Rakas raskauden jälkeinen mahanahkani: Sinullakin on lupa olla.

Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja. 

Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.

Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.

Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani. 

Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.

Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla. 

Toki kilotkaan eivät tule kanssani ikuisesti kulkemaan, mutta hyväksyntä tässäkin hetkessä on tärkeää. Olen arvokas ja hyvä tässäkin hetkessä. Vatsan kera, kaikkineen. 

Aiempaa palautumispohdintaa löytyy täältä

Ruttumahaiset naiset

Kehopohdintaa toisen raskauden postpartum-ajalta

Annatko itsellesi palautumisrauhan?

Mielelläni kehossani? Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

*Mielelläni kehossani -kirja saatu

Viimeisimmät aikuisvuodet olen ajatellut, että minulla on ihan hyvä kehosuhde. Että olen solminut rauhan itseni kanssa teini-iän myllerryksen ja sen jälkeisen itsen etsimisen jälkeen. Samalla olen käsittänyt, ettei kehon ja mielen välinen suhde ole muuttumaton tila, vaan se elää ja muovautuu muun elämän mukana.

Sain keväällä arvostelukappaleena kirjan "Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen". Tämän postauksen otsikkoon laitoin kysymysmerkin kirjan nimen perään, koska se toimii myös hyvänä kysymyksenä itselle. Olenko mielelläni kehossani?

Nyt kirjan luettua on herännyt monia ajatuksia. Yllätyin, miten useasti kirjassa viitattiin kiintymyssuhteeseen. Tai lähinnä se yllätti, miten se vaikuttaa niin moneen asiaan. Kiintymyssuhteen tärkeys on tuttua, mutta sen merkitys yltää paljon laajemmalti kuin mitä on tullut ajateltua. Tuttua oli, että lapsuudesta opitut mallit ja vaikkapa vanhempien suhtautuminen itseensä vaikuttavat myös lapseen.

"Kehomme kohtelussa voimme nähdä häivähdyksiä kiintymyssuhteestamme". Ajatus avaa uusia ovia oman itsen miettimiseen. Ja toki sitä nykyään peilaa myös itseään omiin lapsiinsa. Mitä haluaa välittää heille, ja mitä tulee tahtomattaankin siirtäneeksi heille. Vaikka olisi hyvä kiintymyssuhde, ei sekään voi koskaan olla täydellinen.

Mielelläni kehossani ei ollut itselleni nopein lukukokemus, koska se herätti niin paljon ajatuksia :)

Kehosuhteen ylisukupolvisuus

"Vaikka katkaisisimme sukulaissuhteemme, kannamme silti sukumme tarinaa kehossamme...ja omalta osaltamme siirrämme sitä eteenpäin jälkeläisillemme". Kehosuhteen ylisukupolvisuudesta tekisi mieli kirjoitella sitaatteja toisensa perään.

Suvun traumaattiset kokemukset vaikuttavat kiintymyssuhteisiin ja yhteiseen kehomuistiin, kirjassa avataan tätä. Miten kiintymystä on osoitettu, miten ristiriitoja ratkaistu? Onnettomuudet, sodat, pelot, syyllisyys, häpeä, huonommuus ja yksinäisyys. Nämäkin siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos niitä ei tiedosteta, käsitellä ja kierrettä saada katkaistuksi. Aiemminhan Suomessa on ollut paljolti vaikenemisen kulttuuri.

Mielelläni kehossani. Myös raskaana ollessa?

Raskaus ja kehosuhde. Itselleni se on ajankohtaisin aiheista tällä hetkellä. Äitiyden kautta olen löytänyt omaan kehosuhteeseeni armon, vaikka koenkin raskauksien myös koettelevan kehosuhdetta. Välillä aika kovaakin. Ensimmäisellä kertaa etenkin, kun ei vielä ollut kokemusta kehon palautumisesta. Tunsin valtavia ulkonäköpaineita median ja muun luomana.

Vaikka tämä ei ole ensimmäinen raskauteni, silti jokaisessa raskaudessa näyttäisi tulevan käsiteltäviä asioita esille, suhteessani kehon ja mielen välillä. Muutokset eivät ole aina helpoimpia käsiteltäviä, ja ne heijastavat itselläni helposti myös omaan oloon kehossa.

Hassua, kuinka muulloin sitä on ihan sinut itsensä kanssa, eivätkä muiden kommentit hetkauta. Raskaana taas mahan ja oman koon kommentointi on itselleni asioita, joita on vaikea vain ohittaa. Kai se herättää jotain aiempia kehosuhteen möykkyjä eloon?

Raskaudet vähän kuin heiluttavat kehosuhteeni venettä, jonka jälkeen (ja myös välillä raskaudessakin) jossain kohtaa tavoitan taas kehorauhan. Kirjassa puhuttiin kehoresilienssistä, eli voimavaroista toipua, selviytyä, siirtyä eteenpäin. "Parasta on, että näitä voimavaroja voi kehittää ja vahvistaa. Emme anna vaikeiden vaiheiden silloin nujertaa meitä emmekä määritellä loppuelämäämme." Hyvin sanottu!

Löysin tämän ihanan mekon kirpparilta viime viikolla, mutta ehdin jo pilaamaan
sen pesussa kun olisikin ollut käsinpestävä..

Itsemyötätunto ja itsensä helliminen

Ihana ajatus kirjassa oli, että "horjahtaessa voi aina uudelleen ja uudelleen palata tasapainoon." Kehosuhdekin voi horjua, mutta se ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista päästä taas tasapainoon, rauhalliseen tilaan itsensä kanssa. Sitä kuitenkin koko ajan elää elämää eteenpäin ja myös vanhenee. Muutoksia on edessä.

Kirjassa pohdittiin myös kauneudenhoitorutiineja ja niiden mahdollista rauhoittavaa, mieltä hoitavaa vaikutusta. Juurikin tässä raskaudessa mietin yhtenä iltana, kuinka oma hetki voiteiden, eteeristen öljyjen ja kasvorollerin kanssa tuntuukin niin hyvältä. Jotenkin mieltä ylentävältä, omalta rauhalliselta ja ylelliseltä hetkeltä.

Tavallisesti en pidä tuollaisia hetkiä niin tärkeinä, olen niissä tyyliä "äkkiä hutaistu". Oivalsin, että ehkä se liittyykin tällä hetkellä juuri raskauteen. Oman mielen hoitamiseen ja kehon hoivaamiseen. On ihana rasvailla ja helliä raskausmahaa ja itseä muutenkin, vaikka oma koko toisinaan nyt tuntuukin vaikealta. Tavallaan koen sen auttavan myös itsemyötätuntoon ja itsestä pitämiseen. Kuten kirjassa sanottiin, rauhoittavia hetkiä, ja ehkä enemmänkin mielelle merkityksellisiä.

Mielelläni kehossani -kirjassa on valtavan monta eri näkökulmaa kehosuhteeseen. Veikkaisin että jokainen nainen löytää kirjasta itselleen jotain.

Lue  tämä!

Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

Kirjoittajat Minna Martin ja Petra Saariranta

Kirjapaja 2020, 239 sivua

Kurkkaa Arkeen kätketty aarre -blogi jonka takana on toinen kirjan kirjoittajista, Petra Saariranta. Tykkään! Kuuntelusuositus myös Keskeneräiset äidit -podcastille

Ruttumahaiset naiset

Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.

Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.

Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!

Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.

Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.

En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.

Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.

Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.

Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.

Rakas kurttuvatsa. Anteeksi, 

kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti. 

Et ansainnut sellaista julmuutta.

Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.

Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?

Kurkkaahan myös 

30v= itsensä hyväksymistä?

Kieltäydyn huono äiti -kulttuurista

Muistoksi mahavauvasta

Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!

Ultraa odottavan aika on pitkä - Alkuraskauden kuulumisia

Alkuraskaus on hidasta aikaa. Toisaalta raskausviikot vierähtävät hyvinkin nopeasti, kaiken lapsiperhearjen keskellä, ja toisaalta taas ihan hävyttömän hitaasti. Edelleen eletään alkuraskautta, vaikka tuntuu, että olisin ollut raskaana jo iäisyyden tai parikin.

Ja samalla kuitenkin tuntuun, ettei olisi raskaana ollenkaan, sillä niin usein sen unohtaa, eikä mahakaan siitä vielä muistuta. Tai no vähäistä kasvua on keskivartalolla havaittavissa, mutta riippuu vaatteista, näkyykö se. Itse aina iltaisin tiirailen, onko maha kasvanut. Lähinnä se näyttää siltä, että vatsasta olisin lihonut pari kiloa, mutta vaa'assa mitään heittoa ei vielä ole. Ja hyvä niin.

Ensimmäinen raskausneuvola

Mulla oli hetki sitten ensimmäinen raskausneuvola, jossa avauduinkin aiheesta raskauskilot, mahan koko ja muiden ihmisten kommentointi. Aloin siis kertomaan sitä, että en tälläkään kertaa mene neuvolassa punnittavaksi, mutta pääsi vähän rönsyilemään. Lyhyesti siis, molemmissa aiemmissa loppuraskauksissa mua on pienesti ahdistanut se kilojen määrä, enkä silloin jaksa keneltäkään kommentointia mahan koosta tai mistään muustakaan, kun olo on joka tapauksessa valtava.

Käyn siis vaa'alla jatkossakin vain kotona, en neuvolassa. Tämä mun ensimmäinen raskausneuvolakäynti oli samalla viimeinen käynti tutulla terveydenhoitajalla. Muuton vuoksi saadaan uusi neuvolakin. Olen tykännyt meidän neuvolatätsykästä hyvin paljon, sillä sen lisäksi että hän on mukava, osaa hän suhtautua hyvin siihen, että me ollaan käyty neuvolassa hiukan normaaleja neuvolarunkoja harvemmin.

Alun hauraus

Tämän hetkinen välietappi tuntuu omassa mielessä olevan se ensimmäinen ultra, jonka kunta tarjoaa. Ei siis olla tälläkään kertaa menty varhaisultraan, vaikka joka kerta olen sitä hetken aikaa miettinytkin. Mielenrauhan vuoksi, niinkuin varmasti muutkin odottajat.

Ennen ekaa ultraa on aina epätodellinen olo, kun ei vielä ole ns. mustaa valkoisella. Mieli yrittää lähteä kierroksille aiheesta, mutta olen päättänyt,  että kannattaa ajatella kaiken olevan hyvin. Muu on vähän ajanhukkaa, tavallaan. Iloitsen raskaudesta, mutta myönnän, että varmempi olo on varmastikin vasta sitten ultran jälkeen.

Epätodellisen hyvä olo

Sekin hämmentää, kun on niin hyvä olo ollut koko alkuraskauden. Vaikka sehän on vaan hyvä asia. Pari viikkoa sitten minulla oli vielä välillä etovaa oloa, mutta siihenkin on auttanut omat syömiset ja b6-vitamiinit. Ja varmasti myös aika. Olen testannut omaa oloa erilaisten syömisten ja vitamiinien ottamisen/ottamatta jättämisen merkeissä, ja aika huimasti tuntuu edellisen päivän syömiset vaikuttavan seuraavan päivän olotilaan, jaksamiseen ja siihen etovuudeen. Mielenkiintoista aikaa monella tapaa.

Odotellaan!

Raskausjuttuihin ja arkikuulumisiin pääset mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

Perheenkasvattamisvuodet haastavat vaatevaraston

Lähivuodet ovat minulla kuluneet tähän malliin: 2018 imetin, 2017 raskaana, 2016 imetin, 2015 raskaana. Neljä edellistä vuotta on siis kulunut joko raskaana tai imettäessä, tai molempia samaan aikaan. Meillä on toiveissa vielä lisää lapsia, joten tähän kuvioon ei toivon mukaan ole tulossa juurikaan muutoksia lähivuosina. Raskaana, imettäen, raskaana imettäen.

Niin raskaus kuin imetyskin tuntuvat välillä haastavan koko vaatevaraston, kun oma vaatekoko elää jatkuvassa muutoksessa, ja vaatteen olisi mahdollistettava myös vauvan maitohommat vähän väliä.

Ullava pullava

Huomaan usein miettiväni, etten jaksa hankkia jotain isompaa vaateostosta itselleni, koska "kuitenkin on toiveissa olla pian raskaana, ja sitten taas ei hetkeen mahtuisi siihen, eikä heti synnytyksen jälkeenkään". Joillakin saattaa mennä koko raskausaika niin, että jättää vain housujen napin ja vetoketjun auki ja painelee menemän niillä omilla, tavallisen kokoisilla pöksyillään.

En valitettavasti kuulu siihen joukkoon, enkä myöskään ole ollut heti lapsen syntymän jälkeen vanhoissa mitoissani. Olen ollut alkuun hieman pullava. Kutistumisoperaationi on hitaampaa, ja oikeasti vaatekoot ovat heitelleet sen takia paljonkin. Nyt on ihan hyvä olotila, mutta vuosi sitten painoin suunnilleen sen 15kg enemmän kuin nyt. Kuopuksen syntymän jälkeen kysyinkin, että Saahan pömpöttää?

Raskaudet ja 45kg

Laskeskelin, että raskauksien jälkeen painoni on tippunut yhteensä 45 kiloa. En toki siis ole ollut 45 kiloa painavampi kuin nyt, vaan 25 tippui ekalla kerralla, ja kuopuksen jälkeen se 20 kiloa. Viisi onkin vielä sitten jäljellä. Esikoisen kohdalla 15 näistä kiloista oli raskauskiloja, 10 ylimääräistä oli kaikki mun lihakset ja toki ihan vaan puhdasta rasvaa. Kuopuksen jälkeen tippuneet ovat kiloja, jotka kertyivät kuopuksen raskausaikana.

Mutta aika moista hommaa se kyllä on, niin mielelle kuin kehollekin. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi kroppani kerää niin paljon raskauskiloja, vaikka en herkkuja mutustellutkaan jatkuvasti. Oma ajatukseni on, että kehoni hormonitoiminta muuttuu sen verran, että se vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja insuliiniresistenssiin. Siitä lisää toisella kertaa.

Vaatejahkailua

Alkutalvella mietin, että pitäisi ostaa toppahousut. Niitäkin olen jäänyt jahkailemaan juuri sen takia, koska ei jaksa sijoittaa tällä hetkellä, jos ne ei sitten kohta mahdukaan, raskaana ollessa. Viime talvena taas en viitsinyt ostaa, kun oli niin paljon vielä raskauskiloja jäljellä. Jahkailua, jahkailua. Juuri jahkailun takia minulla jäi myös kuopusta odottaessa harmittamaan yksi ihana kuoritakki, jota en ostanut siksi, koska olin raskaana silloin, eikä se olisi mahtunut. No, sitten kun en ollut raskaana enää, ei sitä takkia löytynyt enää mistään. Ja kyllä, vieläkin harmittaa! Olisihan sen voinut ostaa valmiiksi sen kokoisena, mitä ennen raskautta olin.

Nyt olen jopa saanut hankittua itselleni merinovillapitkikset, hurraa! Muilla perheeni jäsenille sellaiset on ollutkin koko ajan, mutta ei minulla, koska olen viivytellyt juurikin alati muuttuvan ulkomuotoni vuoksi. Olen siis selkeästi menossa asiassa eteenpäin, kun nyt ne sain hankittua. Hurraa!

Synnytyksen jälkeiset makkarat

Muistan hyvin elävästi vuosi ja kohta neljä kuukautta sitten sen, kun olin juuri synnyttänyt, ja oli tarkoitus lähteä sairaalaan vauvan lääkärintarkastukseen. Vauvalla oli silloin pari vuorokautta ikää, ja siihen asti olimme olleet vain kotona, minulla vaatteena aamutakki, jossa oli kätevä imettää. 

Joka paikka tuntui olevan yhtä makkaraa ja höllyvää löllyvää. Maha näytti alkuun siltä, että olisin ollut vielä edelleenkin raskaana. Imetysrintsikatkin mahtuivat alkuksi päälle vain jatkopalan kanssa. Ei ollut kovin mieltä ylentävä olo omasta ulkonäöstä. Vedin päälleni punaisen pilkkutunikan (kuvassa), ja hengähdin helpotuksesta. Kellohelmainen leikkaus tunikassa antoi palautuvan vatsani olla rauhassa, mistään tursuamatta.

Edes jossain vaatteessa alkuviikkojen makkarani saivat olla rauhassa, hyppimättä liikaa silmille. Hauskaa, että sama vaate on mennyt suht säädyllisesti päälle vuosien varrella, vaikka paino on heitellyt alle kuudestakympistä siihen raskauden viimeisimpään lukemaan, yli kahdeksaankymppiin. Kuvissa olevat tunikat ovat tällaisia. Maitotytön imetystunikat, tykkään teistä.

Löytyykö teiltä luottovaatteita, jotka ovat menneet niin raskaana kuin imettäessäkin? Ovatko perheenkasvatusvuodet haastaneet sun vaatevarastoa?

Lue myös

Raskauden jäljet

Raskausajan valokuvaus - aivan ihanaa!

Raskauskilokuulumisia

Seuraa myös facebookissa ja instagramissa

Raskauskilokuulumisia

Puoli vuotta synnytyksestä. Mitäs mun raskauskiloille kuuluu? No hyvää! Tai no jos heiltä itseltään kysyisi, niin varmaan vähän huonompaa, koska raskauskiloja tippuu hiljalleen, eli heillä kaverit käy vähiin. Jes!

Vielä niitä tosiaan roikkuu mukanakin, mutta sen verran on jo tippunut, että alkaa olla hyvä olo ja hyvä mieli itsestä. Ja oon kyllä tosiaan nähnyt vaivaakin niiden karistamiseksi! Helmikuun alkupuolelta rupesin ahkerammin tiputtelemaan, ja siitä on nyt yhdeksän kiloa jäänyt taakse. Täällä mietinkin edlellisen kerran kiloasioita, ja ulkonäköpaineita pohdin täällä.

Iloa ja saavutuksia

Ihanaa. Tuntuu ihan tosi ihanalta! Ja oon vähäsen ylpeäkin itsestä, hyvällä tavalla :) Jäljellä olevat kilot ei lannista yhtään, koska nyt jo on taas semmoinen olo, että voi iloita itsestä. Joo, olisihan se toki suotavaa iloita aina, mutta mun oli hyvin vaikeaa kyllä tuossa kymmenen kiloa sitten. Ei tuntunut omalta itseltä, vaan vieraalta ja kurjalta. 

Olen myös koittanut muistaa tämän, eli muistaa iloita siitä peilikuvasta enemmän. Sillonkin kun tukka on likaisemman puoleinen ja päällä ne kotikalsarit, niin silti. ♥

Kivoja etappeja tässä kohtaa on olleet rintsikat, jotka mahtuu taas päälle ilman jatkopalaa. Jee! Ja lähes kaikki takeista taitaa mahtua jo päälle.

Vielä on tosiaan jonkun verran matkaa, mutta myös mieli on hyvä jatkaa eteenpäin :)

Löytyykö muita joilla on projekti päällä? :) 

Raskauskilot ja motivaatiohattu

Raskauskilot ja hattu. Mutta miten ne liittyy toisiinsa? Let me tell!

No ne kilot

Kevättä kohti mennään, ja mukana roikkuu yhäkin noita iki-ihania raskauskiloja. Loppusyksy tai talvi on siitä armollista aikaa synnyttää, kun joka tapauksessa kylmältä kääriydytään paksuun vaatekerrokseen, niin ne ylimääräisetkään makkarat ei sieltä heti ole vilkkumassa.

Mutta sitten taas se toinen puoli. Tarkoittaa monilla, ei kaikilla, sitä, että ei ne vanhat vaatteetkaan vielä mahdu päälle. Ja talvella kun tarvitsee tosiaan paljon päälle taretakseen. Täälläkin on lähipäivinä pyörinyt pakkasmittari kahdessakympissä. Itseltäni löytyy onneksi yksi talvitakki, joka mahtuu päälle, vaikka tosiaan vararavintoa raskaudesta vielä jäljellä on. Toppahousut taas, ei toivoakaan. Onneksi voi sentään kerrospukeutua.

Tässä kohtaa se hattu tulee mukaan

Syksyllä jo katselin ihanaa, kirkkaan pinkkiä välikausitakkia, joka kovasti huuteli mun nimeä siellä kaupan vaateosastolla. Vaan silloin asui vielä yksi vauva mun keskivartaloni paikkeilla, joten eipä ehkä se parhain ajankohta ostella vaatteita itselle. Ja tuskinpa yksikään koko niistä takeista olisi mahtunut minua verhoamaan. 

Tällä hetkellä kiloja on vielä, mutta on niitä ihan hyvin tippunutkin jo, ja olen jopa ruennut näkemään vaivaakin sen eteen. Satun kuulumaan niihin raukkoihin, joille kertyy helposti sen miljoona raskauskiloa. Ja ei, en syönyt munkkeja joka päivä. Varmaan ois pitänyt, kun sama tulos tuli silti.

Siksipä menin ja tilasinkin itselleni hatun. Enkä minkä tahansa hatun, vaan motivaatiohatun. Se on juuri saman sävyinen, kuin haaveilemani takki siellä kaupassa. Vielä aion sen takinkin sieltä kaupasta kotiuttaa, jokusen kilon päästä. Kaikki aikanaan.

Mutta onneksi edes pää aina säästyy niiltä raskauskiloilta!

Miten te ootte motivoineet tai tsempanneet itseänne asian tiimoilta?

Älkää sanoko, että ootte kaikki muut niitä onnekkaita, jotka astelee laihempina sairaalasta.. Vai onko se juttu se, kun en sinne sairaalaan synnyttämään mennyt, niin raskauskilojakaan ei voinut sinne jättää..? Kilojen kosto? :D 

Hatun ostostahan syytän Sariannaa. Hatun on tehnyt Pikkulakki