torstai 27. kesäkuuta 2019

Näissä synnytystalkoissa on toisinaan huonot eväät. Ajatuksia keskenmenosta, abortista ja neuvolasta

Jokainen lisääntyvä perhe osallistuu tavallaan maamme synnytystalkoisiin, halusi tai ei. Yhteiskuntamme kannaltahan jokainen tähän maahan syntyvä pieni kansalainen on hyvin haluttu ja hartaudella odotettu, sillä on kyse kuitenkin tulevista veronmaksajistamme. Jotta kaikki tämä voi jatkua, vauvoja tarvitaan.


Syntyvyys on edelleen laskussa. Luulisi, että yhteiskuntamme puolelta asiat olisi optimoitu niin, että äitejä ja tulevia äitejä tuettaisiin, koska vauvat ovat hyvin tervetulleita syntyvyyttä nostamaan. Tokihan maassamme on verovaroin kustannettu vapaaehtoinen neuvolajärjestelmä, sekä lapsilisät. Muutoin tuntuukin, että monen asian kanssa saa olla aika yksin.


Välittämistä, huolenpitoa vai tungettelua?


Neuvolasta usein ensimmäisenä kysytään,  oliko raskaus toivottu vai vahinko. Etenkin, jos on lapsia pienillä ikäeroilla tai jos olet hyvin nuori. Perheenäidit kun kuulemma tekevät eniten abortteja Suomessa. Siltikin kaikkien kolmen raskauteni kohdalla tämä kysymys on tuntunut jotenkin pysäyttävältä. Että aivan kun soittelisin neuvolaan, jos en olisi aikeissa pitää tätä lasta. Mutta toki edustan vain toista puolta asiasta.

Jos taas puolestaan aiot tehdä abortin ja varaat sitä varten ajan, ei sairaalassa sinulta varmistella, oletko aivan varma asiasta, kartoiteta tilannettasi ja koiteta löytää tukea tilanteeseen, joka tuntuu mahdottomalta. Miksi ei? Juuri silloin moni tarvitsisi tukea kipeästi. Ajatellaan kai, että koska on oikeus abortoida, niin asiaan ei saa puuttua. Ja ei, suurimmaksi osaksi ei ole kyseessä raiskauksen uhritkaan, ne ovat onneksi hyvin pieni osuus. Heistä jos kenestä pitäisi välittää ja tarjota huolenpitoa.

Oikeanlainen puuttuminen on kuitenkin myös välittämistä ja toivon etsimistä niille, joilta se on hukassa. Olen kuullut useammalta äidiltä kokemuksia näistäkin tilanteista, kun sitä olisi toivonut, että edes yksi olisi kyseenalaistanut. Abortti on monille valtava taakka kantaa, eikä siitä etukäteen kuule, kuinka sen kanssa matkaa koko elämänsä, eikä suinkaan jätä taakseen.

Miksi saa epäillä äitien halukkuutta pitää lasta tai jaksaa uuden vauvan kanssa, mutta ei saa epäillä halukkuutta aborttiin?



Keskenmenosi kanssa olet lopulta aika yksin


Nyt keskenmenon kokeneena minulla on herännyt paljon ajatuksia myös tästä puolesta. Siitä, kuinka yksin jää terveydenhuollon puolelta. Aika paljon keskenmenoihin tuntuu yleisesti liittyvän odottelua, huolta ja stressiä. Ehkä pelkoakin. Keskenmenoihin ei näytä olevan hoitopolkua, joka olisi joka kunnassa samanlainen. Näinhän on myös synnytysten osalta, käytännöt vaihtelevat joka paikassa. Ei siis ole mitenkään mahdollista, että kaikki toiminta pohjaisi "tutkittuun tietoon". Osa edustaa tyyliä "näin meillä on nämä hoidettu".

Oma keskenmenoni sattui niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Koska keskenmeno oli verinen ja raju ja viikkoja niin paljon, pääsin naistentautien päivystykseen, jossa mm. ultrattiin tilannetta. Olisi ollut aika kauheaa siinä tilanteessa jäädä vaan arvailemaan kotiin. Monessa paikassa se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Juuri tuo epätietoisuus on ainoa kaveri, joka naisille annetaan. Ei vastauksia, tutkimuksia, lääkäriaikaa, ultrausta, labroja, sisätutkimusta tai välttämättä edes kahta myötätuntoista sanaa; olen pahoillani. Kaikki tosin niitä eivät kaipaakaan, mutta olisi edes jotain, mistä kieltäytyä. Joskus riittää sekin, että tukea on tarjottu.






Mä olen onnellinen mun ultrauksista ja jopa siitä hemoglobiinin mittauksestakin. Siitä, että niiden kautta sai nopeita vastauksia omasta tilanteestaan, eikä siksi suurempaa huolta päässyt syntymään. Ihan alkuun kyllä mietinkin paljon, että onko niin suuri veren ja hyytymien määrä ihan normaalia, kun vauva ja istukka yms olivat jo kuitenkin poistuneet. Eihän minulla olllut mitään aiempaa tietoa keskenmenoista, eikä kukaan niistä kertonut

Se, että keskenmenot ovat yleisiä, ei poista sen olevan suuri ja surullinen tapahtuma, johon liittyy myös paljon terveyteen liittyviä seikkoja, mahdollisia pulmiakin. 


Harmi,  että meillä muutto ja sen myötä paikkakunnan vaihdos sattui mulla tähän väliin. Aiemmalla paikkakunnalla mulle kerrottiin, että neljän viikon päästä keskenmenosta otettaisiin labrat, hb ja ultrattaisiin varmuudeksi. Uudella paikkakunnalla en sitten saanutkaan muuta, kuin raskaushormonin mittauksen labrassa, saatesanoin "suhun ollaan yhteydessä vain, jos kaikki ei ole ok". Eli lisää odottelua. Sen hemoglobiinin menen varmaan mittauttamaan avoneuvolassa, koska olisihan se ihan hyvä tietää, alkaako se nousemaan.

Kaikissa kunnissa ei saa kuulemma edes tätä raskaushormonin mittausta, vaan naiset ovat vain kotona tehtävien raskaustestejen varassa. Ihan pöyristyttävää. Vaikka juu, kyllähän ne useimmiten ovat oikeassa, mutta eivät aina. Ideaalimaailmassa keskenmenon jälkeen mitattaisiin aina myös ferritiinit ja otettaisiin laaja hormonipaneeli, jotta tiedettäisiin oikeasti missä mennään.

Aika huonot eväät näissä synnytystalkoissa tällä erää. Kuitenkin suurin osa keskenmenon kokeneista on niitä äitejä, joille elävä lapsi olisi ollut enemmän kuin toivottu. Meitä, jotka tulevat yrittämään uutta raskautta. Synnytystalkoopotentiaalia siis. Luulisi, että silloin olisi varauduttu myös paremmilla eväillä. 




Voi jospa resursseja olisi jakaa niin, että myös keskenmenoissa kaikissa kunnissa saisi tukea tilanteeseen. Autettaisiin niin, että äidit olisivat nopeammin fyysisesti valmiita ja henkisesti halukkaita yrittämään uudestaan. Se olisi kauaskantoista toimintaa syntyvyyden hyväksi.

Keskenmeno kuitenkin kertoo hyvin vahvasti siitä, että nyt kaikki ei ole tai ollut hyvin. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessani en ole kaikkia neuvolakäyntejä tai tutkimuksia tarvinnut, koska kaikki on ollut hyvin. Osa niitä kuitenkin tarvitsee, ja onneksi palvelut toimivat hyvin siltä osin pääasiassa.

Ristiriitaista on kuitenkin se, että synnytyksen jälkeisessä jälkitarkastuksessa monessa kunnassa painostetaan sisätutkimukseen, vaikka se ei ole Kelan mukaan edes pakollinen. Voisikin vähän liioitellen sanoa, että kamoon, se on jo pullauttanut lapsen, antakaa sen olla. Sitten taas keskenmenon jälkeen et välttämättä saa palveluita, vaikka haluaisit. Jäät nuolemaan omia haavojasi. Että sen kerran elämässä kun mä haluaisin sitä ronkkimista, niin silloin sitä ei saa.

Ainahan voi toki mennä yksityiselle. Rahalla saa aika monia kivoja asioita. Reilua hyvinvointiyhteiskunnassa? Ei.

Sinällään olo on kuitenkin positiivinen, sillä meillä ihmisillä on suu millä puhua, ja näppis millä kirjoittaa. Katsotaan ja viedään asioita eteeenpäin. Synnytyskulttuurissakin on menty paljon eteenpäin, myös muissa naisiin liittyvissä asioissa se on mahdollista.




Hyppää arkeen ja arjen ajatuksiin mukaan Instagramissa @iloelolaura

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Telttaelämää - Helppoa telttailua lasten kanssa


Tämän vuoden telttakesä on korkattu! Viime kesänä hankittiin teltta erillisellä oleskelutilalla, jotta telttaretkeilystä voisi tulla helppoa ja mukavaa, ehkä jopa harrastus? Lasten kanssa kaikenlainen retkeily on mukavaa ja tuo vaihtelua arkeen, ja telttailu tuo paljon uusia mahdollisuuksia myös retkeilyyn.


Me ei olla niinkään mitään pitkän matkan vaeltajia, joten meidän teltta ja muut kamppeet eivät ole mietitty keveyden ja pieneen tilaan menevyyden perusteella, vaan aivan muilla kriteereillä. Tai sanoisinko, että ei ainakaan tällä hetkellä olla vaeltajia. Kun lapset vähän kasvavat, voidaan hyvin ollakin.

Nyt meidän telttailuvarusteet ovat kuitenkin hankittu leppoisia yöpymisiä ajatellen, oli sitten paikka metsässä tai leirintäalueella. Leirintäalueet ovat helppoja yöpaikkoja, koska silloin ei tarvitse miettiä vessa-, vesi, ruoanlaitto- yms. -mahdollisuuksia ihan niin perinpohjaisesti. Potta toki kulkee aina kainalossa, minne sitten menemmekin.


Millaisessa teltassa on helppoa retkeillä lasten kanssa?


Yhden lapsen kanssa telttailtiin tavallisella pikkuteltalla, eli kupoliteltalla. Kyllähän kahden lapsen kanssakin vielä sellaiseen mahtuisi, mutta me kaivattiin sellaista telttaa, joka houkuttelisi telttailemaan. Pienissä teltoissa kun on se, että sateen yllättäessä siellä ahtaudessa on hengattava, tai jos lapset nukkuvat ja itse et, on vietettävä aikaa teltan ulkopuolella. Se kuulostaa kylmältä. Tykkään telttaillessakin lämpimästä ja kuivasta olotilasta. 

Niinpä lähdettiin miettimään telttaa, jossa olisi myös oleskelutila. Telttatermeissä tämä eteistila on kuulemma absidi nimeltään. Päädyttiin telttaan, jonka eteinen on noin 180cm korkea ja abaut 2x3 metriä. Makuuhuoneen puoli puolestaan on suunniteltu viidelle ihmiselle. Hyvin mahdutaan neljästään siis.




Oleskelutila on kyllä ihan huippu. Siinä voi säilyttää tavaroita, leikkiä, ja hengata iltaisin kun lapset nukkuu. Ja vaikka ruokailla.  


Meidän teltta on Vango Skye 500, eli Vanksu. Hintaa sillä oli reilut parisataa euroa. Aika keskihintainen varmaankin? Ennen Vanksua meillä kävi kääntymässä puolet halvempi, kahden makuuhuoneen teltta, mutta sen kangas oli niin ohutta, että siitä löytyi reikiä jo ennen käyttöönottoa. Se ei oikein vakuuttanut. Nykyteltat on onneksi pääsääntöisesti kestäviä ja vedenpitäviä. Muutoin varmasti kahden makuuhuoneen ja oleskelutilan telttakin olisi ollut oikein mukava, olisi mahtunut vaikka kavereitakin mukaan. 

Meidän teltta on tunneliteltta, eli kaarikeppien lisäksi myös tukinarut pitävät telttaa pystyssä. Teltassa on erikseen ulkoteltta, johon makuuhuone (sisäteltta) kiinnitetään kätevästi klipseillä. Makuuhuoneessa on kiinni myös olohuoneen lattia, joka vain rullaillaan suoraksi ja kiinnitetään klipseillä ulkoteltan nurkkiin. Aika simppeliä. Teltan pystyttää vartissa yhden miehen voimin.


Mitä muuta telttailuun tarvitsee?


Patjat ja makuupussit

Telttailuun ei tarvitse oikeastaan kovin paljoa varusteita, jos telttailee vaan kesäisin pihoilla ja leirintäalueilla. Silloin riittävät patjat ja makuupussit. Muu riippuu mieltymyksistä, säästä, tekemisestä, olosuhteista ja hifistelyn tasosta. Keskellä metsää tarvitaan luonnollisestikin vähän enemmän kaikkea. 

Meillä on telttapatjoina ilmapatjat, sillä ne on tuhat kertaa mukavammat kuin ohuet telttapatjat. Niissä pääsee kauemmas maan kylmyydestä, ja ne ovat meillä myös kotona vieraspatjakäytössä silloin, jos tavalliset vieraspatjat ovat jo käytössä. Koska nämä eivät ole mitään hifistely-vaelluspatjoja, ovat nämä sieltä edullisimmasta päästä. Yhden hengen ilmapatja maksaa kympin.




Tänä kesänä päivitettiin varusteita aika oleellisesti, sillä hankittiin myös ladattava pumppu patjoille. Tämä on ihan huippu. Pumppu maksoi 20€, ja ladattuna sitä voi käyttää 20 minuuttia. Meidän nelihenkisen perheemme patjojen pumppaukseen menee yhteensä noin 5 minuuttia. Tekee telttailusta taas astetta leppoisempaa, kun kukaan ei joudu pumppaamaan patjoja jalkapumpulla hikisesti.

Meidän makuupussit ovat vähän sekalaista sakkia. Yhdellä on talvimakuupussi,  kahdella kesäpussit, ja yhdestä en tiedä mikä se on, ehkäpä joku siltä väliltä. Niitäkin olisi tarkoitus päivittää vähän kerrassaan. Ilmeisesti ns. kolmen vuodenajan makuupussi olisi paras juuri meidän tarpeisiin, talvella ei mulla itselläni ainakaan ole minkäänlaisia telttahaluja, hui.

Viime kesänä pienin nukkui vauvojen (talvi)lämpöpussissa. Tänä kesänä hän on nukkunut tavallisessa aikuisten pussissa, joka on narulla sidottu vähän lyhemmäksi, ettei minityyppi huku sinne. 





Muut hilpetöörit



Varavirtalähde

Kaikkien eräretkienkään ei tarvitse olla kännykättömiä, jollei itse niin halua. Minä tykkään siitä, kun illalla voi oleskelutilassa käpertyä vilttiin, katsella luontoa ja ehkä vähän somettaa tai vilkuilla jotain sarjaa. Varavirtalähde on hyvä olla mukana.


Lapsille: matkarattaat, potta, viihdykettä

Joskus nukkumaankäydessä lasten meno voi olla niin villiä, että matkarattaisiin laitetaan toinen tyyppi unta hakemaan, josta sitten tilanteen rauhoituttua siirretään telttaan nukkumaan. Ja toki matkiksia tarvitsee myös pienimmän päikkäreihin.

Matkapotta kulkee mukana aina. Ei tarvitse aamukoleassa juosta pissahätäisen lapsen kanssa puskaan tai vessaan, vaan voi laittaa tyypin potalle siihen oleskelutilaan.

Vaikka suurin osa ajasta retkillä varmaan meneekin luonnossa, on silti hyvä olla vähän jotain leluja mukana esim. sadehetkiin. Oleskelutila mahdollistaa myös sisäleikit.




Tsemppimieli

Reissuihin kuuluu usein auttamatta jotain säätämistä, niin telttailuunkin. Joskus (aika useinkin..) reissussa lapset nukkuvat vähän tavallista vähemmän, ja ovat siksi myös enemmän kierroksilla. Tsemppimieltä tarvitsee moneen, ettei kiva reissu kaadu siihen, että aikuinen käytöksellään pilaa sen. Huoletonta reissufiilistä siis kaikille.


Muuta

Lämmintä vaatetta, wipeseja, evästä, vettä, ruokailuvälineet, korvatulpat, crocsit tai vastaavat, vessapaperia. Lisäksi meillä on paikasta ja ajankohdasta riippuen mukana otsalamppu, retkilyhty, tulentekovälineet ja trangia eli retkikeitin ruoanlaittoon.

Puuttuiko tästä jotain oleellista?


Leppoisia telttaretkiä!




Retkiin ja arkeen pääsee mukaan myös Instagramin puolella @iloelolaura

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Neljä päivää erossa lapsista tuntui aluksi todella hurjalta ajatukselta


Muuton keskellä olin lopulta neljä päivää erossa lapsista. Vaan kylläpä asia mietitytti, ja kauhistuttikin etukäteen. Nuorimmainen kun on kuitenkin vasta vuoden ja kahdeksan kuukautta, eikä me olla harrastettu pitkiä poissaoloja lasten luota.


Neljä päivää. Sehän on lasten elämässä ihan iäisyys. En ikinä ollut ollut niin pitkää aikaa erossa edes esikoisesta, saati sitten taaperosta. Molemmat ovat aiemmin harrastelleet vain yhden yön kyläilyreissuja.

Instagramin puolella mietinkin asiaa jo etukäteen, sillä se oli kyllä ajatuksissa todella paljon. Lähinnä juupas-eipäs, onko neljä päivää liikaa vai ei -mietintää. Ihan ihmeen paljon sain asiaan käytetyksi energiaa, pelkkään miettimiseen.  Asia tuntui minusta tosi hurjalta, ei siksi, etteikö lapset pärjäisi. Ja joo, tiesin itsekin pärjääväni kyllä. Lähinnä ajattelin, onko noin pitkä erossaolo hyväksi taaperolle.

Instassa suurin osa äänesti, ettei neljä päivää ole maailmanloppu, ja siihen sitten itsekin päädyin. Itselläni sitä päätöstä puolsi myös se, että taaperolla on kuitenkin myös sisko koko ajan mukana. Lisäksi hän on melkoinen toiminnan tyyppi, joka tykkää mennä ja reissata. Ja toki se, että jos uutta kotia halusi yhtään saada puretuksi laatikoista, niin lasten kanssa se ei kovin sujuvaa olisi, vaan aikamoista kaaosta.

 Jos lasten toinen vanhempi ei olisi ollut mukana lasten kanssa, olisi homma täytynyt miettiä taaperon kohdalta uusiksi. Miehen mukanaolo kuitenkin ratkaisi sen asian, ja päätin ajatella, ettei se nyt niin paha olisi taaperollekaan.





Vauvaikäisenä nuo molemmat ovat kulkeneet mun jatkeena joka paikkaan. Sen jälkeen olemme lasten yökyläilyissä menneet sillä perinteisen turvallisella, 1 vuorokausi per ikävuosi -metodilla, jos lapset ovat reissussa ilman vanhempia.


Tosin vaikkapa kahdeksi viikoksi en lähtisi minnekään ilman lapsia, vaikka he toisen vanhempansa kanssa olisivatkin sen aikaa. Ehkä sitten kun ovat teini-iässä, tai jotain. Jää nähtäväksi.

Eli mikä ongelma? En tiedä. Ajatteleeko isät tällaisia? Ei varmaan kovin monet? Sen sijaan tiedän, että aika moni äiti  näitä pähkäilee. Toiselle on helppo sanoa, että joo, todellakin, nautit rauhasta jne, mutta omalla kohdalla sitä sitten kuitenkin pähkäilee.

Tämä ei liity  mihinkään hyvä vs. huono äiti -juttuihin (inhoan käsitettä ja läpänheittoa aiheesta "paska mutsi"), vaan ihan vain näihin pikkulapsivuosiin, läsnäoloon, äitiyteen, lasten tunteisiin, ikätasoiseen kehitykseen jne. Elämään.

Neljä päivää erossa lapsista tuntui tavallaan melkein villiltä. Jos mulla ei olisi olllut niin paljon tekemistä, olisi varmasti tuntunut apealta ja aika olisi mennyt hitaasti. Nyt kuitenkin päivät vain hujahtivat.




Lapsen reagointi


Tokikin poissaoloihin liittyy myös pakollinen jälkipuinti. Reissunsa jälkeen taapero on ollut niin sylinkipeä, äidin sylin. Erossaoloa hän koittaa paikata kiukkuisella läheisyydellä, roikkumalla äidissä. Se tosin oli tiedossa jo etukäteen, esikoinenkin on tätä aikoinaan harrastanut, enää ei samassa määrin. Enemmän sitä miettisi, jos noin pieni lapsi ei reagoisi poissaoloon mitenkään.



Äitiys. Niin paljon tunteita ja ajatuksia. Sellaista se on. Aika ihanaa.



Kuvat ihanasta alppiruusupuistosta Helsingistä eiliseltä


maanantai 3. kesäkuuta 2019

Vauvan hautaaminen keskenmenon jälkeen


Olen tätä keskenmenoa, vauvan kuolemaa käsitellyt nyt useamman tekstin verran. Tuntuu, että tämä on ehkä se viimeinen kirjoitus, jonka vielä haluan kirjoittaa aiheesta. Elämä jatkuu, vaikka kauheita asioita välillä tapahtuukin. Viikko sitten käytiin hautaamassa raskausviikolla 11+3 kuollut vauvamme.



Kirjoitus keskenmenosta löytyy täältä, ajatuksia keskenmenon jälkeen tässä, elämän jatkumisesta tässä.

En ole oikeastaan surrut sitä, että raskaus meni kesken, ja että ei ylipäätänsä saatu vauvaa, vaan sitä, että me ei saatu juuri tätä vauvaa. Ei saatu koskaan oppia tuntemaan juuri häntä. Uskon kyllä, että tulen vielä raskaaksi ja saadaan elävä lapsi tai lapsia, mutta eihän se korvaa sitä, että yksi on menetetty.

Varmasti joku ajattelee, että miksi moinen show jonkun kuolleen sikiön vuoksi, niitähän nyt kuolee siellä täällä, niin keskenmenoihin kuin abortoitunakin. Itse en ajattele kuollutta vauvaa sikiönä, vaan vauvana. Pidin häntä kädessäni hetken ajan, ja ihan vauvalta hän näytti. Ja jo ennen tuota tapahtunutta, alusta asti olen ajatellut vauvaa vauvana. Sikiö on itselleni kylmänpuoleinen sana, jonka taakse on helppo unohtaa se, että puhutaan vauvasta.


Hautaaminen ja nimi vauvalle


Viime sunnuntaina oltiin päätetty lähteä iltapäivällä hautaamaan vauvamme rippeet meille tärkeään paikkaan, läheistemme luo. Päivän mittaan mietimme välillä, että joku kasvi täytyisi menomatkalla käydä ostamassa hautaa varten.

Ystävä, joka oli mukanani sairaalassa keskenmenopäivänä, tuli käymään meillä ennen lähtöämme. Hänellä oli yllätyksenä mukanaan puska kevätesikoita, jonka hän oli kaivanut omalta pihaltaan. Vauvalle, hän sanoi. Tuntui hyvältä, merkityksekkäältä. Asia oli ratkaistu näin, ja hänen tuomansa kukka tuntui minusta juuri oikealta ratkaisulta. Kukka ystävältä, joka oli ollut mukana mun hädän hetkellä.

Pakkailimme tavaroita iltapäivän hautaamisvisiittiä varten, kun toinen ystävä kyseli viestillä, oliko meillä joku nimi mietittynä vauvalle. Ei ollut, koska eihän me tiedetty, oliko tytöstä vai pojasta kysymys. Ystävä kehotti miettimään, voisiko vauvalle kuitenkin antaa vaikka jonkun nimen, joka sopii tytölle tai pojalle, kummalle vaan.

En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta se tuntui järkeenkäyvältä, ja yhtäkkiä tärkeältäkin, oltiinhan menossa vauvaa hautaamaan. Onhan meidän muillakin lapsilla nimi, miksei kuolleella lapsellakin. Autossa oli noin puolisen tuntia aikaa miettiä, mikä me annettaisiin nimeksi.



Mietittiin aluksi tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä, luontonimiä ja muita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet yhtään meiltä, joten siirryttiin seuraaviin. Tuntui vähän vaikealta hommalta. Poikien nimiä selatessa silmiin osui nimi, josta saisi tarkoitukseen toimivan lisäämällä siihen yhden kirjaimen perään. Se kuulosti hyvältä, ja ihme kyllä myös miehenkin mielestä. Neljä kirjainta. Ja ajomatkaakin oli vielä kymmenisen minuuttia jäljellä.

Perillä suunnattiin suoraan hautahommiin. Mies kaivoi kuopan, johon kumottiin vauvan rippeet. Ei sitä oikein kauniisti saanut kipattua. Kolmevuotias kysyi, missä se vauva on, kun tossa oli vaan verta. Ei ollut oikein asia konkretisoitunut hänelle vielä, vaan hän odotti täysiaikaisen vauvan kokoista vauvaa haudattavaksi.

Multaa ja kukka päälle. Mietin, että elämä on välillä tosi kovaa. Samalla tunsin surua niiden puolesta, jotka ovat kohdanneet keskenmenon niin, ettei heillä ole elossa olevia lapsia lohtua tuomassa. Ja ne vanhemmat, joilla ei ole samaa jälleennäkemisen toivoa kuin itsellä. En pysty kuin arvailemaan heidän surunsa suuruutta. 



Seuraavana päivänä erään ystävän kanssa juteltiin kaikesta tapahtuneesta. Hän kysyi, mitä valitsemamme nimi tarkoittaa. Kerroin, että siinä kiireessä en tullut tarkistaneeksi nimen merkitystä. Ystävä googlasi asian. Jumalan kaunistus, se oli nimen merkitys. Ohhoh. Se kosketti jotenkin älyttömän kovaa. Mulla on ollut vauvan kuoleman suhteen tosi lohdutettu olo, mutta tästä tuli vielä vahvemmin olo, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, ei olla yksin. Just se nimi, josta me harvinaisesti päästiin yhteisymmärrykseen ja vielä kiireessä, tarkoitti jotain niin kaunista, itselleni merkityksellistä. Vau.


Ensi vuonna samaan aikaan kevätesikot kukkivat taas. 





Keskenmenoon liittyviä pohdintoja löytyy lisää Instagramista @iloelolaura kohokohdista