Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja.
Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.
Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.
Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani.
Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.
Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti