Laskeumat, nuo ei niin kivat kaverit - synnytysjuttuja

Raskauden ja synnytyksen jälkeisistä laskeumista, gynekologisista sellaisista, puhutaan aivan liian vähän. Ja jos puhutaankin, mielletään ne usein vain vanhojen ihmisten vaivoiksi, sellaisiksi, että sieltä alapäästä roikkuu jotain, ja että asia on tosi karmiva ja hävettävä. Lievien laskeumien yleisyydestä synnytyksen jälkeen en itsekään ollut tietoinen, en ennenkuin se osui omalle kohdalle. En, vaikka synnytysaiheet kiinnostivat itseä jo vuosia ennen kuin olivat millään lailla omakohtaisia.

Synnytyksenjälkeiset lievät laskeumat ovat todella yleisiä, eivätkä ne katso ikää. Ne ovat niin yleisiä, että edes jälkitarkastuksen sisätutkimuksessa niitä ei mainita erikseen (jos siis asiakas haluaa sisätutkimuksen. Sisätutkimus ei ole pakollinen.), jos asiakas ei itse niistä erikseen kysy tai valita oireita. Ajatus siinä on se, että jos asiakkaalla ei ole oireita, on laskeuma niin lievä, ettei se muutenkaan vaatisi mitään toimenpiteitä. Tyyliin, miksi kertoa ongelmasta, jota ei ole.

Lievä laskeuma ja sen tuntemukset

Lievät laskeumat oireilevat lähinnä synnytyksenjälkeisten viikkojen aikana, kunnes sitten kehon palautuessa häviävät muiden kolotusten mukana niin, ettei niistä ole välttämättä tietoakaan enää. Lievä laskeuma oireilee usein epämiellyttävänä tunteena emättimessä, esimerkiksi painon tunteena, tai muuna ikävänä tuntemuksena. Joillakin laskeuma voi aiheuttaa myös selkä- tai vatsakipua, kipua seistessä, ongelmia virtsaamisessa tai ulostamisessa.

Itsellenikin ekan synnytyksen jälkeen tuli lievä laskeuma kaveriksi muutamaksi viikoksi. Esikoisen synnytyksessä ponnistin aivan liian kovaa, joka varmasti oli omalla kohdallani yksi tekijä, vaikkakin jo täysiaikainen raskaus itsessään lisää laskeuman riskiä. Kiva hei! Toisessa synnytyksessäni sain toimittua toisin, ja ponnistusvaihe oli paljon lempeämpi kokemus, kun en ponnistanut apinanraivolla, vaan kuuntelin kehoa. Uskon näiden asioiden olevan yhteydessä toisiinsa.

Esimerkiksi imukuppiavusteisuus lisää riskiä laskeumaan, ja toki monet muutkin asiat. Mitä rajumpaa, sitä enemmän voi olla seurauksiakin. Onneksi tavallisesti kuitenkin hyvin ohimeneviä sellaisia.

Ahdistava epätietoisuus

Kun ensimmäinen lapsi syntyy, on kaikki uutta ja tosi ihmeellistä. Ilon keskellä on myös paljon epävarmuutta monesta asiasta. Tämä asia oli itselläni yksi niistä, etenkin, kun ei ollut hajuakaan, mistä on kysymys. Itselläni ei tullut repeämiä, mutta lievä laskeuma aiheutti sen, että tuntemus alapäässä oli epämiellyttävä, vaikkei kuitenkaan kivulias, ja olisi tehnyt mieli kävellä koko ajan käsi haaroissa, koska tuntui että sisuskalut valuisivat emättimen kautta ulos! Ja oikeasti alapäästäni ei siis valunut tai roikkunut mitään, mutta tuntemus oli juuri sellainen.

Tuntemus oli tosi ahdistava, vaikkei kysymyksessä olllutkaan pitkä aika. Se epätietoisuus, että olenko nyt sitten vain jatkossa tällainen, että kuuluuko tämä vain asiaan, ja näin sitten elellään loppuelämä. Jonkin sortin häpeä myös aiheesta, että onko minussa jotain vikana, vaikka asiahan ei näin ollut tai ole, onneksi. 

Oikeasti todella yleistä ja ohimenevää

Haluankin osaltani kertoa, että ne lievät laskeumat ovat oikeasti tosi yleisiä. Olen sittemmin etsinyt asiasta tietoa ja jutellut monien ihmisten kanssa ja kuullut useita kokemuksia laskeumista. Et siis ole yksin niiden kanssa!

Ja ne onneksi ovat enimmäkseen ohimeneviä. Itsellänikin nämä tuntemukset olivat loppuneet jo kauan ennen jälkitarkastusta. Jos taas tuntuu, että kyse on suuremmasta laskeumasta, kannattaa ottaa asia tosissaan, ja etsiä apua esim. neuvolasta, gynekologilta, äitiysfysioterapeutin kautta jne. Nykyään näistä tiedetään jo paljon, ja apua on saatavilla.
Ja monet onnekkaat välttyvät näiltä tuntemuksilta, se kun on monien tekijöiden summa.

Tunne pimppisi

Suosittelen tutustumaan omaan alapäähän. Kohdunkaulansuuhun, emättimen seinämiin, koko paikkaan. Isommat laskeumat ovat selkeästi havaittavissa omin kätösinkin, ja ne lievemmätkin voi löytää tutkimalla, vaikka ne ovatkin haastavampia, kun mitään ei roiku tai ensikosketuksella tunnu olevan poikkeavasti. Sormet ovat hyvä väline apuna saada tuntumaa ja lihakset toimimaan oikealla tavalla. Ja toki tietenkin täytyy antaa itselle myös ihan aikaa palautua koitoksesta.

Kun on oma alapää on itselle tuttu, silloin tietää parhaiten, mikä on itselle normaalia ja mikä ei. Tunne siis pimppisi, se kannattaa! Ja toki toivon myös kaikille ihania synnytyksiä, joissa ei tarvitse apinanraivolla ponnistella, vain ainoastaan myötäillä kehon tuntemuksia :)

Onko aihe tuttu? Ajatuksia ja kokemuksia saa jakaa!

Kuva Pixabay

Kun lapsihaave on enemmän kuin 1,8

Me ollaan tällä hetkellä kaksilapsinen perhe. Suomessa keskimääräinen lapsiluku muistaakseni on jotain 1,8 lasta perhettä kohden. Meillä ollaan siis jo keskiarvo ylitetty. Hurjaa!

Kaksilapsisuus on jonkin sortin standardi. Vielä parempaa monien mielestä, jos ne kaksi perheeseen syntynyttä lasta sattuvat olemaan tyttö ja poika. Monet asiat onkin mitoitettu kahden lapsen perheille, kuten hotellilomat, lippupaketit, asuntojen koot. Autoonkin saa helposti kaksi turvaistuinta mahtumaan takapenkille, muttei välttämättä kolmea, jos auto on sisältä kapea ja istuimet leveät.  Ja sitten se asunnon etsintä. Paljon on asuntomarkkinoilla kaksioita, kolmioita ja jonkun verran vielä kolmen makuhuoneenkin koteja, mutta siitä isompia alkaa olla jo paljon harvemmassa, jos ei rakennuta itse.

Raha ja muut kivat

 Myös raha on iso määrittäjä. Perheen tulot, poissaolovuodet työelämästä, yhden palkalla eläminen, isompi asunto perhekoon vuoksi.. Kyllähän ne kaikki kysyvät rahaa. Toisissa perheissä lapsilla saattaa olla myös hinnakkaita harrastuksia, harvalla on varaa useamman lapsen jalkapalloharrastukseen.

Ja vielä synnyttääkin pitäisi. Monien äitien synnytyskokemukset ovat niin karmivia, että se jo itsessään riittää syyksi lopettaa vauvahaaveilu. Ja eihän meillä ihmisillä ole kuin kaksi kättäkin, moni perustelee silläkin. Riittääkö aika useammalle lapselle, kun kädetkään eivät riitä?

Jos onni on, ja Luoja suo?

Meillä ei ole vielä seuraavaa lasta kasvamassa, tai edes yrityksessä, mutta ihan avoimesti puhutaan aiheesta, että meillä on haaveissa vielä kasvattaa perhettä. Ja aika paljon se herättää kummastusta! "Ihanko oikeasti!", on nyt jo aika monesti kuultu. Tämä on omasta mielestä ihan hassua, kun itse olen mieltänyt, että kolme tai neljäkin lasta on vielä aika perus, mutta näin ei taidakaan olla.

Jos meille lapsia lisää suodaan, täytyy meidänkin jossain vaiheessa vaihtaa isompaan autoon ja tilavampaan kotiin, mutta ne nyt ovat vain asioita muiden joukossa, eivät ongelmia. Itse olen myös siitä onnekas, että minulla on takana yksi hyvä synnytyskokemus, sekä yksi aivan upea synnytys.

En olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatellut, että lapsitoive "enemmän kuin kaksi" herättää hämmästelyä! Aina sitä oppii uutta.

Mikä lapsiluku on vielä tavallisen rajoissa, mikä aiheuttaa kummastelua? Oletteko itse ihmetelleet toisten lapsilukua, tai saaneet kommentteja omasta?

Palasaippuarakkautta - kohti shampoottomuutta?

Ah, palasaippuat! Ne ovat tulleet taas muotiin, vai kuvittelenko vain? Kuvassa useamman eri merkin saippuoita, Pakurisaippua saatu Sola Saippualta.  

Juupas, eipäs 

Mun historia shampoon ja shampoottomuuden kanssa on ollut hyvin sahaavaa. Jokunen vuosi sitten (siis täh, taitaa ollakin jo semmoinen 7 vuotta, ohoh!) olin melkoisessa hiustenvärjäys- ja pesukierteessä, kun ylläpidin kirkuvanpunaista tukkaa ahkeralla värjäämisellä ja värjäävillä shampoilla ja hiushoidoilla. Kun sitä hommaa oli harrastanut useita vuosia, alkoi jo uuvuttaa, ja siirryinkin hiljakseen omaan hiusväriin, luonnonkosmetiikkaan ja jossain vaiheessa myös shampoottomuuteen.

Shampoottomuus oli omalla kohdallani silloin lähinnä sooda&etikka -komboa, josta siirryin hetkeksi palasaippuaan, sitten taas luonnonkosmetiikan shampooseen, ja taas takaisin shampoottomuuteen. Syitä muille siirtymille en muista, mutta tuon viimeisen muistan. Olin juuri siinä alun likahiusvaiheessa, kun luvassa oli ensitreffit, joten shampoota kehiin, ja siihen se alku taas tyssäsi.

Kotiäitiarki ja ne hiukset

Nyt, kun elän tiiviitä kotiäitivuosia, olen alkanut taas kaipaamaan helpotusta tähän hiustenpesukuvioon. Aina jostain iskee jonkin sortin raskaus- imetys- tai muuta hormonia, jonka takia hikeä pukkaa ja hiukset rasvottuu. Eikä niitä hiuksia jaksaisi todellakaan pestä joka aamu, tai iltakaan, enkä oikein ole kuivashampoon ystäväkään nykyään.

Palasaippuat onkin olleet nyt mun seuraava askel. Ei mikään radikaali päätös, kun mies on jo vuoden ajan pessyt hiuksensakin palasaippuoilla, joten mulla on ollut hyvin aikaa kypsytellä asiaa. Miehellä palasaippua on auttanut kuivaan päänahkaan ja pidentänyt juurikin sitä hiustenpesuväliä, näyttämättä silti likaiselta. Ah! Sitä mullekin, kiitos!

Mulla on ollut tällä hetkellä käytössä Sola Saippuan Minttu- ja Pakurisaippuat (saatu). Nyt palasaippuapesuja on takana kolme, kohta neljä viikkoa. Pesuväli on tällä hetkellä semmoisen pari-kolme päivää sen jokapäiväisen hiustenpesun sijaan. Ei paha, kun kuitenkin on nämä hirmuhelteetkin olleet koko ajan, ja mä olen aika hikipääkin. Uskon tuon pesuvälin pidentyvän vielä ajan kanssa. 

Minkälaisia palasaippuakokemuksia muilta löytyy? Onko kukaan keitellyt itse saippuoita? 

Auschwitz lasten kanssa

Yksi meidän kesäkuisen roadtripin vierailupaikoista oli Auschwitzin keskitysleiri Puolassa. Keskitysleiri sisältää leirit, I ja II, joiden välillä kulkee ilmainen bussikuljetus nonstoppina. Me ajeltiin paikan päälle I-leirin puolelle omalla autolla heti aamusta, jolloin auton sai helposti keskitysleirin omalle, maksulliselle parkkipaikalle aivan viereen. 

Ilmaiseksi sisään

Vähän jännitti etukäteen, että pääseekö keskitysleirille sisään "ihan noin vain", kun nettisivuilla kehotetaan varaamaan opastus esimerkiksi kaksi kuukautta aikaisemmin. Heh, meillä kun ei ollut reissun ajankohdat niin jäsentyneitä vielä keväällä, joten ei siis ollut mitään varattuna. 

Itse Auschwitz kun on vierailupaikkana ilmainen, vain opastus paikkaan on maksullinen. Tämä tieto oli jotenkin epäselvästi saatavilla netissä, ja siksi epäilytti, että pääseekö sinne sitten ollenkaan.

Mutta helpostihan se sitten kävikin. Infosta kuvallisilla henkkareilla saatiin ilmaisliput, joita sitten portilla vilautettiin. Jos tämä oli helppoa, niin sitäkin tarkempaa oli laukun viemisen kanssa. Vain noin a4-kokoisen kassin sai viedä alueelle, ja tästä olivat tosi tarkkoina portilla. Meidän kassi oli hitusen isompi, mutta puolityhjä, ja ajateltiin että se riittäisi kun kassin saa laitettua tarvittavan pieneksi. Ei kelvannut ei. Käytiin sitten autossa vaihtamassa tavarat vielä pienempään pussiin, jossa myöskään ne ulkomitat suoristettuina eivät olleet liikaa ja vihdoin päästiin turvatarkastuksen kautta keskitysleirin puolelle. 

Sisällä leirissä 

Koska oltiin liikkeellä heti aamusta, keskitysleirialueella oli vielä mukavan väljää, joten mahduimme helposti kulkemaan lasten kanssa omaan tahtiin. Opastuksen puuttuminen ei haitannut, koska voi olla että lasten kanssa liikkuessa siitä olisi kuitenkin jonkun verran mennyt ohi, ja todennäköisesti ei oltaisi päästy kiertämäänkään leiriä haluamaamme tahtiin. Näin oli meille hyvä, kun mukana oli nämä silloin 8kk ja 2v9kk tyypit. Isompi jaksoi alkuun kävellä itse, mutta aika paljon tuon ykkösleirin puolellakin on kävelemistä ja portaita jne, joten parin tunnin jälkeen hän olikin jo sylikamaa, ja lopulta nukahtikin Manducaan kakkosleirin puolella. Pienempi kulki rengasliinassa. 

Sen parin tunnin kiertelyn jälkeen oli porukka alueella jo selvästi lisääntynyt, ja opastettuja porukoita oli joka paikassa tukkien meidän tiet :D Siinä kohtaa olikin jo hyvä siirtyä kakkosleirin puolelle, jossa sinällään ei ollut niin paljon nähtävää kuin ykkösleirissä, vaikka oikeastaan vain se kakkospuoli oli sellainen, minkälainen mielikuva itselläkin oli keskitysleiristä. Peltoalue parakkeineen.  Ykköspuolen rakennuksiin kun oli koostettu museotiloja keskitysleirin eri aihepiireistä.

Ei suositella alle 14-vuotiaille

Auschwitziä ei suositella alle 14-vuotiaille, sillä kuvat nälkiintyneistä lapsista ja muista vastaavista voivat olla rankka kokemus lapselle. Itse toki ajattelen niin, että kukin tuntee lapsensa ja tekee päätökset sen mukaan. Meidän lapset ovat vielä niin pieniä, ettei paikan julmuus tietenkään vielä avautunut heille, vaan he kokivat koko paikan hitusen tylsänä. Hyvin he jaksoivat kuitenkin kokonaisuudessaan. 

Kauheasti alueella ei pikkulapsia näkynyt, muutamia vain. Sen sijaan teini-ikäisiä oli paljon, useampia ryhmiä. Ehkä mekin vieraillaan täällä seuraavan kerran viimeistään sitten, kun lapset ovat teini-ikäisiä, jos ei aiemminkin. 

Keskitysleirillä meidän vajaa kolmevuotias lapsi mietti ja kyseli paljon asioita. Paljon hänelle kerrottiinkin, mutta skippasin kaasukammion ja polttouunit suosiolla selityksistä. Ehkä odottelemme vähän lisää ikää ja ymmärrystä. Lapsi muistaa kuitenkin, että "Ausvitsissä oli pahoja asioita, ihmisille kävi huonosti".

Oma kokemus

Itselle tämä oli eräänlainen pyhiinvaelluspaikka, paikka jossa olen pitkään halunnut vierailla ja nähdä omin silmin. Eräässä kyltissä paikanpäällä luki "Forgetting them means letting them die again." Hyvin kuvaava lausahdus. On niin helppo unohtaa asiat joita ei ole itse omin silmin nähnyt. 

Mikään paikasta otettu kuva ei oikeastaan tunnu miltään, mikään niistä ei välitä sitä fiilistä, jonka paikan päällä saa miettiessään, että voi apua, tällaista me ihmiset ollaan joskus hommailtu. Aika kamalaa. 

Valokuvat perheistä ja tarinat heidän kohtaloistaan olivat ehkä koskettavimpia asioita itselleni. Huonekaupalla valokuvia sairaiden aikojen uhreista. 

Oletteko vierailleet keskittysleireillä, tai muissa aiheeseen liittyvissä museoissa?

 Mitä ajatuksia herättää? 

Mitä mieltä, ottaisitteko lapset mukaan?

Kotiäidin varastetut lukuhetket

Milloinhan tartuin viimeksi oikeaan kirjaan? Lastenkirjoja ei lasketa, koska niitä nyt tulee hipelöityä harva se päivä. "Omaan" kirjaan tarttumisesta taitaa olla pieni tovi. Lukenut olen kuitenkin, olen olen! Olen heittäytynyt niinkin villiksi, että olen lähiaikoina alkanut lukemaan e-kirjoja. Kaikkea se kotiäitielämä teettääkin ;)

Jännä, miten silloin kun e-kirjat tulivat, tyyliin vannoin, etten sellaiseen pyhäinhäväistykseen koskisi. Vaan niinpä olen tänäkin kesänä lukenut jo useamman kirjan tällä tavoin, ja niinkin pieneltä näytöltä, kuin kännykästä.

Omia, varastettuja hetkiä

Lukeminen on aina ollut minulle tärkeä harrastus, mutta nykyään nuo lukuhetket eivät välttämättä ole niin kovin pitkiä hetkiä kerrallaan, ja välillä mahdollisuus kirjanlukuhetkeen tulee ihan yllättäen, silloin, kun sitä fyysistä kirjaa ei ole näkyvillä. Onkin oikeasti tosi kätevää lukea kännykällä, miksei kukaan kertonut mulle aiemmin!

Pieni ruutu, niin yksi näytöllinen on aika nopsaa slimäilty ja luettu. Ja tähän ei tarvitse kun yhden käden, toisin kuin tavallisen kirjan kanssa. Ihan parasta. Omia pieniä hetkiä, joita kotiäitiarjessa saa itselleen nipsaistua sieltä täältä. Niinpä olenkin lukenut bussissa lasten nukkuessa rattaissa, kotona ruokaa toisella kädellä laittaessa ja vähän kaikkialla silloin, kun lapsilla on muuta puuhaa ja äidin pelkkä fyysinen läsnäolo riittää. Oikeat kirja kun ei aina ole käden ulottuvilla siinä hetkessä, ja jos hetki sattuu olemaan lyhyt, se voi olla mennyt jo siinä kohtaa kun oikea kirja löytyisi.

Ja automatkat! Ihan ihmeellistä, että olen pystynyt lukemaan kännykällä kirjoja, vaikka tavallisten kirjojen lukeminen autossa saa minut voimaan pahoin. Me oltiin juuri vähän pitemmällä autoreissulla, ja silloin sainkin luettua useamman kirjan.

Vielä tosin on kirjaston tarjoamat e-kirjat lukematta, sillä olen kahlaillut maksullisten kirjapalveluiden ilmaisjaksoja läpi. Mutta täytynee kohta alkaa myös testaamaan kirjaston tarjontaa siltä osalta.

Monenlaista olen lukenut, mutta tänä kesänä lemppareinta on ollut Suomen historia, höystettynä sen ajan ihmisten elämällä ja ihmissuhteilla. Enni Mustoselta olen lukenut monta kirjaa, mutta kyllä vaan Syrjästäkatsojan tarinat (sarjassa on ilmestynyt tällä hetkellä kuusi kirjaa) ovat olleet jännimmät ja mielenkiintoisimmat. Herrasväen elämää palvelijan näkökulmasta, tuttuja nimiä Suomen historiasta, sotaa, ihmissuhteita ja sujuvaa kerrontaa. Jossain arvosteluissa näitä kirjoja verrattiin Downton Abbeyn tyylisiksi, ja joo, voisin myös tavallaan rinnastaa nämä, molemmista tykkään. Hassua, että tällaista romaania lukiessa avautui taas palanen Suomen historiasta ihan uudella tapaa. Suosittelen!

Ootteko kokeilleet e-kirjoja? Onko lukutottumuksiin tullut minkälaisia muutoksia lapsiperheytymisen myötä?

Hormonien kiertokulku - menkat raskauden jälkeen

En ollut ajatellut, että tämä kuukautisasia olisi milläänlailla vielä ajankohtainen itselläni, sillä vauvani on vasta 9kk ikäinen, ja esikoisen jäljiltä minun piti nähdä vaivaa saadakseni menkat taas rullaamaan, kun esikoinen oli päälle vuoden vanha ja vauva oli haaveissa. Juurihan minä pari päivää sitten mainitsin kaverilleni, että en enää edes muista kaikkea menkkoihin liittyvää, koska viimeisen 3,5 vuoden sisään täällä on näkynyt vain kahdet. No, nyt on sitten kolmannet.

Tästä asiasta syytän puhtaasti vain ja ainoastaan meidän kesäkuun roadtrippiä. Mietin jo matkan aikana ääneen, että näinköhän mun menkat alkaa, kun automatkoilla imetysvälit olivat välillä tavallista pitemmät.

Outoja tuntemuksia

Kotiin palatessa sitten alkoivat oudot mahakivut. Tai ei niinkään mahakivut, vaan jossain kohdun sopukassa tuntui tapahtuvan jotain. Housujen vyötärökiin painoi ikävästi juuri siitä kohtaa. Johtopäätökset olivatkin a) raskaana, b) hormonitoiminta käynnistymässä tai c) jotain outoa. 

Vaihtoehto b paljastui siis oikeaksi arvaukseksi. Hitsin reissu! Uskon, että ilman hetkeksi pidentyneitä imetysvälejä näitä kuukausittaisia kavereita ei olisi näkynyt vielä hetkeen, vaikka tosin tämä vauva on muutenkin selvästi vähempiruokainen kuin mitä siskonsa muinoin, ja sekin vaikuttaa asiaan. Monen asian summa siis.

 Olen tälläkin kertaa tosi kovasti nauttinut ajasta ilman kuukautisia, koska onhan se nyt vaan niin äärettömän helppoa, kun niitä ei vain ole. Niin kovasti olen nauttinut, että kuukautiskuppikin on kateissa jossain hyvässä paikassa. Menkkajomotuksiin auttavan  eteerisen öljyni löysin onneksi jemmojen syövereistä.

Vaan niin se  tämäkin on osa naisena olemista, osa elämää. Tavallinen, ihmeellinen, omalla tavallaan mielenkiintoinen asia tuo naisen hormonitoiminta. 

Kiinnostaisikin kuulla, onko muilla ollut eroavaisuuksia hormonitoiminnan palautumisessa eri raskauksien jälkeen? Onko jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen vaikuttanut asiaan? 

Kuvan side ei liity tapaukseen ;)

instagramin puolella ei löydy menkkoja, mutta muuten siellä pääsee meidän arkea seuraamaan :)

Parempaa kuin ulkomailla - Pulsan asema

Joskus jotkut asiat jää vaan roikkumaan. Näin oli meillä myös tämän vierailun kanssa, sillä Pulsan asemalla käynnistä puhuttiin jo vuosi sitten kesällä. Sitten se vaan jäi, ja seuraavan kerran sitä mietittiin joulukuussa. Niin paljon tulee reissailtua muilla paikkakunnilla, että lähiympäristön helmet meinaa unohtua aivan! Pulsan asema sijaitsee Lappeenrannan maaseudulla, päärakennus on vanha rautatieasema vuodelta 1869 - ah historian havinaa, tykkään. 

Ystäväperheen kanssa molemmilla oli tyhjää kalenterissa, joten sinnehän me sitten suuntasimme vauvoinemme Pulsaan. Olikin kuulemma poikkeuksellisen paljon vauvavieraita vanhaa asemaa ihmettelemässä tuona päivänä.

Mukava arjen nostatus -kakkuhetki se olikin. Nautiskeltiin kakkua huvimajassa ulkona, ja kuten instagramin puolella kertoilinkin, oli Sacher-kakku ihan älyttömän hyvää (ja mieheltä maisteltu juustokakku myös). Suklaakakut on omaa sydäntä lähellä, etenkin hyvät sellaiset. Sacher-kakustakin voi saada vääränlaista, jos kakku on kuivakkaa tai täytteitä on säästelty. Tarkkaa on ;)

Vastikään reissussa käytiin myös Wienissä kahvilassa, jonka Sacher-kakkua pidetään alkuperäisenä, ja johon mekin jonottamalla jonotettiin muiden innokkaiden kanssa. Kokemus oli hyvä, mutta kyllä tuo Pulsan Sacher pesi kyseisen "the" Sacherin ihan 5-0.

Aina ei tarvitse lähteä niin kovin kauas, vaan läheltäkin voi löytää vaikka mitä aarteita. Pulsa oli niin idyllinen hyvän mielen paikka, että sen innoittamana voisi etsiskellä lähiseudun muutkin ihanat :)

Yksilapsinen perjantai - yhden lapsen viihdyttäminen on yllättävän työlästä hommaa!

Me ei olla kohta yhdeksään kuukauteen oltu yksilapsinen perhe. Onneksi? Onneksi! Vaikka olihan se jännää aikaa kyllä, kun on ensimmäisen lapsen saanut, mutta samalla se kaikki uusi oli myös uuvuttavaa. Ja se, kun sitä ainokaista tarvitsee useimmiten viihdyttämällä viihdyttää.

Heh, olen tästä aiheesta aiemminkin jo ajatuksia kirjoittanut, mutta koen silti olevani vapaa kirjoittamaan aiheesta edelleen :) 

Esikoinen pääsi taas yökylään isovanhempien luokse, ja siitä nämä ajatukset taas putkahtivatkin esille. Jäin kotiin vauvan kanssa kaksin. Vauvan, joka on erittäin mutkattomasti vain sujahtanut osaksi perheemme arkea. Vauva viihtyy, kun ympärillä on tekemistä ja toimintaa, johon hän voi osallistua ja katsella. Kahden lapsen kanssa olen ihan helposti päässyt yksinäni suihkuun ja vessaan, ovi auki tietenkin, mutta kuitenkin. Yhden lapsen kanssa tämä ei ole niin itsestäänselvää.

Sisko poistui, tylsyys alkoi?

Vaan kun siskolle oli ikkunasta vilkutettu heipat, alkoi vauvalla ihan eri meno. Hän taisi heti tajuta olevansa nyt yksin koko maailmankaikkeuden napa, joka kaipaa eloonsa viihdykettä. Ja ei ole suinkaan kyse siitä, etteikö vauva saisi tavallisessa arjessamme huomiota tarpeeksi, sillä olen varma, että saa. Hänen viihdyttäjänsä vain lähti, eli pesti siirtyi äidille. Se on jännä, miten isosiskon ei vauvaa tarvitse viihdyttämällä viihdyttää, tämän läsnäolo riittää ajamaan asian. Vaan äidin kanssa ollessa se ei mene ihan samalla tavoin.

No, me saimme vauvan kanssa hommattua itsemme ulos, oli tarkoitus piipahtaa kirjastossa ja kaupassa. Se lähtökin taisi oikeasti kestää pitempään kuin kahden lapsen kanssa, sillä samalla kun koitin tehdä tarvittavia asioita, oli haettava vauvalle aina uutta lelua, ja muutoinkin turvattava se viihtyminen. Niin hassua, miten se vauvan meno muuttuu kun sisko ei ole mukana. Kivahan se on vauvan kanssa puuhata kaikkea, mutta se ero vauvan käytöksessä tavanomaiseen verrattuna, ohhoh!

Sama meno jatkui kirjastossa ja  kaupassakin. Vauva oli tylsistynyt! Kotiin tullessa itsellä oli uuvahtanut olo. Onneksi olikin vauvan uniaika edessä ja äidin huilihetki. Pakosti ajatus kulki esikoisen vauvavuotta kohti, sillä tällaisia hetkiä oli silloin paljon. En yhtään ihmettele sitä, että me oltiin silloin koko ajan jossain kerhossa, kaupungilla tai missä vaan menoillamme. Helpompaahan se oli sillä tavoin taata se lapsen tyytyväisyys. Kahden lapsen kanssa näitä ongelmia ei ole ollut ollenkaan.

Yksinäistä yhden lapsen kanssa?

Tänään vauvan kanssa liikkuessa tuli myös hassu, ohimenevä tuulahdus yksinäisyydestä. Yksi lapsi vähemmän mukana, siinä me kahdestaan kuljettiin, ja tuli vähän orpo olo. Mitä ihmettä! Vaikka kyllä muistan sen tunteen esikoisen vauvavuodelta, kun ei ollut äitikavereita vielä samalla tavalla, ja kaksin vaan lapsen kanssa kaduilla tallailtiin. Sitäkään ei ole ollut kahden lapsen kanssa kun kulkee. Kai kaksi lasta tuntuu sitten jo melkoisen suurelta laumalta :D Ja toki myös se, että ei sitä kahden kanssa ehdi niin paljon analysoimaan asioita, tai ole niin pitkää hiljaista hetkeä, jolloin voisi päätyä ajatukseen yksinäisyydestä.

Mikä tän ajatusripulin pointti oli? No se, että vaikka meillä oli kiva päivä vauvan kanssa kaksin, niin onpa kyllä niin ihanaa, kun meillä on kaksi lasta! Omat haasteensa toki siinäkin, mutta kuitenkin. Kaksi on meillä parempi kuin yksi, ja hyvin kiitollinen olen siitä, että meillä on nuo molemmat muruset.

Miten muilla, kuka viihdyttää ja ketä? 

Meidän arjen toimivuutta ja toimimattomuutta voi seurata myös instagramissa iloelolaura

Pelon kautta synnyttäjät sairaalaan - ajatuksia eräästä lehtiartikkelista

Tasaisin väliajoin näitä synnytysaiheisia kirjoituksia näyttää tulevan, joiden tarkoitus on selkeästi ohjailla lukijan ajatuksia. Kertoa asioita faktoina, vaikka faktasta ei olisi juurikaan käsitystä.

Nykyään puhutaan paljon medialukutaidosta, mutta ajatellaanko sitä silloin, kun tekstin julkaisijaa on totuttu pitämään luotettavana? Monesti nämä asiat kun tulee miellettyä juoru- ja iltapäivälehtien kaltaisiin julkaisuihin, ei niinkään suuriin, arvostetumpiin julkaisijoihin.

Helsingin sanomissa kirjoitettiin eilen otsikolla "Marleena Vilmingon synnytyksestä tuli kauhukokemus  - Hätätilanteita sattuu myös matalan riskin synnyttäjille, siksi kotisynnytykset ovat vaarallisia, sanoo lääkäri." Huh mikä otsikko, piti ihan happea vetää välissä. Artikkeli on näkyvillä vain tilaajille, mutta voin kertoa, että otsikko tällä kertaa kertoo kyllä kaiken myös loppuartikkelista.

Yksittäinen synnytys, joka ei mennyt ihan putkeen. Johtopäätös siitä on, että kotisynnytykset ovat vaarallisia. Johtopäätös on ilmeisesti artikkeliin haastatellun synnytyslääkärin oma. Hänellä on kova kokemus synnytyskomplikaatioista. Niin, synnytyskomplikaatioista, ei niinkään niistä hyvin menneistä synnytyksistä. Uskokaa tai älkää, niintäkin kun on, ja oikeasti paljonkin. Niistä ei vain puhuta samalla tavalla.

Huono onni sairaalassa?

Olisikin aika jo puhua myös sairaalasynnytyksen riskeistä. Ne kun ovat todellisia, ja  hyvin yleisiä, nämä synnytyskomplikaatiot sairaalasynnytyksissä.

Artikkelissa kerrotaan, että matalan riskin kotisynnyttäjillä Suomessa ongelmia ei ole ollut. Kyseisen lääkärin mielestä tämä on tuuria, vaikka kotisynnyttäjien määrä onkin kasvanut vuosi vuodelta. Tuuri, sattuma, hyvä onni. Miksi sitten ihmisillä vain sairaalassa on ollut huono tuuri, huono onni? Tätä on ihan hyvä miettiä.

Itse ajattelen, että suunnitelluissa kotisynnytyksissä ollaan varauduttu moneen, ja siksi sellaisia riskejä ei oteta, jotka voivat johtaa komplikaatioihin. Sairaalassa riskejä otetaan (kaikissa synnytyksiin puuttumisissa on riskinsä), mutta niihin riskeihin siellä voidaan myös reagoida (imukuppi, episiotomia, sektio, synteettinen oksitosiini jne).

Kun Suomessa siirryttiin sairaalasynnytyksiin, niin itseasiassa äitikuolleisuus ei vielä silloin lähtenyt suoraan laskuun. Se lähti laskuun silloin, kun opittiin virheistä ja alettiin enemmän ymmärtämään normaalia fysiologista synnytystä. Ja toki kaikki tämä myös yhdessä raskauden seurannan kanssa.

En ole millään tapaa sairaalasynnytyksiä vastaan, vaan ainoastaan tätä kyseenalaista uutisointia vastaan.

Artikkeliin olisikin sopinut paremmin otsikko "Sairaalasynnytys voi joskus olla vaarallinen", kotisynnytykset kun eivät kyseiseen tekstiin liittyneet millään lailla. :) 

Lue myös

Synnytyksen somekohut

Miksi synnytin kotona

Uudet synnytyssuositukset

Kuvat Pixabay

Kesä ja lapsen sokerihumala -apua!

Olipa kerran kesä ja kaikki ihanat kesäherkut, joita olisi ihana syödä! Vaan lapsen sokerihumala, miten se välillä tuntuu tulevan niin pienestäkin? Voi miten helpolta tuntuu, kun miettii aikaa vaikka kaksi vuotta taaksepäin, kun elettiin esikoisen vauvavuotta, ja oli aivan selvää, ettei mitään sokeriherkkuja lapselle olisi luvassa. 

Silloin tuntui, että me oltiin tosi pitkään sokerinatseja, kun lapsi taisi olla puolitoistavuotias maistaessaan ekan kerran pullaa. Synttärikakkuakin oli luvattu vasta seuraaville synttäreille.

Vaan nyt kun herkkujen makuun on päästy, niin oi voi tosiaan :D Muistan lapsuudesta omien sisarusten sokerikännisen tilan, johon riitti pienikin määrä tuota sokeria. Oma lapsi taitaa olla samaa kastia, pieni pala riittää kiihdyttämään vauhtia ihan hirmuisesti.

Mutta pitäähän sitä herkkuja saada, vai pitääkö? Ei kai, mutta onhan se kiva, välillä. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että jos aikuinen syö vaikka suklaata, niin ei lapsen sitä tarvitse saada, vaikka olisikin hereillä ja näkisi asian. Edelleen olen kuitannut asian "tämä on äidin suklaa" -kommentilla.

On kuitenkin tilanteita, ja tilanteita. Lämmin kesäpäivä, silloin kyllä saa jätskiä jos muutkin saavat. Tai juhlissa kakkua ja muita herkkuja. Silloin meilläkään ei enää näin (melkein) kolmevuotiaana enää tarvitse tyytyä rusinoihin, vaikka tosin karkkia tai limsaa ei edelleenkään ole luvassa.

Mutta se rajanveto, se tuntuu olevan vähän taiteilua. Koko elämä ei kuitenkaan voi olla sokeria, vaikka kesä onkin. Onneksi on myös niitä luonnon omia kesäherkkuja, vadelmia, mansikoita, ja ehkä kohta myös mustikoita! Marjoista ei, thank God, tule myöskään ihan samanlaista sokerihumalaakaan.

Erään hassun keskustelun aikana lapsi mietti, koska voisi saada tikkarin. Vitsailin, että sitten, kun menet kouluun. Nyt meillä odotetaan sitten into piukeana kouluunmenoa ;)

Miten muilla, onko kesä selvästi herkkuisinta aikaa vuodesta?

Meidän arkeen ja herkkuihin voi hypätä mukaan myös instagramissa iloelolaura

4115km - miten meni automatkat lasten kanssa?

Kahden viikon lapsiperheroadtrip on nyt takana päin. Kilometrejä kertyi 4000 ja vähän päälle. Autossa tuli siis istuttua hetki jos toinenkin.

Koska aikaa reissulle oli 14 päivää, ei päivittäiset kilometrimäärätkään olleet ihan mahdottomia. Ekana reissupäivänä me tosin ajettiin matkan pisin pätkä heti alta pois, niin ei tarvinnut ekaa yötä viettää ihan tutuilla kulmilla, viime kesänä kun reissattiin Latvian suunnilla jo.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin vajaa 650 kilometriä, ja koko päivähän siihen menikin taukojen kanssa. Muina päivinä ajettiin parin-kolmen tunnin mittaisia pätkiä, ja kahtena päivänä ei ajeltu ollenkaan. Osa lyhyimmistä pätkistä mentiin ilman taukoja, jos lapset nukkuivat. Yleensä kuitenkin matkan varrella oli yksi vessatauko, joskus myös evästauko. Pääsääntöisesti syötiin yleensä lähtiessä ja perillä, tai sitten autossa eväitä.

Ei lastenohjelmia

Me jotenkin ihmeellisesti selvittiin lasten kanssa tuo koko reissu ilman lastenohjelmien katsomista autossa. En olisi kyllä itse ajatellut ennen reissua, että se voisi mitenkään olla mahdollista! Sen sijaan autossa tuo vajaa kolmevuotias luki lehtiä, kuunteli musiikkia,  söi välillä, ihmetteli, kyseli ja jutteli. Niin ja tietenkin nukkui! Usein meidän ajelut olivat siihen aikaan, että molemmat lapset nukkuivat autossa päiväunia. Ja vaikka aika ei oikea olisi ollutkaan, nukahtivat silti, koska kyllähän pitempi reissussa olo aina syö voimia.

12 eri lasten cd-levyä se vaati, mutta suurin ilo oli kuitenkin muutamasta kirpparilta ostetusta Prinsessa-lehdestä, joita olin pitänyt piilossa matkaan asti. Ja yksi Poni-lehti ostettiin matkalta lisäksi.

Vaikeat viimeiset kilometrit

Kuitenkin joka päivän ne viimeiset kilometrit olivat lähes joka kerta isommalle lapselle epämukavat. Viimeinen vartti täyttyi lähes poikkeuksetta "haluun pois nyt!" -huudahduksista, mutta niitä varten ei kuitenkaan lastenohjelmia ryhdytty virittelemään, vaan koitettiin saada lapsen huomio muualle. Onneksi nämä olivat kuitenkin suhteellisen lyhyitä hetkiä kokonaisuudessaan.

Parempia matkaajia

Sanoisinkin, että tämä reissu kouli meidän lapsistamme paljon parempia automatkaajia! Tuo matka nimittäin meni paljon paremmin, mitä esimerkiksi semmoiset kolmen-neljän tunnin matkat ovat tähän asti menneet. Musta tuntuu,  että nuo oppivat matkan aikana myös nukkumaan autossa entistä paremmin!

Entäs vauva?

Vauva oli kyllä meistä kuitenkin se paras matkaaja, ihan ylivoimaisesti. Ainoa meistä, joka ei riidellyt kertaakaan ;) Kun tarjottiin maitoa ja vähän evästä aina lähtiessä, perillä ja joskus ajotauoillakin, oli hän mitä tyytyväisin. Autossa hän nukkui tai katseli pää tanassa siskon puuhia. Reissumuija!

Tämän reissun jälkeen näiden reissaajien kanssa uskaltaa kyllä suunnitella seuraaviakin matkoja. Mutta jospa hetki oltaisiin kotona välillä!

Meidän arkeen pääsee mukaan myös instagramin puolella iloelolaura :)