen tarvitsekaan. Miksi se olisi kiittämättömyyttä? Mielestäni se kertoo enemmänkin hyvinvointielämästä. Kun voi valita, valitaan tietenkin mieluummin mieleisiä. Ei sen kummempaa. Ei kiittämätöntä.

Minä ainakin otan kiitollisena vastaaan tuon äitiysavustuksen rahana ja mietin, mitä tarvitaan seuraavaa vauvaa varten. No, ainakin jokunen sisävaate, jos vauva olisi poika. Suurin osa vauvatavarasta meiltä taitaa löytyä jo, vaatehuoneen nurkista, varastosta ja isovanhempien luota jemmoista.


Ensimmäisessä kuvassa vuoden 2020 äitiyspakkaus. Molemmat kuvat Kelan sivulta.

Miksi lasten kanssa kotona olemisesta edes maksetaan? Mene töihin niin saat rahaa! Lapset kuuluvat päiväkotiin!

Aika ajoin keskustelupalstoilla törmää aiheeseen työttömyyspäiväraha ja lasten kanssa kotona oleminen. Äidit kyselevät, onko joku ilmoittautunut työttömäksi etuuksien tähden, vaikka toiveissa onkin vielä hetki taloudellisesti sinnitellä lasten ollessa kotihoidossa. 

Eli siis, olla työttömän statuksella "pelkän" kotivanhemman sijaan, ja siksi saada myös kyseisiä etuuksia. Ja pelko persiissä odotella, kutsuuko joku töihin.

Riippuu keskustelupalstan ryhmästä, millainen keskustelu siitä muodostuu. Toisissa ryhmissä saa käsityksen, että se on ihan käypä menetelmä, jos ei ole työpaikkaa, johon palata. On työtön, vaikka sinällään ei oikeasti haluaisikaan töihin.

Joissakin ryhmissä taas näistä keskusteluista tulee mylläkkä, joissa kerrotaan, ettei kannata tehdä lapsia, jos ei ole varaa niihin. Ja että meillä sentään Suomessa on niin hyvät etuudet, äitimammat elävät täällä ihan herroiksi kotona, toisten rahoilla.

Mutta miksipä he eivät hakisi tätä etuutta, kun siihen kuitenkin työttöminä ovat aivan yhtä oikeutettuja kuin muutkin työttömät? Jos töistä kieltäytyy, tuleehan siitäkin sanktionsa kuten muillekin. Tämä ei ole mikään kehotus, että tehkää kaikki nyt tuolla tavoin, vaan pohdintaa tilanteesta.

Ei töitä tarjolla, kallis varhaiskasvatus ja veroroposet

Tiedän ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä, että heidän paikkakunnallaan ei ole töitä tarjolla, vaan he voivat olla työttömän statuksella kotona lasten kanssa. Itsehän olen valinnut sellaisen alan, jossa työttömyyttä ei ole luvassa, joten tällainen ei edes onnistuisi. Päiväkodit huutavat tarvetta opettajille, ja täällä minä, yksi sellainen, pidän ammattitaitoni kotona ja keskityn omiin lapsiini. Kamalan itsekästä ja laiskaa, eikö?

Syksyllä mietinkin, kuinka ainakin minun alallani (lastentarhanopettaja/ varhaiskasvatusope) valtion saamat verot palkastani eivät todellakaan korvaa niitä kuluja, joita lasteni päivähoito valtion kassaa kuormittaisi. Päivähoitomaksuthan ovat Suomessa todella edullisia siihen nähden, mitä ne oikeasti valtiolle kustantavat. Ja toki ihan hyvä niin.

Eli tavallaan sekä säästän valtion rahaa, että tuhlaan sitä. Riippuu keneltä kysyy. Lisäksi ainakin lusmuilen kotona, teen hallaa tulevalle eläkkeelleni, lapseni eivät pääse itsenäistymään ja niin edelleen. Niin ja hei, työpaikkoja syntyisi lisää, kun laittaisin lapset päivähoitoon. Sekin vielä. Paitsi ai niin, niistä varhaiskasvatuksen opettajista on edelleen jo ennestään pulaa.

Päivähoito on naisten vapautus!

Sehän se päivähoidon ajatus on ollutkin, vapauttaa kaikki naiset työelämään, ettei kenenkään tarvitse jäädä kotiin. Syrjäytymään, laiskottelemaan, köyhyysloukkuun, nyrkin ja hellan väliin, repimään hiuksia päästään, jäämään paitsi huikeasta uranäkymästä, elämään kuin 50-luvulla? Ja siinähän on onnistuttukin, tosin nyt sinne kotiin ei saisi jäädä, vaikka haluaisi.

Kun eläkejärjestelmä luotiin, määriteltiin se, mitä pidetään arvokkaana, mistä kannattaa maksaa eläkettä. No työssäkäymisestä tietenkin, mistäs muusta? Typerä kysymys! Eihän omien lasten kasvattaminen ole työtä, miksi siitä pitäisi maksaa tai arvostaa?

Nykyään onneksi tämäkin on muuttunut sen verran, että myös vanhempainvapaan ja kotihoidontuen ajoilta kertyy hitusen eläkettä. Ajatella. Eteenpäin ollaan siis menty, ja pienen murusen verran kuitenkin arvostusta löytyy.

Meillä on Suomessa verrattain todella hyvin asiat, kun vanhempainvapaasta maksetaan ja myös kotihoidontuki on useamman satasen verran kuussa. Siihen asti, kun lapsi täyttää sen kolme vuotta. Se on viimeinen hetki ulkoistaa lapsi päivähoitoon, sillä sen jälkeen tästä kunniattomasta lorvailusta ja nysväilystä ei enää makseta roposia.

Samalla kun naiset vapautettiin kodin kahleesta ja ovet työelämään avattiin, miesten ja naisten välisiä palkkaeroja ryhdyttiin kuromaan umpeen. Kun molemmat vanhemmat olivat työelämässä, ei ollut tarvetta enää miesten suuremmille, perheen elättäjän palkoille, vaan alkoi tasa-arvon tavoittelu.

Sen, kaiken hyvän sivutuotteena pitempi kotona olo on taloudellisesti haastavaa. (Niin jotta älä nyt lue tätä niin, että mä en pitäisi nykyaikaa hyvänä :D Kaikissa asioissa on vaan myös ne toisetkin puolensa) Kyllä, osa vanhemmista edelleen haluaisi olla kotona lastensa kanssa. Pitemmällä kotona ololla en tarkoita sitä vuotta tai kahta. Koen sen lyhyenä aikana.

Ei kotihoitoa muutenkaan pidetä enää ihanteena, kun on ryhdytty ajattelemaan, että varhaiskasvatuspalvelut ovat lapsen oikeus, ja puhutaan siitä, minkä ikäisenä viimeistään lapsen olisi niihin päästävä. Joissain kunnissa on jo tarjolla kokeiluna ilmainen viskari, eli viisivuotiaiden päivähoito. Eskaristakin tuli velvoittava vuonna 2015, vaikka edelleenkään se ei ole pakollinen.

Oman ikäluokkani joukosta läheskään kaikki eivät ole käyneet esikoulua. Itse kävin eskarin kerhossa, eli kaksi kertaa viikossa meillä oli kerhossa pieni eskarihetki, jolloin menimme toiseen huoneeseen eskarikansioiden kanssa.

Aika moni vanhempi edelleen haluaisi elää kotiarkea lapsensa kanssa

Sitä, että haluaa omien lapsiensa arjen, suurimman kasvatusvastuun ja muun, katsotaan helposti kieroon. Onko tuo vähän höpsähtänyt, miten se noin ajattelee? Ja moni kokee sen myös uhkana, aivan kuin se olemassaolollaan samalla arvostelisi muiden valintoja. Vaikka muiden perheiden valintoihin se ei liity millään tapaa.

Milloin lasten vanhemmista tuli epäkelpoja kasvattajia, ja alettiin ajattelemaan, että vain vieras ihminen tittelin kanssa voi kasvattaa tasapainoisen, taidoiltaan ikätasoisen ja kouluun kelpaavan lapsen?

En aina ole halunnut lapsia. Sitten kun käänsin kelkkani, tajusin myös, että ei kuulosta itselleni mielekkäältä, että ensin "tekee" lapsia, ja sitten joku muu saa viettää enimmän ajan heidän kanssaan varhaislapsuudessa, kasvattaa ja opettaa pienestä asti. Lohduttaa, lukea, hupsutella, peitellä päiväunille. Viettää suurimman osan heidän hereilläoloajastaan.

Onko se niin väärin, että haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, niiden, joita on niin kovasti ensin toivonut ja odottanut? Että kyllä, ymmärrrän hyvin teitä, jotka olette ilmottautuneet työttömiksi yhteisen ajan toivossa, jotta taloudellisesti pärjäisi vielä hitusen pitempään kotona. Ei, se ei ole tukien väärinkäyttöä, koska ei niitä tukia saa kuin vain oikeasti työttömät, oli motiivi sitten mikä hyvänsä.

Tämä paatos siis lähti ajatuksesta: Mitä tapahtuu, kun nuorin lapsi täyttää sen kolme vuotta? Entä jos haluaakin mahdollistaa lapsille edelleenkin kotona kasvamisen? Se mikä oli ennen automaattisin valinta, onko sellaista valintaa enää olemassa? Jos on, tarkoittaako se kädestä suuhun elämistä?

Ja no, miksi kukaan haluaa olla kotona pitempään? Itse olen todennut, että nämä oikeasti ovat ne parhaat vuodet. Nämä, joita elän juuri nyt. Ihania, palkitsevia ja rikkaita, vaikka eivätkään taloudellisesti. Sisältörikkaita, mittaamattoman arvokkaita. Minun lapseni lapsuus ei ole korvaamaton sille päiväkodin työntekijälle. Hänelle lapseni on vain yksi lapsi muiden joukossa.

Lue myös: 

Varhaiskasvatus ei ole rakettitiedettä

Neljävuotias kotihoidossa

Ihanat vuodet

Tule mukaan myös Instagramiin, löydät meidät nimimerkin @iloelolaura takaa!

Vieläkö vuonna 2019 uskotaan joulupukkiin? Oikeasti?

Joulun odotus on ihanaa aikaa. Instan puolelta onkin päässyt seurailemaan meidän joulun odotusta ja hypetystä. Lapset täpinöivät joululahjahaaveissaan ja ihastelevat ihania joulukoristeita. Ja tietävät kerrankin hyvin tarkkaan, minkä numeroisessa päivässä ollaan menossa. Parasta numeroiden opettelua pienille lapsille, kun motivaatio, eli jouluaatto on odotuksena.

Yhdessä keskusteluryhmässä törmäsin kysymykseen: vieläkö vuonna 2019 uskotaan joulupukkiin? Kyllähän niin on. Itse tunnen niin paljon perheitä, joissa joulupukkiin ei uskota, se on vain satuhahmo, että elän selvästi omassa kuplassani. Joulun aikaan aina havahdun siihen, kyllä siihen oikeasti edelleen uskotaan. Se ei onneksi ole minulta pois.

Viime vuonna mielestäni joulupukki oli vielä siinä mielessä hauska asia, että vein lapsetkin joulupukkia katsomaan, onhan omaankin lapsuuteeni kuulunut joulupukkisadut, vaikka joulupukkiin ei ollakaan uskottu. Tänä vuonna en ole kokenut tarpeelliseksi edistää joulupukki-asiaa edes perinteen vuoksi, lapsilla kun ei tunnu olevan mitään intressejä joulupukin suuntaan ja jouluperinteitä meillä kyllä riittää ilmankin.

Lapset toistavat perheen aikuisten ajatuksia

Edelleen itseäni mietityttävät nämä ikiaikaiset asiat. Syksyllä lapseni ja muutama muu lapsi keskustelivat eräissä lasten riennoissa näin:

-Jeesus ei oo totta, se on satua.

-Eikä ole, me uskotaan Jeesukseen.

-No mutta se on ihan höpöhöpöä.

-Höpöhöpö itelles.

-------------

-Mitä sä oot toivonut joulupukilta?

-Ei joulupukkia oo olemassa, ni en mitään.

-On joulupukki ihan oikee ja se tuo kaikille lapsille lahjoja.

-Eikä tuo, kun äiti ja isi tuo ne lahjat.

-Ei se mee niin.

-----------

Hehheh. Molemmat keskustelut peilaavat selvästi  kunkin perheen ajatuksia. Niinhän ylipäätään on, lapset juttelevat paljon niitä asioita, joita ovat kuulleet, toistavat muiden ajatuksia omiensa seassa. (Niinhän osa aikuisistakin tekee.)

Idyllisintä olisi, jos kukaan ei astuisi toisen perheen ajatusten varpaille. Että meidän lapset ei astuisi joulupukkiin uskovien varpaille, eikä muut lapset rienaisi Jeesusta, jos siihen eivät usko. Lapset möläyttelevät monia asioita, mutta sävy niihin tulee aika useasti perheen aikuisten ajatuksista. Vaikka toisaalta, ei meidän usko siihen kaadu, mitä muut sanovat.

Meillä käydään aika ahkerasti keskustelua siitä, että ihmiset uskovat eri asioihin, ja että sitä vapautta tulisi kunnioittaa. Se on suuri asia, että on vapaus uskoa tai olla uskomatta, oli asia mikä tahansa. Oli se sitten joku hassuttelu, tai elämänkatsomus. Vapaus päättää itseensä ja perheeseensä liittyvistä asioista. Sitä vapautta pidän suuressa arvossa.

Joten kyllä, myös vuonna 2019 uskotaan eri asioihin.

 Siksi en myöskään haluaisi, että meidän lapsi spoilaa muiden joulupukkeilut. Se kun ei ole meidän asiamme.  Viime vuonna kirjoitinkin mietteitä, pilaako lapseni muiden uskon joulupukkiin?

Jatkamme siis keskustelua muiden näkemysten kunnioittamisesta, puolin ja toisin :)

Lue myös

Jouluihmisen jouluinhokit

8 vinkkiä kirppisjouluun

DIY höyhenkuusi

Instagramin puolelta löydät meidät nimimerkin @iloelolaura takaa!

Kulttuurieroja, vaikka välimatkaa vain 229km

Kesän alussa me muutettiin. Pakkaamista, heippojen sanomista, purkamista, uusiin elinkulmiin tutustumista. Sijainti 229 kilometriä etelämpänä aiemmasta. Tuntuu melkein, että olisi asunut maalla aiemmin, sen verran erilaista on elämänmeno pääkaupunkiseudulla.

Elämäni 14. muutto, yhdeksäs paikkakunta. Nykyään sen tietää jo, että ei se ennalta tunnu miltään. Aina jälkeenpäin se kirpaisee. Olen useimmiten ollut se lähtijä, en se joka jää. Ystävät vanhassa paikassa jatkavat elämäänsä. Omassa mielessä vanha elämä on usein. Vaikka ehkäpä hekin ajattelevat, että lähtijällä on uutta ja kivaa, ei se jouda vanhoja miettimään?

Vain se 229 kilometriä, mutta jotenkin silti ihan erilaista elämää. Uuden kodin ikkunoiden paras näkymä ja viihdyke on vieressä kulkeva junarata. Eksoottista. Junia kulkee kymmenen minuutin välein molempiin suuntiin. Kirjastoon ja ostarille kävelee kahdessa minuutissa. Helsingin keskustaan pääsee kahdessakymmenessä minuutissa sillä junalla, joka vilistää ikkunan vierestä.

Lähes joka paikkaan tulee liikuttua kännykän kartan kanssa, se kun näyttää myös julkisen liikenteen aikataulut. Ennen muistin bussien aikataulut ulkoa, nyt ei tarvitse, aina joku kulkee kohta. Suunnitelmia voi muuttaa lennosta, eikä kyytiä silti tarvitse kovin kauaa odotella.

Vantaa on kuulemma niiden asuinpaikka, joilla ei ollut varaa muuttaa Helsinkiin. Meille tämä oli kuitenkin "huh, onneksi ei tarvinnut muuttaa Helsinkiin". Tämäkin on jo aivan tarpeeksi pääkaupunkiseutua omaan makuun.

Syksy tuntuu pitkältä. Eikö talvi tule tähän paikkaan, jossa asumme? Vanhan paikkakunnan ihmiset postaavat lumisia kuvia, meillä sataa kylmää ja märkää joka päivä. Siirtyessä paikasta toiseen tulee cityulkoiltua sateenvarjon ja kumisaappaiden kanssa. Lapsikin tykkää prinsessasateenvarjosta paljon enemmän kuin kurahousuista. Ulkoilemalla ulkoillaan sitten, kun kukaan ei marise säästä. 

Milloin siihen tottuu, että ihmisiä on niin paljon? Ihmisjoukkoja, jotka juoksevat paikasta toiseen. Kiireistä väkeä, jotka eivät meinaa väistää mitään tai ketään. Viimeksi tällä viikolla eräs ihminen jäi lastenrattaiden alle, koska hyppäsi sinne ilman ennakkovaroitusta, kiireisesti juoksennellessaan.

Katukuvassa vilisee lukemattomia eri etnisyyksiä, ja toisinaan sitä itse tulee edustaneeksi vähemmistökieltä ja -ihonväriä vaikkapa junassa. Ei sillä, että se haittaisi, mutta se on vain hyvin erilaista, kuin mihin on tottunut.

Tähän mennessä pääkaupunkiseutuun on kyllä jo tottunut, mutta ei sopeutunut. Moni tuttu on kertonut, että heillä kesti useampi vuosi sopeutua pääkaupunkiseudulle. Oho. En ennalta olisi ajatellut niin olevan, mutta voin kyllä nyt uskoa sen. Tuntuu tutulta, mutta ei oikeastaan kotoisalta. Paitsi koti, seinien sisäpuolelta.

Aluksi lapsi jutteli usein sitä, kuinka muutto oli tyhmä ja typerä. Vanhassa kaikki oli paremmin kuulemma. Lapset kuitenkin sopeutuvat nopeammin kuin aikuiset, hyvässä ja pahassa. Silti lapsi kertoo, kuinka ikävöi vanhoja kavereita. Tärkeitä ihmisiä.

Kirppiselämäkin on täällä erilaista. Pääkaupunkiseudulla on laaja kirppistarjonta, sanotaan. Mutta missä ne hyvät kirppikset on? Tai isot sellaiset? Olen käynyt kurkkaamassa lähemmäs kaksikymmentä kirpparia, mutta vain muutama niistä on sellaisia, joihin viitsii palata toiste. Ja nekin pitkien matkojen päässä. Onneksi naapurissa on yksi pikkuinen ja mukava.

Eiköhän se talvi tännekin joskus ennätä, ja joulu nyt ainakin tulee!

Odotetut arkipäivät, väärät ajatukset ja ne ilmaiset junamatkat

Edellisen tekstin jälkeen koko blogi tuntuu huutavan avukseen positiivisia sanoja ja vähän keveämpää kaikua. Arki-ilojen aika siis! Ajatuksissa on voimaa. Myös niissä, jotka tänne näppiksen kautta iskeytyvät. Kevään teksteistä löytyy edellinen arki-ilottelu, se on täällä. 

Tykkään arjesta täällä uudessakin kodissa, uudella paikkakunnalla. Usealle arkipäivälle löytyy mukavaa tekemistä, sellaista, josta ei halua jäädä paitsi. Se on huippua. Esimerkiksi keskiviikko on yksi lemppareimmista päivistä.

Viikonloppuna sain latautua, ja olla kotona ihan yksin. Harvinaista, todella harvinaista. Ja tosi ihanaa. Käynhän toki välillä ilman perhettäkin menoillani, mutta yksin kotona oleminen on vielä asia erikseen.

Käytin aikaani myös siivoamiseen ja järjestelyyn. Yksin ollessa se on tosi mielekästä, lasten kanssa ei niinkään. Kuuntelin vaihdellen äänikirjaa ja musiikkia, laulaa hoilotin ja levittelin tavaroitani niin, että koko ajan oli useampi operaatio meneillään. Eikä kukaan tullut näpistämään tavaroitani tai vähän avustamaan hommassa. Ah.

Oman ajan ilona toimi myös Kirjamessut, jossa kävin ihastelemassa kirjavalikoimaa. Juuri mitään en ostanut, mutta monen monta uutta kirjaa tuli iskettyä lukulistalle Goodreadsiin. Kuuntelin myös muutaman kirjailijan tarinoinnit.

Sunnuntaina kun perhe saapui kotiin, samalla ovenavauksella saapui myös pitkään etsinnässä ollut pöytä lastenhuoneeseen tori.fi:stä. Sitä etsittiin pitkään siksi, koska oli kriteereitä. Käytetty, tietyn näköinen ja sopivan pituinen, että molemmat lapset mahtuvat puuhailemaan pöydän päissä, ilman että yltävät ropeltamaan toistensa touhuja. Pöytähommille ja ah sille askartelulle, jota nuo tyypit niin rakastavat. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että jaksettiin odottaa, eikä hankittu niitä pikkuisia lastenpöytiä, joita torit ja facebookin marketplacet ovat tulvillaan.

Ja myös tämä viikko tuo kaikkea kivaa tullessaan. Vaikka myös ne menkatkin kuuluvat tähän viikkoon oleellisena osana. Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä ne menkat vaan on silti helpommat kuin se odotus. Tai ainakin nyt, kun hormoneilleni kuuluu jo parempaa, ja menkat ovat siksi kivuttomat.

Ja aion vähän fiksata myös omaa ajattelua. Vaikka parisuhteeseen liittyen olen osannut valita ajatuksia, en ole muistanut tehdä sitä raskaushaaveisiin liittyen, vaikkakin ajatus on tavallaan positiivinen, että kyllä me vauva saadaan.  Silti olen ajatellut paljon vaikkapa keskenmenoa ja "entä jos"-aiheita. Ei hyvä. Pari iltaa sitten luin kirjaa, joka inspiroi minua aiheeseen liittyen, ja aion työstää myös mieltäni tässäkin asiassa.

Yksi kiva tältä viikolta on  myös ilmaiset lähijunat rattaiden kanssa Tampereelle saakka. Pari viikkoa sitten käytiin viimeksi junareissussa Tampereella, ja tällä viikolla käväistään taas. Ihanan helppoa! Ja koska rahaa ei mene matkoihin, voi tällaisia reissuja tehdä useammin.


Toivon sulle ihanan iloista ja riemullista viikkoa!

Parisuhteessakin voi olla kausia. Kaikki kaudet eivät ole välttämättä mukavia.

Etenkin pienillä lapsilla on aina uusia kausia. Kasvua tapahtuu niin huimaa vauhtia, että uusissa vaiheissa ei aina pysy perässä. Mikä on lapsen luonteeseen kuuluvaa, mikä uusi vaihe? Sen sijaan parisuhteen kaudet tapahtuvat paljon hitaammin syklein. Niissäkin kausissa on se paha vika, että sitä voi helposti ajatella parisuhteessa tai puolisossa olevan suuriakin ongelmia, vaikka oikeasti olisi vain joku haastavampi vaihe menossa.

Viime kesä ei ollut paras kesä meidän taloudessa, monellakaan mittarilla. Myös parisuhdeasteikolla menneet kesäkuukaudet olivat noh, todella koettelevia. Meillä oli aika ankea vaihe.

Paljon sellaisia hetkiä, jolloin molempia ärsyttää se toisen naama, tai jo ajatuskin siitä, pohjautuen johonkin edelliseen riitaan tai muuhun äksyilyyn. Ja kesällä niitä riitoja riitti, varmaan joka päivä rähistiin edes pienesti jostain asiasta. Toki saatiin myös sopua aikaan, vaikkakin aika laihaa sellaista. Kyllä,  parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, ja kaikki niistä eivät välttämättä ole niitä parhaimpia.

Ota vakavasti, mutta älä kuitenkaan ota

Kun riitatilanne on päällä, ne on usein ne tunteet, jotka ottavat vallan. Sitä kiehuu ja kuohuu. Jopa mun mies, josta kai yleensä luullaan, että on mitä rauhallisin. Kerron salaisuuden, ei se aina ole. Eihän kukaan voi aina olla.

Kesällä usein tuntui, että kumpikaan ei vaan voi ymmärtää toista. Ja että ärsyyntyminen leimahti sekunneissa koko ajan. Sitä sanoo ehkä hiukan liikaa, ja sitten toinen ärsyttää ja tekee sen uudestaan ja uudestaan. Puolin ja toisin. Pienet ja suuremmatkin erimielisyydet painavat, sillä tietenkin sitä haluaisi vetää yhtä linjaa asioista, tulla ymmärretyksi ja saada selvyyden hiertäville asioille. 

Siinä hetkessä se tuntuu kuolemanvakavalta. Sitä se loppupeleissä tuskin kuitenkaan on. Ei olla ainoa pariskunta, joilla on välillä huonompiakin kausia. Ja me ei edes eletä vauvavuotta tai ruuhkavuosiakaan, joiden yleensä kerrotaan koettelevan parisuhdetta. Ollaan oltu riitaisia ihan muuten vaan, ajatella!

Toki meillä on oikeasti ollut paljon muutoksia elämässä, jotka ovat heilutelleet venettä. Mutta silti. Ei ne vaikeudet, vaan se miten niihin reagoi.

Pikkuhiljaa sitä ymmärtää, että kaikesta ei vain voi päästä täysin yhteisymmärrykseen, olla aivan samaa mieltä. Elämä on sellaista, emme ole yksi ja sama henkilö, vaan kaksi erillistä ja erilaista ihmistä. Niin kuin kuuluukin olla.

Eikä se ole vakavaa. Se on elämää. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä. Olisi helppoa lähteä sille tielle, että vähän kasvattelisi asiaa mielessään. Miettisi, vatvoisi ja velloisi siinä omassa surkeudessaan, että on parisuhteessa, jossa ei tule ymmärretyksi. Voi minua, sinua raukkaa! Vaikka oikeasti asia on vain niin, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia.

En usko käsitteeseen "liian erilaiset". Ajattelen enemmänkin, että silloin on kyse joustamattomuudesta, ja siitä, ettei halua antaa periksi piiruakaan. Tai on jo luovuttanut, tai ei Tahdo. Joko molemmat, tai toinen osapuoli. Yksin kun ei oikein voi parisuhdetta rakentaa, pitemmän päälle siihen tarvitaan molempien panos.

Olen todennut toimivaksi sen, että ajattelee: tämä on vain vaihe, joka on käytävä läpi. Niin kuin oikeasti onkin. Toki jos vaiheesta on tullut vakituisempi olotila, kannattaa miettiä, kuinka asiasta pääsisi eteenpäin.

Ero on helpompi vaihtoehto

Eroaminen on usein tavallaan helpompi ratkaisu kuin isojen erimielisyyksien kohtaaminen tai terve nöyrtyminen, omien toimintatapojen muuttaminen. Juosta vaan pois, jatkaa matkaa eteenpäin, eikä jäädä pesemään likapyykkiä. En sano, etteikö se juokseminenkin tekisi kipeää. Itsekin olen nuoruudessani ollut se, joka on juossut pois. Nuori ja ajattelematon, jolle sinkkuus tuntui aluksi ihmeelliseltä vapaudelta.

Eroa vaikeampaa onkin ohjata oma mieli oikeille raiteille. Valita ajatuksia, eikä antaa väärien ajatusten tehdä pesää omaan mieleen. Päättää tahtoa rakastaa toista, vaikka ei todellakaan siinä hetkessä tuntuisi siltä.

Helppoahan on tahtoa rakastaa silloin kun kaikki on kivaa. Mutta eikö koetuksissa juuri tämä luvattu tahtominen mitata? Tai silloin, jos suhde tuntuisi väljähtäneeltä, ja myöskin pitäisi nähdä vaivaa sen eteen?

Meillä ei onneksi ole ollut missään vaiheessa ero oikeasti mielessä, juurikin siksi, koska emme ajattele niin. Mutta enpä voi sanoa nauttineeni tuosta vaiheesta silti. Eikä siitä ihan silmänräpäyksessä päästy eteenpäin. 

Onnellisempi yksin tai jonkun toisen kanssa?

Kulttuurissamme tavoitellaan, tai ainakin ihailllaan yksilön onnea. Ei meidän onnea, vaan minun onnea. Tokikin hyvä olo omissa nahoissaan ja omassa elämässä on tärkeää, mutta joskus sen alle voi unohtua muut asiat. 

Monestihan kuulee, että eronneet ovatkin tosi onnellisia, vapaita. Ainakin aluksi. Ja nimenomaan se osapuoli, joka on eronnut omasta aloitteestaan ja tahdostaan. Jossain vaiheessa kuitenkin kuvioihin tulee uusi puoliso, joka alkuun tuntuu itselle sopivammalta. "Tämä olikin se rakkaus, jota olen odottanut!", ja unohdetaan se, miltä edellisen suhteen alkuaikoina saattoi tuntua. Rakastumisen tunne sumentaa.

Ja jotkuthan ajattelevatkin, että elämässä voi olla vaikka kymmenenkin itselle oikeaa ihmistä, että osan kanssa heilastellaan kuukausi-vuosi-pari, osan kanssa vaikka se vuosikymmen. Ja onhan se totta, voihan ihminen rakastua lukemattomiakin kertoja. Rakastuminen on helppoa, rakastaminen ja rakkauden jatkuminen vaatii tahtoa.

Itsekin teini-iässä ja nuorena aikuisena ajattelin, että pitkä parisuhde on aneemisen kulahtanut ajatus.

Nykyään uskon tahtomiseen, ajatusten valitsemiseen, yrittämiseen ja siihen, että sitä toinen toistaan hioo. Enää ei todellakaan houkuta ajatus siitä, että kumppani ja sitä kautta myös osa elämää vaihtuisi vähän väliä.

Mitä sitten koitan sanoa? Sitä, niitä surkeampia kausia ei kannata pelätä, vaan olla valmis tekemään töitä sen yhteisen onnen hyväksi.

Nykyään meilläkin onneksi jo eletään taas seuraavaa ajanjaksoa, parempaa sellaista.

Ollaanko ainoita, jotka eivät juhli halloweenia? Tai pidä siitä millään tapaa?

Irvistin varmaan epämukavuudesta, kun huomasin pari viikkoa sitten, että kaupat ovat alkaneet täyttyä halloween-härpäkkeistä. Juhlat ja arjen piristys ovat ihania, nämä vain ei iske.

Milloin halloween alkoi yleistymään Suomessa? Omassa lapsuudessani sitä ei ollut vielä, ainakaan samalla tapaa. Muistan kyllä muita naamiaisjuhlia. Työelämässä päiväkodeissa törmäsin siihen aikoinaan. Siihen, että perheet haluavat, että päiväkodissakin juhlitaan halloweenia. Nykyään yksi jos toinen tuntuu sitä jo viettävän. Ja kukin olkoon vapaa viettämään tai olemaan viettämättä jatkossakin.

Ymmärrän sen, että se on kiva pieni juhlanaihe keskellä pimeintä kautta, kun jouluunkin on vielä niin pitkä aika, ettei päviä vielä kannata laskea. Mutta halloween? Eikö oikeasti keksitä mitään parempaa aihetta juhlaan syksylle?

Tiukkis, joka ei halua juhlia halloweenia

Tykkään juhlista. Synttärit, nimpparit, isänpäivät, saavutukset ja muut ilot. On kiva järjestää juhlia ja päästä niihin. Halloweenista en kuitenkaan pidä.

Se on tavallaan kuoleman juhlimista. Aikuisten juhlissa mässäillään verellä, zombeilla ja muulla. Tehdään taitavia meikkejä, joissa meikkiveri valuu. Lasten juhlissa asiat tehdään söpömmin, mutta samalla kategorialla.

En ymmärrä kuoleman ihannointia, tai hassunhauskailua sen ympärillä. Ja juu, monen mielestähän se ei suinkaan sellaista ole, vaan ihan vain viatonta mukavaa.

Aikuisistahan tällainen juhlinta on alkujaan lähtöisin. Toki nykyään lapsetkin osaavat halloween-juhlia toivoa, kun ovat niissä olleet tai niistä kuulleet.

Joku voi ajatella, että halloweenin kautta pelottavista asioista ja pelottelusta tavallaan markkinoidaan lapsille kivoja asioita, semmoisia, jotka eivät pelota. Itse en usko, että se toimii niin.  Munakoisoni ja minä -blogin Jasmin sanoikin sen hyvin: "päivällä nauretaan ja yöllä pelätään".

Jeesus ja halloween. Miten ne liittyvät toisiinsa?

Kyllä, olen se kurja vanhempi, joka on kysynyt kerhossakin, että eihän kerhon toimintaan kuulu halloweenin vietto tai siihen liittyvät askartelut. Toiset eivät halua, että lapsille mainitaankaan vaikkapa Jeesuksesta, me taas ei haluta juhlia halloweenia. Jännää, että halloweenin juhlimattomuus tekee tylsimykseksi ja oudoksi tiukkikseksi, Jeesus-hommien väliin jättämistä pidetään vain jokaisen oikeutena. Molempiin pitäisi kuitenkin olla yhtälainen oikeus, ne ovat perheiden omia valintoja.

Ja miten Jeesus ja halloween liittyvät toisiinsa? Sillä tapaa, että ajattelen halloweenin olevan suoraan omien arvojemme ja elämänkatsomuksemme vastainen. Aivan kuin toisille perheille se Jeesuksesta puhuminenkin. Sillä tapaa ne liittyvät.

Meillä kuitenkin kyllä halloweenistä voidaan puhua, ja puhutaankin, mutta emme sitä vietä, eikä myöskään haluta osallistua sen juhlintaan.

Enkä tietenkään ole muilta lapsilta kieltämässä halloweenia. Jos muut perheet sellaista toivovat, niin sitten vain jäämme siitä pois. Jokainen perhe tekee itse omat päätöksensä. Kaikilla olkoon siihen oikeus, meilläkin.

Mikä se halloweenin tarkoitus sitten on? En tiedä. Juhlia kun voi muutenkin. Kysyin lapselta, tietääkö mikä on halloween. "Joo äiti, tiedän. Se on sitä hyvää juustoa!". Halloween ja halloum-juusto, sama asia :D Taidan tykätä juustosta enemmän. 

Vietetäänkö teillä halloweenia?

Kuva Pixabay

Riippuvuus, joka vaikuttaa elämään ja terveyteen. Sokeri.

Istun taapero sylissäni. Hänellä on kädessään maissinaksuja, joita hän mutustelee hiljaa. Isompi lapsi on vielä päiväunilla. Itse imeskelen suklaapalaa, joka oli vain pakko saada. Tällainen hetki meillä oli lapsen kanssa pari viikkoa sitten. Aika tavallinen hetki, mutta sinällään ärsyttävä sellainen.

Sokeri on tuossa hetkessä se ärsyttävä osuus. Alkuvuodesta minulla oli pitempiä sokerittomia pätkiä. Ne oli aika ihania. Kroppa toimi paremmin, pää oli selkeämpi, ei turvottanut ja niin edelleen. Pätkiä ne olivat siksi, että aina välissä oli jotain juhlimisen aihetta, jolloin tuli tankattua koneistoon sokeria. Ajatuksen tasolla sitä haluaisi olla ottamatta sokeria, mutta mieli on heikko :D Kotona on helpompaa olla ilman jatkuvaa sokerin syöntiä kuin sosiaalisissa tilanteissa.

Vaikka sokerin kanssa ei lähtisikään mopo käsistä, sokeriviekkarit olen lähiaikoina saanut aika pienestäkin. Ihan jo tyyliin sellaisesta, että kylässä pulla ja keksi, seuraavana päivänä kaksi palaa suklaata. Sitten sitä jo kolisteleekin kaappeja, että mitä herkkua olisi, ja määrätkin kasvavat.

Kuin huumetta?

Ja uusi sokeriton pätkä saa taas alkaa. Se vaan ei ole aina niin helppoa. Minulle sokeri taitaa toimia vähän huumeen tavoin. Kun on putki päällä, sitä on pakko saaada. Edes vähän. Jos ei ole sokeria lähettyvillä, ajatukset seilaavat, siihen, että mistä sitä saisi. Vaikka edes pari palaa suklaata tai muutaman hassun karkin. Ärsyttää, jos ei saa. Kauppaostoksen lomassa sitä saattaa ostaa suklaapatukan tai muutaman karkin.

Sama jatkuu taas. Sokeriannos pitää tyytyväisenä jonkun aikaa, mutta ennen pitkää tarvitsee taas lisää. Kesä meni aika lailla näin. Välillä olin viikon tai parisen päivää ilman sokeria, ja sitten taas sokerielämä jatkui. Vieroitusoireina päänsärkyä, hermostuneisuutta, ärtymystä jne. Ja jos olisikin vain ne vieroitusoireet, eikä se fakta, että valkoinen sokeri on terveydelle haitallista.

Onko sokeri ihan arkipäivää? Kuuluuko se jokaiseen päivääsi?

Kai se sokerillinen elämä on monelle ihan arkipäivää? Kokista silloin tällöin (ei ne kevytversiot makeutusaineineen sen autuaammaksi tee), jogurttia, ketsuppia, kahvipullaa, keksiä, vähän irttareita, suklaata. Jätskiä kun lapset nukkuu. Ja jos ei lapselle uppoa vesi juomiseksi, niin sitten mehua, pääasia että juo jotain? Tätä ainakin usein kuulee. Ja päiväkodissa välipalaksi sokerikiisseliä, aamupalalla puuroa sokerilla.

Kaikki on kyllästetty sokerilla, vaikka sen terveyshaitat ovat tiedossa. Se on ärsyttävää. Jos et halua antaa pienelle lapselle sokeria, olet sokerinatsi, relaa nyt vähän. Ihan kuin se, että joku ei anna pienelle lapselle sokeria, uhkaisi jotenkin niitä, jotka käyttävät sokeria enemmän.

Sosiaalinen sokerinsyöntikulttuuri

Sokeriin törmää joka päivä, mihin sitten meneekin. Perhekerhoissa ja -piireissä on aina jälkkäriä, tai vähintäänkin keksejä. Kyläilykulttuuriin kuuluu monilla sokeriherkut, itsekin niitä tarjoilen, koska mitäpä muutakaan? Työpaikoilla on perjantaipullat, synttäri- ja nimpparinamut ja muut. Kerhoissa ja päiväkodeissa lapset tuovat synttäreinään keksejä, jossain jopa karkkeja. 

Mun sokeritauot romuttuu usein juurikin sosiaalisissa tilanteissa. Se herkuttelu jotenkin kuuluu kirjoittamattomana sääntönä miltei kaikkiin tapaamisiin. Tai ainakin itsellä on sellainen olo silloin, että nam, sokeria, vaikka muina hetkinä sitä ei kaipaisi. Onko se vain opittu tapa? Välillä se jää siihen, eikä pakko saada sokeria -pallo lähde vierimään. Toisinaan se ei kuitenkaan jää siihen, vaan aika nopeastikin muodostuu vieroitusoireita.  

En tykkää!

Kemiallinen ruoka-aineriippuvuus, ei paino-ongelma tai tunnesyöminen

Riippuvuuksista ja addiktioista puhuttaessa meillä Suomessa yleensä puhutaan alkoholista, tupakasta, huumeista, rahapeleistä ja muista. Ihan vaikkapa kahvi, pornon katselu ja shoppailukin voivat olla riippuvuuksia. Kai sitä voi addiktion saada aikaan vaikka mihin.

Sokerista tavallaan kyllä puhutaan, mutta ei ehkä kuitenkaan oteta niin vakavasti, vaikka sen vaarallisuus on tiedostettu jo 70-luvulla. Sokeri on kuitenkin ehkä aikamme vaarallisin huume?

Sokeririippuvuus syntyy helposti. Kemiallinen riippuvuus. Joidenkin mukaan kierre syntyy hormonaalisessa järjestelmässä. Sokerin jatkuva syöminen vaikuttaa kortisolitasoihin.

Ei lapsille sokeria päivittäin

Lapset, niin kuin aikuisetkaan eivät tarvitse sokeria mihinkään. Etenkään teollisia sokerin muotoja. Eikä kyllä hedelmiäkään tarvitse kenenkään syödä kilokaupalla, vaikka niistä vitamiinejä saakin.

En vieläkään oikein ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä on ihan ok antaa vähän sokeriherkkuja vauvalle. Vauvavuoden jälkeen kukin tehköön kuten parhaaksi katsoo.

Meillä keksejä tai pullaa on maisteltu siinä puolitoistavuotiaana, muita herkkuja vähän myöhemmin. Edelleenkin mehut kuuluvat vain juhlahetkiin, limsa ja karkit eivät perheessämme näin pienillä lapsilla (2- ja 4-vuotiaat) edes niihin.

Oma sokerilinja jatkossa

En oikein tiedä, mikä se oma sokerilinja jatkossa olisi. Tällä hetkellä on takana taas useita sokerittomia päiviä, viikonloppuna söin juhlissa vihreiden kuulien konvehtiversiota (hyviä) ja suklaakakkua. Pitkään mietin, että maistanko vai en, ja yleensä jos ei ole ennalta päättänyt olla ottamatta, niin kuitenkin tulee syöneeksi. 

En millään lailla kutsu noita hetkiä retkahtamiseksi, koska eihän voi retkahtaa, jos ei ole päättänyt mitään selvää linjaa. Ja retkahtaminenhan enemmänkin kuulostaa siltä, että on menty tavallaan himo edellä, ei tilannetta pohtien. Yllättävän helppo oli kuitenkin lopettaa siihen, kun taas kesällä oli tosi vaikeaa olla ilman. Ennen viikonlopun sokeritankkausta olin ollut viikon ilman sokeria, ja nyt jatketaan taas.

Sen ainakin tiedän, että päivittäin en sokeria halua jatkossakaan käyttää, enkä oikeastaan edes viikottain. Hedelmiä syön silloin tällöin, mutta esimerkiksi teetäkään en juo makeutettuna, hunajallakaan. Moni asia on tottumuksesta kiinni, ja makuaistikin tottuu. 

Minkälainen suhde sulla on sokeriin? Käytätkö päivittäin, vai harvemmin?

Tule mukaan myös Instan puolelle, sinne pääset tästä

Oikeastaan ei ihmetytä yhtään, että syntyvyys on laskussa

Kukaan ei ole tainnut välttyä siltä tiedolta, että syntyvyys on aika surkeaa näillä main. Siihen on varmaan se miljoona syytä. Elämä on nykyään erilaista kuin ennen. Monella tapaa.

Ensimmäinen askel ja vauvan korvaavat asiat

Ensimmäinen askel lasten saamista kohtaan voi olla iso. Kun on elänyt vain itseään, ja ehkä vähän puolisoakin varten, onhan se aika harppaus antaakin itsestään koko ajan myös jollekin toiselle. Jos ei ole vauvakuumetta tai muutoin järisyttävää tarvetta lisääntyä, niin eihän se oikeasti ole mikään houkutteleva diili, vaan kuulostaa aika nihkeältä. Ja nimenomaan, että se kuulostaa siltä, ei että se olisi sitä oikeasti.

Etenkin, kun nykyään esillä on enimmäkseen lapsiperheilyn negatiivisimmat puolet, niin asiaan vihkiytymätön voi saada aika surkean kuvan koko lapsiperheilystä.

Aika monilla pariskunnilla hoivaamisen tarve täytetään lemmikkieläimen läheisyydellä. Mustikkapastan Anna kirjoittikin siitä, kuinka yksi syy vauvakatoon ovat koirat. Ja kissat.

Omakohtaisesti voin sanoa, että ennalta on hyvin vaikea arvuutella mitään lapsiperhe-elämän hyviä puolia, elämän ihanaa täyteyttä tai sitä valtavaa onnea, mitä saa osakseen. Ensimmäisen lapsen odotus oli kuin olisi päättänyt lähteä sotatantereelle. Valmistautumista sotaan, jotta selviäisi siitä elossa.

Ja sitten sitä sotaa ei tullutkaan. Usko mua. Mä ajattelin nuorena aikuisena, että ehkä ei sittenkään lapsia mulle, kiitos. Ja nyt onkin aika hienoa, ja haluan lisää ja lisää, heh.

Rahahuolia 

Sitten vielä se äitien eläke. Kotonaolo nakertaa eläkkeen kertymistä rankalla kädellä. Ja kuitenkin, kun saa lapsen, niin kyllä sen kanssa aika monet haluaisivat siellä kotona olla niitä ensimmäisiä vuosia. Äidit töihin, että eläkkeet ei kärsisi?

Vai entä jos vaihtoehto olisikin se, että lapsen ensimmäisiä vuosia arvostettaisiin, ja myös vanhemmilta saatu hoiva ja hoito olisi yhtä arvostettua taloudellisestikin, kuin se päivähoito? Etenkin kun tiedetään, että alle kolmevuotias ei itsessään hyödy hoidossaaolosta (en sano, etteikö päivähoito olisi monille perheille silti hyvä ja tarpeellinen vaihtoehto). Itse tämä yhteiskunta on eläkeongelman tehnyt sillä, että eläkettä ei juurikaan kerry oman lapsen hoitamisesta.

Ja vuoden vaihtuessa tulee voimaan myös päivärahauudistus, joka ei varmasti ainakaan lisää syntyvyyttä. Monilla äitien foorumeilla nousee esiin vanhempainrahat ja niiden suuruus. Vauvahaavetta lykätään joskus myös siksi, että ehdittäisiin olla töissä välissä, ettei tiputtaisi minimirahoille.

Minullehan taitaa olla käymässä juuri niin. Se aika, joka yrittämistä lykätään, voi vaan joskus olla kohtalokastakin. Hedelmälliset vuodet voivat loppua kesken, ne eivät ole omissa käsissä.

Kyllä raha oikeasti vaikuttaa monien ihmisten mielessä. Tottakai lapsiin menee rahaa, onhan siinä lisää suita ruokittavana ja puettavana, vaikka ei ostaisikaan tonnin lastenvaunuja tai mitottaisi asuntolainaa niin, että jokainen lapsista saa oman huoneen. Tai harrastaisi jääkiekkoa ja ratsastusta. Ihmiset määrittelevät hyvin eri lailla sen, mitä rahalla saatavia hyödykkeitä hyvään elämään tarvitaan.

Yleinen keskustelunaihe on se, että johonkin tiettyyn lapsimäärään ihminen kokee perheellään olevan varaa, ja sen yli menevä lapsiluku nakertaisi sitten harrastuksia ja muuta elintasoa.

Kyllä, jotkut perheet kokevat, että rahan takia on asetuttu toiveita pienempään lapsilukuun.

Yksilökeskeinen kulttuuri, ilmasto, erotilastot, hormonihäiritsijät..

Onhan oikeasti paljon syitä ja "syitä", miksi ei lapsia halua hankkia/saada/tehdä. Todella paljon eri syitä. Erotilastot. On erottu, niin ei ehditty saada lapsia, ja seuraavan kumppanin kanssa tuleekin sitten kiire, tai ikä saattaa tulla vastaan. Ilmastoasiat saattavat ahdistaa. Tai maailman pahuus. Tai ei vain halua niitä lapsia.

Ja sitten vielä sekin, ettei välttämättä saa vaikka haluaisi. Toiset taas ehkäisevät tehokkaasti, toiset turvautuvat aborttiin.

Hormonihäiritsijät. Juomavesi on täynnä lääke- ja hormonijäämiä. Toki niitä osattaisiin suodattaa, mutta se tulisi kalliiksi. Hormonihäiritsijöitä, kemikaalijäämiä ja muita löytyy ruoasta ja muovituotteista, ja vaikka niistä goretex-vaatteista joilla kuorrutetaan lapsemme. Hormonaaliset ehkäisyvalmisteet sekoittavat monien omat hormonit ja niin edelleen.

Ja koska katson ja ajattelen asiaa vain omasta näkökulmastani, varmasti unohdan ainakin parikymmentä asiaan liittyvää seikkaa.
Kun syitä on niin paljon ja syntyvyyttä kuitenkin haluttaisiin lisätä, on tämä nykysuuntaus vähintäänkin erikoinen. 

Kirjoitinkin kesällä aiheeseen liittyen, angsteissani synnytystalkoista keskenmenon jälkeen. Lapsia kaivataan tähän yhteiskuntaan, mutta sen eteen ei olla valmiita panostamaan.

Puutalobabyn Krista haastoi näyttämään sitä kaikkea rikkautta, mitä lapset ovat tuoneet elämään. Mun rikas arkeni löytyy Instagramin storyista, tuuhan sinne tästä!

Kurkkaa myös Kaksi edellistä vuotta ovat olleet parhaat ikinä, koska ne on oikeasti sitä olleet.

Vuosikymmenien miesvalta on pian ohi, niinkö?

Ensi kesänä uusi tieliikennelaki tulee voimaan, tuoden mukanaan muutoksia joidenkin liikennemerkkien ulkonäköön. Tällainen muutos kohtaa muun muuassa suojateiden liikennemerkkejä, kun nykyinen hahmo korvautuu pyöreäpäisemmällä "sukupuolettomalla" kuvituksella. Yle uutisoi asiasta eilen täällä.

Suomi seuraa tässä asiassa Tanskan ja Norjan jalanjälkiä. EU ei määritä merkkejä muuttamaan, vaan liikennemerkkien muuttamiseen intressit tulevat muualta.

Tämä muutos on nyt jo kohdannut jonkun verran kritiikkiä. Kuulemma Vaasan kokoisessa kaupungissa näiden suojatiemerkkien uusimisen kustannukset liikkuvat sadoissa tuhansissa.

Ymmärrän tuon kritiikin aivan täysin. Yhden kaupungin kustannukset ovat noin suuret, saati sitten koko Suomen. Olisin tämmöisen muutoksen puolella ehkä siinä vaiheessa, kun ne kaikki muut, isoja rahoja ja päätöksiä vaativat seikat maassamme olisi saatu jo korjattua.

Kaksi syytä

Muitakin liikennemerkkimuutoksia on tulossa, mutta näille suojatiemerkkien muutoksille on kaksi syytä. Kansainvälinen yhtenäistäminen ja "ajassa pysyminen", vanhanaikaisuus.

Yhteinäisiä muiden maiden merkkien kanssa? Onko sillä oikeasti merkitystä, jos kuitenkin merkeistä tulee ymmärretyksi? Jokaisessa maassa on erilaisia tapoja, sääntöjä, ja niitä liikennemerkkejäkin. Haittaako se? Ketä se haittaa?

Ajassa pysyminen. Puhutaanko siis sukupuolineutraaliudesta? Loukkaako se naisia, muun sukupuolisia tai muita, että liikennemerkissä kävelee ulkoisesti mieheltä näyttävä hahmo? Vai tuoko se kenties miehille paineita, kun kävelijä näyttää niin reippaalta, ja siltä, että urheiltu kyllä on? Onko vanhanaikaista, että koko maatamme hallitsevat nuo kävelevät, hyväkuntoisilta näyttävät suojateitä ylittävät miehet? Vai hallitsevatko ne? Itse en edes ajattele, että hahmot kuvaavat miehiä, olen vain ajatellut niiden olevan liikennemerkkiukkeleita. Ilmeisesti kuitenkin tämä on niitä rakenteita, joiden nähdään olevan haitallisia. 

Ymmärtäisin asian, jos se menisi tällä mallilla: suunnitellaan uusi liikennemerkki, koska vanhat alkavat olla huonokuntoisia. Sitä mukaa kun vanhat merkit sitä kaipaavat, ne korvataan uusilla merkeillä, joissa on huomioitu myös se pyöreäpäisyys, tämän päivän arvoissa ja ajatuksissa pysyminen. Nyt kuitenkaan ei ole merkkien huonokuntoisuudesta kyse. Siksi suurien summien sijoittaminen tähän hankkeeseen herättää tunteita. 

Miesvaltaiset rakenteet

On totta, että miehisyyden historia näkyy vähän joka puolella. Ammattinimikkeissä, ehkäisyvälineissä (miksi vain naiset pumpataan hormoneilla jne), "miesten alojen" palkoissa ja no, vähän joka puolella. 

Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että naisiin liittyviä asioita olisi hyvä tarkastella monessa suhteessa. Ihan vaikka se kuukautissuojiin liittyvä verottomuus olisi hyvä askel asiassa. Tai synnytysten hoito, jälkihoito ja keskenmenoihin ja muihin liittyvät seikat. Se vasta tasa-arvoa olisikin, kun nähtäisiin asioiden tärkeys ja ajettaisiin koko hyvinvointivaltiomme etua näin. Tältä istumalta ei tule mieleen edes kolmasosaa epäkohdista, mutta kyllä niitä on, valitettavasti.

Ja monet näistä ovat periaatteen asioita, eivät niinkään suuriin budjetteihin ja summiin liittyviä. Vaan sellaisia, joihin tarvitsisi perehtyä ja ottaa selvää. Tehdä päätöksiä sen pohjalta. Kiinnostusta vaan ei taida olla näihin naisten asioihin, sillä muut seikat näyttävät vievän sen kaiken keskittymisen. Monet naisille arkipäiväiset asiat polkeutuvat jalkoihin, jäävät ilman ääntä.

Ääriratkaisuja?

Tuntuu, että tasapäistämisessä tehdään välillä vähän ääriratkaisuja. Tehdäänkö päätökset jossain pienessä porukassa, jossa ajatukset tuntuvat tosi hyvältä, kun piirin väki ajattelee samansuuntaisesti, ja kokee sen olevan kaikille paras? Että ne toiset eivät vain ymmärrä, eivät ole tarpeeksi älykkäitä olemaan samaa mieltä? Ymmärtämättömiä, rasistisia, sovinistijuntteja? Parempi tehdä päätökset sellaisten puolesta?

Vaikkapa tyttö- ja poikasanojen poistamisyritys varhaiskasvatus- ja koulukäytöstä, isäkiintiön kiinnittämisyritys vanhempainvapaisiin (kyllä, tiedän, että jos isä ja äiti käyttävät omat osuutensa ja sitten lisäksi se yksi vapaavalintainen, on vanhempainvapaa silti ihan hyvän pituinen. En kuitenkaan silti kannata kiintiöittämistä, tässäkään asiassa.) ja nyt nämä suojatiemerkit ovat asioita, joita tiedän muidenkin kuin itseni ajattelevan aina välillä. Sitä, mihin suuntaan me ollaan menossa. Onko tämä varmasti hyvä suunta?  

Sinälläänhän nämä pyöreäpäiset hahmot eivät ole keneltäkään pois. Ihan kivat ukkelit. Mutta se niihin käytetty raha, se on jostain muusta asiasta pois. 

Herättääkö nykypäätökset ajatuksia, vai oletko samoilla linjoilla vaikkapa suojatiemerkkien kanssa?

Kuva Pixabay

Kuihtumattomia kukkia. Muistoksi vauvasta jota ei tullut sekä elämän jatkumisesta

Sain tänään postia, jota olin odottanut. Kuihtumattomia kukkia. Toisin kerrottuna: tilasinpa korvikset, jotka tänään iltapäivällä kolisivat alas postiluukusta. Näillä kukilla on tarina kerrottavanaan.

Toukokuun keskenmeno oli raju ja aika mullistava asia elämässäni, olinhan jo kuitenkin niinkin pitkällä raskaudessani. Ajatuksissa elämää jo pitkälle eteenpäin mietittynä, koko tuo yhteinen tulevaisuus menetettynä yhdessä illassa.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, hain ensimmäisenä itselleni kimpun lohtukukkia. Tuomaan kauneutta sinne, mistä sitä ei muuten oikein löytynyt. Lohduksi.

Kun olimme lähdössä vauvaa hautaamaan, ystäväni toi minulle kukkia haudalle istutettavaksi, omalta pihaltaan. Ele, jota arvostan edelleen suuresti.

Kesällä kävimme anoppilassa. Jokaiselle lapsellemme hän on kerännyt raskauden ajalta lahjarahaa, jokaiselta päivältä, joina hän on tiennyt vauvan olemassaolosta. Kesällä hän antoi keskenmenneen raskauden lahjarahan minulle, tästä viimeisimmästä vauvasta. Lapsesta, jota me ei saatukaan pitää ja jolle ei koskaan säästötiliä avattaisi. Osta jotakin muistoksi itsellesi, hän sanoi.

Ajattelin heti, että haluan kukkia. En kukkakukkia, vaan jotain muuta. Olin jo aiemmin pohtinut tiettyjä korvakoruja, jotka Instagramissa olivat eteeni osuneet. Oli uusi kuva, jossa teksti kuihtumattomien kukkien talteen keräämisestä. Se osui minuun, ne halusin kerätä talteen. Ja toki tietenkin korvikset olivat mielestäni ihanat.

Kuukauden odotus, koska juuri ne korvakorut haluamassani värissä eivät olleet sillä hetkellä saatavilla. Pieni hetki elämästä.

Tänään ne saapuivat. Kukat, jotka eivät kuihdu, niin kuin ei myöskään muisto vauvasta, jota sain vain hetken pitää kädelläni. Kuihtumattomuudessaan ne symboloivat minulle myös elämää. Elämää, joka jatkuu.

Korvikset on Kukkakiska :n käsialaa.