Kehokuva kolmannen raskauden jälkeen

Tässä yhtenä päivänä tein taas vaatekaappi-inventaariota, ja koin suurta iloa vaatteista, jotka mahtuvat taas päälle pitkältä tuntuvan ajan jälkeen. Osan imetysvaatteista puolestaan siirsin jo syrjään, vaikka imetys jatkuukin kyllä.

Kun menneet lähivuodet ovat pitkälti olleet raskautta, imetystä ja palautumista, löytyy kaapistani paljon eri kokoisia vaatteita, sillä olisihan aina löydettävä jotain, mikä mahtuu päälle. Kirjoitinkin täällä siitä, kuinka nämä perheenkasvamisvuodet haastavat myös vaatekaappia.

Etenkin raskaudesta palautuvalle kropalle on ollut tärkeää löytää kivoja vaatteita, jotka ilahduttavat ja joissa on hyvä olla. Joissa voi imettää ja jotka eivät korosta sitä palautuvaa, pehmoista keskivartaloa. Kaikki eivät imetysvaatteita harrasta, mutta minulle tietyt Maitotytön imetysmekot ovat olleet arjen helppouden ja itsetunnon pelastajia. Sellaisia, joihin on ollut ihana pukeutua. Pienen vauvan kanssa on supernäppärää, kun ei tarvitse nostella ja kaivella vaatekerroksia, vaan imetys onnistuu imetysluukkua raottamalla. Ja toki plussaa siitä, että nuo vaatteet eivät ole niitä perusraidallisia, mahaa myöten kulkevia imetysvaatteita, mitä ketjuliikkeisssä usein on tarjolla. 

Kesällä pohdin paljon palautumista, vatsamakkaroita, itsevarmuutta ja kehon kantamista. Olen aina ollut tarkka, ettei vaatteistani näy makkarat läpi. Etenkin siis silloin, kun mukana kulkee vielä "ylimääräisiä" kiloja eli vaikkapa nyt vauvavuoden aikana. Silloin tavallaan kiellän itseltäni paljon vaatteita. 

Minulla on todella lyhyt selkä. Makkarat vatsalla saavat koko keskivartalon näyttämään pullealta, raskausvatsa näkyy aikaisilla viikoilla, pienikin turvotus näyttää suurelta, vatsanseutu palautuu hitaasti raskaudesta ja niin edelleen. 

Rakkaudella pidettyjä imetysvaatteita: kolme Maitotyttöä ja yksi jonkun itse tekemä.

Katukuvassa kesälläkin näkee erilaisia kroppia ja erilaisia ajatuksia pukeutumisesta. Myös niitä makkarankuorivaatteita. Niitä jäin paljon kesällä pohtimaan, että vau, kun isommillakin ihmisillä on itsetuntoa kohdillaan, että voi oikeasti pukeutua sillä tavalla, kuin huvittavaa. En tarkoita, että haluaisin juuri sillä tavalla pukeutua, vaan ehkä olen jonkin verran kokenut sosiaalista painetta siitä, että tietyt vaatteet ovat vaikkapa vain hoikkia ihmisiä varten.

Sitä olen miettinyt, miksi itseltä sellainen puuttuu? Se tietynlainen asenne oman itsensä kantamiseen. Olen kyllä hyväksynyt kroppani ja sitä rakastanut, mutta tavallaan kokenut tarvetta piilottaa sitä muiden katseilta. Arvosteluilta. Itsesuojeluna? Ja nyt kun kroppa lähenee taas ennen raskautta -olotilaa, koen voivani käyttää taas runsaammin eri vaatteita.

Mistä tämä kokemus kumpuaa? Enkö sittenkään ole hyväksynyt kehoani joka hetkessä, vai onko se vain tietynlaista itsesuojeluvaistoa, omaan historiaan peilaten? Ja sitten taas toisaalta, en mä ihan kaikista makkarankuorista tykkäile ilman niitä raskauskilojakaan, eli toki myös ihan makuasiakin. 

Mutta näitä on hurjan mielenkiintoista miettiä! Kolmas raskaus ei sinällään tuonut mitään uutta ajatusta tai kehollista muutosta, mutta ikä tuo kaiketi koko ajan sitä kuuluisaa lempeyttä itseä kohtaan. 

Nyt on tavallaan jo helppo huudella, kun kroppa tuntuu jo omalta. Talvella ei tuntunut, vaan oli mulle aika tyypillisiä kiloahdistus-ajatuksia ilmassa. Mutta sekin on ok, nekin tunteet on ihan sallittuja, kunhan niihin ei liity itsensä mollaamista tai negatiivisia ajatuksia itsestä.

Rakas raskauden jälkeinen mahanahkani: Sinullakin on lupa olla.

Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja. 

Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.

Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.

Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani. 

Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.

Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla. 

Toki kilotkaan eivät tule kanssani ikuisesti kulkemaan, mutta hyväksyntä tässäkin hetkessä on tärkeää. Olen arvokas ja hyvä tässäkin hetkessä. Vatsan kera, kaikkineen. 

Aiempaa palautumispohdintaa löytyy täältä

Ruttumahaiset naiset

Kehopohdintaa toisen raskauden postpartum-ajalta

Annatko itsellesi palautumisrauhan?

Mielelläni kehossani? Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

*Mielelläni kehossani -kirja saatu

Viimeisimmät aikuisvuodet olen ajatellut, että minulla on ihan hyvä kehosuhde. Että olen solminut rauhan itseni kanssa teini-iän myllerryksen ja sen jälkeisen itsen etsimisen jälkeen. Samalla olen käsittänyt, ettei kehon ja mielen välinen suhde ole muuttumaton tila, vaan se elää ja muovautuu muun elämän mukana.

Sain keväällä arvostelukappaleena kirjan "Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen". Tämän postauksen otsikkoon laitoin kysymysmerkin kirjan nimen perään, koska se toimii myös hyvänä kysymyksenä itselle. Olenko mielelläni kehossani?

Nyt kirjan luettua on herännyt monia ajatuksia. Yllätyin, miten useasti kirjassa viitattiin kiintymyssuhteeseen. Tai lähinnä se yllätti, miten se vaikuttaa niin moneen asiaan. Kiintymyssuhteen tärkeys on tuttua, mutta sen merkitys yltää paljon laajemmalti kuin mitä on tullut ajateltua. Tuttua oli, että lapsuudesta opitut mallit ja vaikkapa vanhempien suhtautuminen itseensä vaikuttavat myös lapseen.

"Kehomme kohtelussa voimme nähdä häivähdyksiä kiintymyssuhteestamme". Ajatus avaa uusia ovia oman itsen miettimiseen. Ja toki sitä nykyään peilaa myös itseään omiin lapsiinsa. Mitä haluaa välittää heille, ja mitä tulee tahtomattaankin siirtäneeksi heille. Vaikka olisi hyvä kiintymyssuhde, ei sekään voi koskaan olla täydellinen.

Mielelläni kehossani ei ollut itselleni nopein lukukokemus, koska se herätti niin paljon ajatuksia :)

Kehosuhteen ylisukupolvisuus

"Vaikka katkaisisimme sukulaissuhteemme, kannamme silti sukumme tarinaa kehossamme...ja omalta osaltamme siirrämme sitä eteenpäin jälkeläisillemme". Kehosuhteen ylisukupolvisuudesta tekisi mieli kirjoitella sitaatteja toisensa perään.

Suvun traumaattiset kokemukset vaikuttavat kiintymyssuhteisiin ja yhteiseen kehomuistiin, kirjassa avataan tätä. Miten kiintymystä on osoitettu, miten ristiriitoja ratkaistu? Onnettomuudet, sodat, pelot, syyllisyys, häpeä, huonommuus ja yksinäisyys. Nämäkin siirtyvät sukupolvelta toiselle, jos niitä ei tiedosteta, käsitellä ja kierrettä saada katkaistuksi. Aiemminhan Suomessa on ollut paljolti vaikenemisen kulttuuri.

Mielelläni kehossani. Myös raskaana ollessa?

Raskaus ja kehosuhde. Itselleni se on ajankohtaisin aiheista tällä hetkellä. Äitiyden kautta olen löytänyt omaan kehosuhteeseeni armon, vaikka koenkin raskauksien myös koettelevan kehosuhdetta. Välillä aika kovaakin. Ensimmäisellä kertaa etenkin, kun ei vielä ollut kokemusta kehon palautumisesta. Tunsin valtavia ulkonäköpaineita median ja muun luomana.

Vaikka tämä ei ole ensimmäinen raskauteni, silti jokaisessa raskaudessa näyttäisi tulevan käsiteltäviä asioita esille, suhteessani kehon ja mielen välillä. Muutokset eivät ole aina helpoimpia käsiteltäviä, ja ne heijastavat itselläni helposti myös omaan oloon kehossa.

Hassua, kuinka muulloin sitä on ihan sinut itsensä kanssa, eivätkä muiden kommentit hetkauta. Raskaana taas mahan ja oman koon kommentointi on itselleni asioita, joita on vaikea vain ohittaa. Kai se herättää jotain aiempia kehosuhteen möykkyjä eloon?

Raskaudet vähän kuin heiluttavat kehosuhteeni venettä, jonka jälkeen (ja myös välillä raskaudessakin) jossain kohtaa tavoitan taas kehorauhan. Kirjassa puhuttiin kehoresilienssistä, eli voimavaroista toipua, selviytyä, siirtyä eteenpäin. "Parasta on, että näitä voimavaroja voi kehittää ja vahvistaa. Emme anna vaikeiden vaiheiden silloin nujertaa meitä emmekä määritellä loppuelämäämme." Hyvin sanottu!

Löysin tämän ihanan mekon kirpparilta viime viikolla, mutta ehdin jo pilaamaan
sen pesussa kun olisikin ollut käsinpestävä..

Itsemyötätunto ja itsensä helliminen

Ihana ajatus kirjassa oli, että "horjahtaessa voi aina uudelleen ja uudelleen palata tasapainoon." Kehosuhdekin voi horjua, mutta se ei tarkoita, etteikö olisi mahdollista päästä taas tasapainoon, rauhalliseen tilaan itsensä kanssa. Sitä kuitenkin koko ajan elää elämää eteenpäin ja myös vanhenee. Muutoksia on edessä.

Kirjassa pohdittiin myös kauneudenhoitorutiineja ja niiden mahdollista rauhoittavaa, mieltä hoitavaa vaikutusta. Juurikin tässä raskaudessa mietin yhtenä iltana, kuinka oma hetki voiteiden, eteeristen öljyjen ja kasvorollerin kanssa tuntuukin niin hyvältä. Jotenkin mieltä ylentävältä, omalta rauhalliselta ja ylelliseltä hetkeltä.

Tavallisesti en pidä tuollaisia hetkiä niin tärkeinä, olen niissä tyyliä "äkkiä hutaistu". Oivalsin, että ehkä se liittyykin tällä hetkellä juuri raskauteen. Oman mielen hoitamiseen ja kehon hoivaamiseen. On ihana rasvailla ja helliä raskausmahaa ja itseä muutenkin, vaikka oma koko toisinaan nyt tuntuukin vaikealta. Tavallaan koen sen auttavan myös itsemyötätuntoon ja itsestä pitämiseen. Kuten kirjassa sanottiin, rauhoittavia hetkiä, ja ehkä enemmänkin mielelle merkityksellisiä.

Mielelläni kehossani -kirjassa on valtavan monta eri näkökulmaa kehosuhteeseen. Veikkaisin että jokainen nainen löytää kirjasta itselleen jotain.

Lue  tämä!

Mielelläni kehossani - Kohti hyväksyvää suhdetta itseen

Kirjoittajat Minna Martin ja Petra Saariranta

Kirjapaja 2020, 239 sivua

Kurkkaa Arkeen kätketty aarre -blogi jonka takana on toinen kirjan kirjoittajista, Petra Saariranta. Tykkään! Kuuntelusuositus myös Keskeneräiset äidit -podcastille

Ruttumahaiset naiset

Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.

Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.

Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!

Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.

Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.

En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.

Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.

Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.

Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.

Rakas kurttuvatsa. Anteeksi, 

kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti. 

Et ansainnut sellaista julmuutta.

Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.

Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?

Kurkkaahan myös 

30v= itsensä hyväksymistä?

Kieltäydyn huono äiti -kulttuurista

Muistoksi mahavauvasta

Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!

Ihanaa täyttää 30 vuotta - Itsensä hyväksymisen lähteillä

Täytän ensi viikolla 30 vuotta. Olen tavallaan odottanut sitä jo jonkun aikaa. En kauhulla tai kriiseillen, vaan hyvällä mielellä. Se tuntuu sellaiselta uskottavalta iältä, aikuisen ihmisen ikänumerolta. Olen iloinen siitä, että etenkin se kaksikymppisen alkupää on ohitse. Omalla kohdallani se oli aika kovaakin koulua, itsensä etsimistä ja epävarmuutta. 

Onnelliset +30-vuotiaat?

Elämä tuntuu jollain tavalla mielekkäämmältä koko ajan. Ei siksi, että se olisi millään tapaa helpompaa tällä hetkellä kuin silloin kymmenisen vuotta sitten. Toki olen tässä välissä myös saanut ihanan perheen, joka lisää elämän mielekkyyttä aika lailla. Sen lisäksi olen myös ihan vaan kasvanut ja elänyt sen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Ja se jos mikä on ihanaa. "Nuoruuden" (koska olenhan niin valtavan vanha nyt ;) )   epävarmuuden, itsetuntohaasteiden ja itsensä etsimisen keskellä ei ollut helpointa elää, varmasti kenelläkään. Alan ymmärtää tutkimuksia, joissa kerrotaan yli 30-vuotiaiden olevan niitä onnellisimpia ihmisiä.

Ei enää epävarmuutta siitä, pidetäänkö minusta, olenko oikeanlainen, vai jonkun mielestä kenties väärän näköinen, kokoinen tai muotoinen. Tuskin olen sen suositumpi kuin aiemminkaan. Erona on vain se, että toisten mielipiteet eivät enää määrittele itseäni samalla tavalla. Oooon kolmekymppinen!

Ulkonäkö ja muutokset joita ikä tuo

Joitakin vuosia sitten meikkaaminen oli suuri osa itseäni ja sitä, millaiseksi itseni koin. Nykyään poistun kotoa useammin meikittä kuin meikin kanssa. Ei siksi, etten välittäisi ulkonäöstäni tai olisin jotenkin homssuisen "äitiytynyt" (no oon joskus kyllä sitäkin), vaan koska kelpaan nykyään itselleni ilmankin. Oma naama on enimmäkseen ihan kiva nykyään myös ilman meikkiä. Myös silmälasejani käytän nykään ihan mielelläni, enkä enää pukeudu pelkästään punaiseen, joka oli vuosien ajan voimavärini. Onneksi saa kasvaa ja muuttuakin.

Olen myös ollut raskaana ja synnyttänyt useamman kerran. Raskauskiloja olen kriiseillyt täällä, täällä ja vielä täälläkin. Raskaudet ovat tuoneet joitakin jälkiä kehooni. Sen lisäksi myös ensimmäiset rypyt ovat jo pari vuotta kulkeneet mukana otsalla. En ennen ajatellut, että kenelläkään, jonka ikä alkaa kakkosella, voisi olla vielä ryppyjä. Mutta joskushan niiden ensimmäistenkin oli tultava.

Ehkä se on se ikä, joka on tuonut lempeyttä itseä kohtaan? 

Miltä pyöreiden täyttäminen ja uusi vuosikymmen on tuntunut susta? Onko sulla ollut joskus ikäkriisi?

Tuuhan seuraaman myös Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

Perheenkasvattamisvuodet haastavat vaatevaraston

Lähivuodet ovat minulla kuluneet tähän malliin: 2018 imetin, 2017 raskaana, 2016 imetin, 2015 raskaana. Neljä edellistä vuotta on siis kulunut joko raskaana tai imettäessä, tai molempia samaan aikaan. Meillä on toiveissa vielä lisää lapsia, joten tähän kuvioon ei toivon mukaan ole tulossa juurikaan muutoksia lähivuosina. Raskaana, imettäen, raskaana imettäen.

Niin raskaus kuin imetyskin tuntuvat välillä haastavan koko vaatevaraston, kun oma vaatekoko elää jatkuvassa muutoksessa, ja vaatteen olisi mahdollistettava myös vauvan maitohommat vähän väliä.

Ullava pullava

Huomaan usein miettiväni, etten jaksa hankkia jotain isompaa vaateostosta itselleni, koska "kuitenkin on toiveissa olla pian raskaana, ja sitten taas ei hetkeen mahtuisi siihen, eikä heti synnytyksen jälkeenkään". Joillakin saattaa mennä koko raskausaika niin, että jättää vain housujen napin ja vetoketjun auki ja painelee menemän niillä omilla, tavallisen kokoisilla pöksyillään.

En valitettavasti kuulu siihen joukkoon, enkä myöskään ole ollut heti lapsen syntymän jälkeen vanhoissa mitoissani. Olen ollut alkuun hieman pullava. Kutistumisoperaationi on hitaampaa, ja oikeasti vaatekoot ovat heitelleet sen takia paljonkin. Nyt on ihan hyvä olotila, mutta vuosi sitten painoin suunnilleen sen 15kg enemmän kuin nyt. Kuopuksen syntymän jälkeen kysyinkin, että Saahan pömpöttää?

Raskaudet ja 45kg

Laskeskelin, että raskauksien jälkeen painoni on tippunut yhteensä 45 kiloa. En toki siis ole ollut 45 kiloa painavampi kuin nyt, vaan 25 tippui ekalla kerralla, ja kuopuksen jälkeen se 20 kiloa. Viisi onkin vielä sitten jäljellä. Esikoisen kohdalla 15 näistä kiloista oli raskauskiloja, 10 ylimääräistä oli kaikki mun lihakset ja toki ihan vaan puhdasta rasvaa. Kuopuksen jälkeen tippuneet ovat kiloja, jotka kertyivät kuopuksen raskausaikana.

Mutta aika moista hommaa se kyllä on, niin mielelle kuin kehollekin. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi kroppani kerää niin paljon raskauskiloja, vaikka en herkkuja mutustellutkaan jatkuvasti. Oma ajatukseni on, että kehoni hormonitoiminta muuttuu sen verran, että se vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja insuliiniresistenssiin. Siitä lisää toisella kertaa.

Vaatejahkailua

Alkutalvella mietin, että pitäisi ostaa toppahousut. Niitäkin olen jäänyt jahkailemaan juuri sen takia, koska ei jaksa sijoittaa tällä hetkellä, jos ne ei sitten kohta mahdukaan, raskaana ollessa. Viime talvena taas en viitsinyt ostaa, kun oli niin paljon vielä raskauskiloja jäljellä. Jahkailua, jahkailua. Juuri jahkailun takia minulla jäi myös kuopusta odottaessa harmittamaan yksi ihana kuoritakki, jota en ostanut siksi, koska olin raskaana silloin, eikä se olisi mahtunut. No, sitten kun en ollut raskaana enää, ei sitä takkia löytynyt enää mistään. Ja kyllä, vieläkin harmittaa! Olisihan sen voinut ostaa valmiiksi sen kokoisena, mitä ennen raskautta olin.

Nyt olen jopa saanut hankittua itselleni merinovillapitkikset, hurraa! Muilla perheeni jäsenille sellaiset on ollutkin koko ajan, mutta ei minulla, koska olen viivytellyt juurikin alati muuttuvan ulkomuotoni vuoksi. Olen siis selkeästi menossa asiassa eteenpäin, kun nyt ne sain hankittua. Hurraa!

Synnytyksen jälkeiset makkarat

Muistan hyvin elävästi vuosi ja kohta neljä kuukautta sitten sen, kun olin juuri synnyttänyt, ja oli tarkoitus lähteä sairaalaan vauvan lääkärintarkastukseen. Vauvalla oli silloin pari vuorokautta ikää, ja siihen asti olimme olleet vain kotona, minulla vaatteena aamutakki, jossa oli kätevä imettää. 

Joka paikka tuntui olevan yhtä makkaraa ja höllyvää löllyvää. Maha näytti alkuun siltä, että olisin ollut vielä edelleenkin raskaana. Imetysrintsikatkin mahtuivat alkuksi päälle vain jatkopalan kanssa. Ei ollut kovin mieltä ylentävä olo omasta ulkonäöstä. Vedin päälleni punaisen pilkkutunikan (kuvassa), ja hengähdin helpotuksesta. Kellohelmainen leikkaus tunikassa antoi palautuvan vatsani olla rauhassa, mistään tursuamatta.

Edes jossain vaatteessa alkuviikkojen makkarani saivat olla rauhassa, hyppimättä liikaa silmille. Hauskaa, että sama vaate on mennyt suht säädyllisesti päälle vuosien varrella, vaikka paino on heitellyt alle kuudestakympistä siihen raskauden viimeisimpään lukemaan, yli kahdeksaankymppiin. Kuvissa olevat tunikat ovat tällaisia. Maitotytön imetystunikat, tykkään teistä.

Löytyykö teiltä luottovaatteita, jotka ovat menneet niin raskaana kuin imettäessäkin? Ovatko perheenkasvatusvuodet haastaneet sun vaatevarastoa?

Lue myös

Raskauden jäljet

Raskausajan valokuvaus - aivan ihanaa!

Raskauskilokuulumisia

Seuraa myös facebookissa ja instagramissa

Saahan pömpöttää?

Vajaa kolme viikkoa synnytyksestä. Tälläkään kertaa mun kroppa ei ole mikään maailman nopein palautuja, tai ainakaan ulkonäöllisesti. Kyllä tosiaan pömpöttää vielä, ja veikkaan, että tuo maharassukka tulee pömpöttämään vielä jokusen tovin. Se on kuitenkin ihan ok, enimmäkseen.

Välillä on ärsyttäviä päiviä. Sitä huoahtaa ja miettii, miksi joidenkin supergeeneillä sitä mahtuu muutaman päivän päästä niihin omiin pöksyihin, mahanahka vaan sanoo slurps - ja vetäytyy takaisin alkuperäisiin asetuksiinsa. Sitten taas toisten mahanahka on sellainen lörpsy jonkun aikaa, että se varmaan heiluisi tuulessakin, jos tuolla nakuna hiippailisi.

Onneksi sitä tässä kohtaa kuitenkin tietää, että vaikka vielä tosiaan tälleen vajaan kolmenkin viikon päästä synnytyksestä koko olemus näyttää ja tuntuu pullavalta, niin se on ihan ok. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Oikeastihan kolme viikkoa on ihan äärettömän lyhyt aika. Itsestä vaan tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon enemmänkin, kun mikään paikka ei arista tai ole kipeä, kaikki on muuten ihan niinkuin ennenkin. Ja että pitäisi jo näyttää siltä, kuin ei olisi synnyttänytkään. Mistä ihmeestä sitä on saanut sellaisen ajatuksen päähänsä?

Tavallaan sitä on jonkin sortin paine ulkonäöstä synnytyksen jälkeen. Kun aina löytyy näitä huutelijoita, jotka ilmoittelee koko maailmalle, että raskauskilot on vaan liian monta syötyä munkkia, oma vika siis. Ja että itsellä ainakin ne kilot jäi suoraan sinne synnytyssaliin ja bla bla bla. 

Sitä itse vetää vatsaa sisään, että saisi takin mahtumaan päälle :D Ei, en ole vielä entisissä mitoissani. En myöskään silti ole laiska, tai mässäillyt läpi raskauden. Mutta eiköhän se tästä, pikkuhiljaa. Jospa kukaan ei tulisi kysymään, että joko siellä mahassa kasvaa toinen, kun näinkin olen kuullut käyneen. Karseeta :D

Armoa, pliis, ehkä eniten itselle ♥

Kuvat Kos og Kaos