Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenmeno. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenmeno. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. marraskuuta 2021

Keskenmenon muistot tasoittuivat tavallisen raskauden ja synnytyksen myötä


Keväällä havahduin siihen, että keskenmenosta on jo kaksi vuotta. Sen verran on elämä tässä välissä hoitanut tehtävänsä, etten enää muistanut tarkkaa päivämäärää. Täältä blogista kurkkasin sen.


Jälkeenpäin on mielenkiintoista tarkastella koettuja asioita. Keskenmeno oli kropalle raju, voimien palautumiseen meni aikaa. Pari kuukautta väsytti, veriarvot nollissa. Mielikään ei pärjännyt osumitta, ja se on itselleni ollut se isoin kysymys, että miksi ei.

Yhdeksän kuukautta uuteen raskautumiseen. Sen verran siihen meni. Ei varsinaisesti ollut rennointa aikaa tuo odotuksen odottelu. Siihen mennessä ajattelin, että olin käsitellyt keskenmenoa jo vähän joka kantilta ja jopa liikaakin sitä märehtinyt. Vaikka en mä siinä mitenkään vellonut, en ole muutenkaan alakuloon tai pessimismiin taipuvainen luonteeltani. 

Luonnollisestikin asia oli usein mielessä uutta raskautta ja vauvaa toivoessa. Ja toki nämä ajatukset täyttivät itsellä sitä tyhjiötä, jonka tuolloin muutto uudelle paikkakunnalle, yksinäisyys ja arjen muutokset olivat saaneet aikaan. 

Näin jälkiviisaana voin todeta, ettei kaikkea oltu vielä käsitelty ja melkoinen myllytys alkoi tuosta raskaudesta ja jatkui vielä synnytyksessäkin. En toki silloin sitä ymmärtänyt, mutta jälkeenpäin asiat tuntuvat selkeiltä. Onhan se ihan loogista, että niitä ajatuksia joutuu eri lailla käymään läpi, kun uusi raskaus on edessä.

Kun plussasin keskenmenon jälkeen, se tuntui huikealta, ja samalla ei miltään. Keskenmeno oli opettanut, ettei positiivinen raskaustesti tarkoita vielä vauvaa. 

Alkoi pitkä matka, raskaus, joka oli täynnä monenlaisia tunteita. Koitin voimaantua, sen verran mitä pystyin, mutta etenkin alkuraskauden ajan fyysisen voimattomuuden kaverina oli tiukasti epäusko ja epäluottamus.

Näin jälkeenpäin aluksi syytin siitä vähän itseäni, että miksi en tehnyt enemmän, yrittänyt enemmän? Miksi toiset pääsevät keskenmenosta nopeammin eteenpäin, ja ajattelevat vain simppelisti että vauva ei ollut elinkelpo. Miksi minä en, vaikka keskenmenot ovat todella yleisiä ja "tavallisia"? 

Tosin tavallaan tiedän kyllä sen oman jumiutumiseni. Kun ajatuksena on ollut minimissään se kolme lasta, on mieli tosi tiukasti kiinni näissä omissa suunnitelmissa elämälle, ja tavallaan tulee se pelko siitä, että ne eivät toteudukaan "koskaan". Näin jälkeenpäin olisi toki helppo ihmetellä tätäkin ajatusta, että eikö vaan voisi luottaa elämään, lopettaa turha miettiminen. Sepä se.

Tavallaan ärsyttää sekin, että käytiin varhaisultrassa, koska eihän se tosiaan kerro kuin vauvan sen hetken olotilan, ja olen aiemminkin ollut tuotakin "turhaa" ultraa, vauvan häiritsemistä vastaan. Sillä tavallaan ostaa itselleen varmuuden tunnetta, joka ei ole aitoa, koska se varmuus kumpuaa ultrauslaitteen näkymistä, ei oman itsen kuuntelemisesta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy ja silleen. 

Ja toisaalta taas en halua olla liian ankara itselleni. Silloin mentiin sen hetken voimavaroilla ja ajatuksilla. Myös tuo halvalla ostettu varmuus kelpasi kun muutakaan varmuutta ei juuri silloin ollut tarjolla. Kertoo sen hetken olotilasta paljon tuo. Voi kun sitä voisi lähettää halauksen sille sen hetken versiolle itsestään, ja sanoa, että luota vaan. 

Juuri tuo oma varmuuden puute, keskenmenon kaiku ja muu jarruttelivat aluksi myös synnytystä. Mieli tavallaan aluksi synnytyksessä työsti paljon kuolemaa, sitä kuolemanpelkoa jonka keskenmeno oli tuonut, elämän haavoittuvuutta. En pelännyt, että juuri synnytyksessä minulle tai vauvalle kävisi jotain, mutta tietynlainen kuolemanpelko oli silti aluksi esteenä synnytyksessä. Tai ei se este ollut, se oli vuori joka piti ylittää, että pystyi päästämään irti ja antautumaan. 

Synnytys toi paljon uusia ajatuksia, joita käsittelin vauvavuoden aikana. Mikä kaikki johti mihinkin, mitkä olivat kaikua juurikin siitä keskenmenosta, miksi en ollut niin voimaantunut kuin edellisessä synnytyksessä.

Kuitenkin nyt on takana tavallinen raskaus, onnistunut synnytys ja rakkaudentäyteinen vauvavuosi. Ne ovat kyllä paljon tasoittaaneet muistoa keskenmenosta. Ja niinhän kuuluu ollakin, vaikka eihän se tieto siinä keskenmenon hetkessä lämmitä, jos joku sillon sanoisi, että anna ajan hoitaa.

Toki pelkkä aikakin tekee jo paljon, mutta se itsessään ei pakota käsittelemään asioita ja menemään eteenpäin. Pohtimaan ja oivaltamaan. 


Minulla ei ole enää tarvetta samalla lailla puhua keskenmenosta. Ehkä raskauden ja synnytyksen yhteydessä lyhyesti kyllä, koska se liittyy tuohon matkaani. Muutoin keskenmeno tuntuu kaukaiselta asialta, melkein kuin jollekin toiselle tapahtuneelta.

Tavallaan nolottaa edes kirjoittaa tästä asiasta enää, kun aikaa on mennyt ja asia tuntuu pienemmältä. Mutta tämä on minun polkuni, suotta sitä häpeilemään. Elettyä, koettua, opittua. Siksi niin arvokasta.

Koen, että olen taas löytänyt sitä omaa voimaani, joka silloin keskenmenon jälkeen oli hukassa. Sekin kokemus on kasvattanut ja tehnyt vahvemman. 

Vauvavuosi meni vauvaa nuuhkutellessa ja ihastellessa. Miettiessä, miten suuren onnen vauva taas toikaan tullessaan. Rakkausvauva. Englanniksi näitä menetyksen jälkeisiä vauvoja sanotaankin rainbow babyiksi: kai nämä ovat niitä mittaamattoman arvokkaita kulta-aarteita sateenkaaren päässä, siitäkö se nimitys tulee?

Mutta niinhän se on, elämä hoitaa meidän haavoja ja kolhuja. Ollaan suuremmissa käsissä.


Taivaan Isä siunaa meitä,
Hän on Isä jokaisen.
Poluillemme enkeleitä
lähettää hän varjellen.
Hän on läsnä päivän työssä
rohkaisten ja auttaen,
valvoo pimeimmässä yössä.
Hän on Isä jokaisen.
Taivaan Isän lähellä
jokainen on tärkeä.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Raskauden käsittely keskenmenon jälkeen ja merkityksellinen käynti nt-ultrassa




Joskus eteen tulee kohtaamisia, joista tietää, että ne ovat tavallaan itselle räätälöityjä. Joita vielä jälkeenpäinkin muistelee. Yksi sellainen oli nt-ultra jokunen viikko sitten.


Tämä on neljäs raskauteni. Ultrakäyntejä on siis jokunen takana. En enää muista sitä, millä tapaa ensimmäisen raskauden ultrakäynnit jännittivät, mutta tämä viimeisin on tuoreessa muistissa, ja tämän haluan tallettaa.

Keskenmenon jälkeen suhtautuminen omaan raskauteen on ollut erilaista kuin ennen sitä. Ehkä jollain tapaa ensimmäisen raskauden suuntaista, kun ei vielä tiennyt, mitä odottaa. Tai ainakin itselläni oli silloin aika epätodellinen olo raskaudesta, se ei tuntunut konkreettiselta, eikä ainakaan samalta kuin seuraava raskaus. Lähinnä huvitti ne "miltä nyt tuntuu, susta tulee äiti!", kyselyt. Ei oikeastaan tuntunut miltään, kun ei ollut vielä kokemuspintaa asiaan.

Toisessa raskaudessa ja kolmannassa, keskenmeennessä, se oli erilaista. Oli jo ollut raskaana , niin mielikin oli heti alusta asti helposti mukana raskaudessa. Koin vahvaa tunnesidettä vauvaan jo aika lailla heti, kun raskaudesta tiesi. Se on aika ihanaa. Sitä kaipaan.

Ajattelenkin, että toisen lapsen kohdalla oli helppoa tulla äidiksi uudelle pienelle. Siihen sujahti vaan. Ei tarvinnut miettiä, millainen on äitinä, tai tekeekö asioita oikein tai väärin. Monella äidillä taitaa olla aika samantyylinen kokemus. Myös raskausaikana sama, pienet kolotukset ja vaivat eivät aiheuttaneet ajatusta, että raskaus menisi kesken.

Sitten taas tämä raskaus. Neljäs (!!!!). Sitä elää kirjaimellisesti vain päivän kerrallaan. Joka ilta kiitollisena hengähtää ylöspäin ajatuksen siitä, että raskaus jatkuu ja taas on yksi päivä tätä raskautta eletty.

Kun plussasin, ostin kirpputorilta (suht kalliin) merkkiharson. Tosi kauniin, kukallisen. Tavallaan itselleni toivoa luomaan. Ajatuksena se, että se on jotain konkreettista, että tämä raskaus oikeasti tapahtuu ja että mun on uskottava siihen.

Koin, että tarvitsin tuollaisen tuuppauksen. Muuten en ole ostanut mitään, enkä pitkään aikaan vielä ole ostamassakaan, koska tosiaan, päivä kerrallaan. Ja onhan meillä jo kaikenlaista omastakin takaa.




Nt-ultra


Se ultrakäynti. Ajeltiin koko perhe Helsingin keskustaan, jossa tämän alueen raskausultrat ovat keskitetysti. Muut jäivät autoon odottamaan. Poikkeusolojen takiahan mieskään ei tosiaan saa tulla ultraan mukaan.

Ultraava kätilö oli katsonut tiedoistani historiaani. Edellinen keskenmeno tätä käyntiä vastaavilla viikoilla. Hän kysyi, millä mielellä tulen. No kieltämättä hitusen jännittävällä mielellä.

Vauvalla kaikki oli tässä kohtaa hyvin. Sehän se tärkein on. Kätilön kohtaaminen ja lempeys ovat kuitenkin ne, jotka tuosta käynnistä jäivät mieleen, jotka kantavat. En itse avautunut ajatuksistani sen enempää, mutta ultratessa hän jutteli. Sanoja, jotka tiedän, mutta joiden kuuleminen silti merkitsee.

Kun on kokenut keskenmenon, voi olla vaikea luottaa raskauteen tai siihen, että saa vauvaa. Raskaus keskenmenon jälkeen on erilaista, se ei ole enää samaa. Perheille, äideille keskenmenot voivat olla kamalia, tosi rankkoja, vaikka ovatkin yleisiä. Välillä mietin, tulevatko äidit oikealla tapaa kohdatuiksi keskenmenon jälkeen? 

Näin hän puheli. Ja muutakin, mutta tämä se oleellisin sisältö. Se, kun tuli kohdatuksi, vaikka en ollut ajatellut, että keskenmenosta juteltaisiin. Olen toki keskenmenoa käsitellyt, eikä se ole enää pitkiin aikoihin ollut kipeä möykky, mutta on se silti väistämätön osa historiaani, joka vaikuttaa. Tuo kohtaaminen oli merkityksellinen. Ja se, että hän mietti juuri tuota kohdatuksi tulemista.

Tavallaan se paikkasi sitä, jota vaille koin jääneeni kesällä. Silloin ei todellakaan tullut kohdatuksi, piti soitella useampi puhelu, kunnes lopulta ohjattiin ehkäisyneuvolan puhelinvaihteeseen (oikeasti. Se tuntui loukkaavalta), jota kautta sain lähetteen labraan raskaushormonin mittaamiseen. Siinä kaikki. Ei pahoitteluja, ei kenenkään kohtaamista. Labrakäynti kaksi minuuttia ja ehkäisyneuvolan "otamme yhteyttä, jos arvossa on jotain poikkeavaa" katsottiin tarpeelliseksi kohtaamiseksi.

Työntekijälle rutiinia, minulle paljon enemmän. Kiitollinen jokaisesta työntekijästä, joka kohtaa asiakkaat sydämellä.


Nyt elellään raskausviikkoa viisitoista. Toinen kolmannes.

Aikamoista! Ihanaa.



Tämän raskauden edelliset ajatukset löytyvät täältä:







Tule mukaan myös arkeen Instagramiin, se löytyy täältä!

tiistai 25. helmikuuta 2020

Sittenkin raskaana



Olin aika varma menkkojen alkamisesta. Olo oli samanlainen, kuin muilloinkin kierron siinä vaiheessa. Turvotti, alavatsaa juili, ja alaselkäkin otti osansa hormonioloista.

Vaan ei ne menkat sitten alkaneetkaan. Palauduin lasten kanssa reissusta kotiin. Raskaustestejä ei ollut kotona, ovulaatiotestejä vain. Tein saman tien kaksi eri merkkistä. Nekin kun voivat kuulemma näyttää raskauden. Kaksi lähes yhtä vahvaa viivaa. No oho, raskaana! Sittenkin. Seuraavana päivänä haettiin miehen kanssa kaupasta raskaustesti ja plussattiin hääpäivän kunniaksi.

Edelleen elellään alkuraskautta, seitsemättä raskausviikkoa. Lokakuussa laskettu aika. Ensimmäinen viikko plussaamisen jälkeen mieli kävi melkoista vuoristorataa. Oli haastavaa kääntää mieli ymmärtämään, että on oikeasti raskaana. Ja heti plussaamisesta tuli taas se keskenmenon pelko persiiseen.

Semmoinen puristava tunne, että no, kohta tämäkin menee kesken. Ne olivat ne alkuajatukset. Nyt niistä on kuitenkin päästy jo eteenpäin, koska kyllähän mieli käsittelee asiaa. Positiivisella mennään siis eteenpäin, millä muullakaan kannattaisi?

Nyt, kun mieli on jo ehtinyt käsitellä asiaa, tuntuu luontevalta kirjoittaa asiasta. Ja oikeastaan on ehkä vähän tarvekin kirjoittaa, koska tähän liittyy niin paljon ajatuksia. En koe, että "epävarmoilla viikoilla" raskaudesta kertominen muuttaisi mitään. Ehkä vähän päinvastoin. Ilo on suurempi jaettuna, suru pienempi.

Edellisessä raskaudessa jouduin kohtaamaan keskenmenon raskausviikolla 12. Ei elämässä tiedä, mitä tapahtuu.

Koko alkuvuoden olen ajatuksissani mennyt lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta eli vastaanottoperhetoimintaa kohti, ja aloitettiin jo siihen valmentava PRIDE-kurssikin. Se kun on ollut ajatuksissa jo vuosia. Asia lykkääntyy nyt joksikin aikaa.

Mulla on kavereita ja tuttuja, joille käynyt juuri näin. Sijaisvanhemmuuskurssi on jo alkanut tai alkamassa, ja sitten pim, oletkin raskaana. Kai se liittyy osaltaan juuri mielen tekemään työhön. Ajatystyö siinä kohtaa jo pitkällä menossa sinne sijaisvanhemmuuden, tai meidän tapauksessa vastaanottoperhetoiminnan suuntaan.

Vaikkakaan en usko, että se on ainoa tekijä. Jokainen kuukausi keskenmenosta on ollut keholleni aikaa kiriä terveyttä ja hyvinvointia kiinni. Kuukausi kuukaudelta mm. kuukautiskiertoni pituus parani (lähtötilanne ennen edellistä raskautta ja keskenmenoakaan ei ollut hyvä, mutta nyt lopulta oli), ja siihen liittyvät kivut ja muut epämukavat tuntemukset vähenivät huomattavasti (minulla on käytössä kasviprogesteronivalmiste).

Myös ferritiini on ollut koko ajan nousussa, laadukkaat vitamiinit käytössä ja niin edelleen.

Oli miten oli, kovasti näyttäisi siltä, että raskaana ollaan. Varhaisultraan on aika varattuna, sitä odotellessa. Olen aina pitänyt varhaisultraa turhana ultrana, ja niin ajattelen edelleenkin. Tällä kertaa sinne kuitenkin mennään, koska kuitenkin keskenmenotausta kolkuttelee takaraivossa itselläni aika vahvasti.


Jokainen lapsi on niin suuri siunaus, ihme. 

Toivotaan, että me saataisiin tämä vauva pitää.



Hyppää mukaan myös Instagramiin @iloelolaura , siellä jaan myös raskaudesta :)

maanantai 9. joulukuuta 2019

Tänään olisi ollut vauvani laskettu aika. Puoli vuotta keskenmenosta


Tänään olisi ollut se odotettu päivä, kolmannen lapsemme laskettu aika. Tuskin vauva juuri tänään olisi syntynyt, mutta kuitenkin se päivä, mihin päiviä ja raskausviikkoja peilataan. Toisin kuitenkin kävi.


Viimeisin raskaus meni kesken toukokuun viimeisinä päivinä, raskausviikolla 12. Tuntuu, että siitä hetkestä olisi aikaa jo useampi vuosi, niin kaukaiselta asialta se tuntuu.

Kaukaiselta, mutta silti itselle hyvin merkitykselliseltä. Olihan hän lapseni, vaikka hänen elämänsä ei päässytkään edes alkamaan kunnolla.

Näin puoli vuotta myöhemmin elämä on ihan tavallista arkea, lapsiperhe-sellaista. Tietenkin keskenmeno on välillä ajatuksissa. Mieli on hyvä, mutta pieniä surunripauksia on siellä täällä. 

Myös muiden kokemat keskenmenot koskettavat kovaa. Olen lukenut kokemuksia toisinaan alkuyön pimeinä tunteina, kun muu perheeni on jo nukkumassa. Vuodattanut kyyneleitä tuntemattomien ihmisten puolesta. Sitä tilannetta kun ei toivoisi kenellekään.

Samalla sitä miettii, että miksi oma keskenmeno on edelleen mielessä, kun kyse oli kuitenkin "vain" syntymättömästä lapsesta. Että miksi "teen" tästä niin ison asian (heittomerkit on tässä olennaiset). Näiden ajatusten kanssa on lohtua tuonut muiden kokemukset.

Te siellä, jotka olette kertoneet miettivänne omaa lasta, joka olisi jo yläasteella tai lasta joka olisi nyt kolmevuotias, jos asiat olisivat menneet toisin. Te olette lohduttaneet paljon, vaikka en olekaan sitä osannut kertoa.  Te olette vahvistaneet sitä ajatusta, että on ihan normaalia joskus ajatella lasta, jota ei saanutkaan. Että se on ihan ok, ei asian paisuttelua tai menneissä elämistä. Helpottavaa.


"Rakastettu on oikea nimesi". Ei sikiö.


Kaikki on ihan hyvin, mutta kyllähän elettyä elämää kantaa mukanaan. Ei sitä tarvitse unohtaa, vaikka olisikin surun käsitellyt jo. Kyllähän muitakin kuolleita muistellaan. Elämän olematon pituus kun ei tarkoita sitä, etteikö olisi ollut rakastettu.

Edelleen olen sitä mieltä, että sana "sikiö" on itselläni näiden ajatusten taustalla. Siis sen, että "pitäisi unohtaa" ja lakata ajattelemasta asiaa, sillä olihan vauvani "vain sikiö", ei mikään oikea lapsi vielä. Mukamas.

Vihaan sanaa sikiö. Se oksettaa minua. Se on sana, joka irrottaa sen todellisuuden, että puhutaan elämästä, vauvasta, ihmisestä. Toistan varmaankin itseäni,  sillä kirjoitin näistä jo aiemminkin jonkun keskenmenotekstini yhteydessä, mutta oikeastaan nuo sanat kuvottavat minua nykyään vielä enemmän, kun asiaa on keskenmenon jälkeen prosessoinut pitempään.

Samalla mietin, uskallanko edes käyttää noin vahvaa sanaa, kuin viha. Se ei ole minun tyylistäni, mutta se nyt vaan on tämän kokemukseni tuoma ajatus, ja jätän sen nyt kuitenkin tähän tekstiin, vaikka se voikin herättää kummastusta.

En ole traumatisoitunut tai katkera, ylläolevat sanat eivät vain kunnioita elämää. Ne ovat lääketieteellisiä termejä, todellisuudesta irrallisia kuvitelmia, joihin on ehkä tietyissä tilanteissa joidenkin ihmisten helppo tukeutua. Joskin oikeastaan valheellisesti.

Ei minua haittaa, että muut sanaa sikiö tai alkio käyttävät, en vain itse halua tai kykene puhumaan tai kirjoittamaan niitä käyttäen, omasta kokemuksestani käsin.


Ajattelin, että viettäisin lasketun ajan jo uutta vauvaa kohdussa kantaen


Lisämausteensa ajatusten sekametelisoppaan tuo se, että en ole vielä, tai kuten ajattelen, vieläkään raskaana. Ajattelin, että se onnistuisi nopeammin, koska kaksi viimeistä raskautta ovat alkaneet hyvin helposti. Toivoin, että viettäisin tämän päivän niin, että keskenmeno olisi vahvasti mielesttä, mutta kohdussa kuitenkin olisi jo kasvamassa vauva ja tuomassa lohtua omalla tavallaan.

No, aika vahvasti sitä on tullut huomanneeksi, ettei elämä mene niinkuin suunnittelisi.

Sen sijaan tuntuu, että menkat ovat alkamassa. Tässä kierrossa en ole juurikaan ajatellut koko asiaa, on ollut niin paljon muuta tekemistä ja mietittävää. Olen kuitenkin tavallaan kiitollinen noista ennakkoilmoituksista, jotka enteilevät menkkoja. On paljon helpompi suhtautua menkkoihin, jotka varoittavat itsestään, kuin niihin, jotka tuovat mukanaan pettymyksen kertarysäyksellä.


Siltikin elämä on hyvää, rikasta ja enimmäkseen iloistakin. Katsotaan, mitä meitä varten on luvassa. Varmasti vaikka mitä!



Keskenmenon käsittelyä löydät näistä:


 (ja ohhoh, onpas niitä paljon. No, asiaa on ainakin käsitelty perusteellisesti..)










Tuuhan mukaan myös Instagramin puolelle, arki ajatuksineen löytyy @iloelolaura !

tiistai 10. syyskuuta 2019

Kuihtumattomia kukkia. Muistoksi vauvasta jota ei tullut sekä elämän jatkumisesta



Sain tänään postia, jota olin odottanut. Kuihtumattomia kukkia. Toisin kerrottuna: tilasinpa korvikset, jotka tänään iltapäivällä kolisivat alas postiluukusta. Näillä kukilla on tarina kerrottavanaan.



Toukokuun keskenmeno oli raju ja aika mullistava asia elämässäni, olinhan jo kuitenkin niinkin pitkällä raskaudessani. Ajatuksissa elämää jo pitkälle eteenpäin mietittynä, koko tuo yhteinen tulevaisuus menetettynä yhdessä illassa.

Kun pääsin sairaalasta kotiin, hain ensimmäisenä itselleni kimpun lohtukukkia. Tuomaan kauneutta sinne, mistä sitä ei muuten oikein löytynyt. Lohduksi.

Kun olimme lähdössä vauvaa hautaamaan, ystäväni toi minulle kukkia haudalle istutettavaksi, omalta pihaltaan. Ele, jota arvostan edelleen suuresti.

Kesällä kävimme anoppilassa. Jokaiselle lapsellemme hän on kerännyt raskauden ajalta lahjarahaa, jokaiselta päivältä, joina hän on tiennyt vauvan olemassaolosta. Kesällä hän antoi keskenmenneen raskauden lahjarahan minulle, tästä viimeisimmästä vauvasta. Lapsesta, jota me ei saatukaan pitää ja jolle ei koskaan säästötiliä avattaisi. Osta jotakin muistoksi itsellesi, hän sanoi.

Ajattelin heti, että haluan kukkia. En kukkakukkia, vaan jotain muuta. Olin jo aiemmin pohtinut tiettyjä korvakoruja, jotka Instagramissa olivat eteeni osuneet. Oli uusi kuva, jossa teksti kuihtumattomien kukkien talteen keräämisestä. Se osui minuun, ne halusin kerätä talteen. Ja toki tietenkin korvikset olivat mielestäni ihanat.



Kuukauden odotus, koska juuri ne korvakorut haluamassani värissä eivät olleet sillä hetkellä saatavilla. Pieni hetki elämästä.

Tänään ne saapuivat. Kukat, jotka eivät kuihdu, niin kuin ei myöskään muisto vauvasta, jota sain vain hetken pitää kädelläni. Kuihtumattomuudessaan ne symboloivat minulle myös elämää. Elämää, joka jatkuu.



Korvikset on Kukkakiska :n käsialaa.

perjantai 30. elokuuta 2019

Kesähaaveita viimeiseltä kesäviikolta



Nyt eletään elokuun viimeisiä päiviä, eli myös kesän jäljellä olevat päivät alkavat huveta loppuun. Tämä kesä on ollut hyvin erilainen kuin vaikkapa viime kesä. Ja lisäksi tämä on tuntunut ihan loputtoman pitkältä, niin hyvässä kuin vähän huonommassakin. Jos vuosi sitten olisi pitänyt veikata, olisin arvannut vähän toisenlaista sisältöä kesää täyttämään.


Meidän muutto toiselle paikkakunnalle ajoittui kesän ihan ensimmäisiin hetkiin. Siitä kesä lähti käyntiin. Sitä edelti keskenmeno ja sen tuoma jäätävä fyysinen väsymys. Olisi halunnut tehdä ja toimia, mutta kroppa ei pystynyt. Ja sen myötä myös jonkin sortin stressi muutosta, ja siitä kaikesta pakkaamisesta. Kaikesta selvittiin kuitenkin.

Samaan aikaan mun isän vakavat terveysongelmat ja sairaalassaolo. Miehen loma, omien voimien palailua ja huoli isästä. Paljon kivoja pikkureissuja oman perheen kanssa, mutta myös paljon riitoja. Ei mitään vakavaa. Parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, vaikka kaikki onkin hyvin.

Ikävä ystäviä. Ilo seikkailla uusissa paikoissa pääkaupunkiseudulla. Huoli omasta terveydestä. Keskenmenon jälkimaininkeina vakava raudanpuutos ja lievä kilpirauhasen liikatoiminta. Ja kuitenkin se iloinen ja luottavainen olo siitä, että kyllä tämä tästä. Verrattuna alkukesään on vointi jo ihan huikea, joten pari kuukautta vielä ajassa eteenpäin tekee paljon. Uskon niin.

Ihania kesäpäiviä. Kirpputoriretkiä, läheisten seuraa. Aika paljon reissaamista loppujen lopuksi, vaikka tältä kesältä jäikin suuremmat roadtripit tekemässä ja pysyttiin kotimaassa.

Muiden ihmisten raskauksien ja synnytysten seuraamista somessa. Ajatuksia siitä, että mitähän meitä varten on luvassa, ja milloin sen aika näyttäytyy. On ihana seurata muiden vauvakuulumisia. Se ei ole minulta pois. Päinvastoin mieli kaipaa niitä, ja etsiydyn usein juuri niiden vauvaperheellisten instastoryja selailemaan. Mulla on ihan selvästi sellainen vauvatutka päällä, halusin tai en. Kyllä meilläkin sitten ensi vuonna.

Esikoisen kerhon aloitus. Metsäkerho. Se tuntuu syksyltä. Olen kesän aikana jo ikävöinyt arkirutiineja, kerhoja ja muita mammamenoja. Sellaista arjen rytmiä ja tekemisen meininkiä. Siksi kesä on tuntunut pitkältä. Toinen syy on kaikki huolet. Liikaa mietittävää yhteen kesään. Vaikka olenkin luottavainen asioiden suhteen, niin ajatuksia on liian paljon yhden pään sisään.





Ja toisaalta sitten tämä kesä on ollut yksi hujaus vain. Niin nopea pyrähdys, että vaikkapa uimareissuja on tänä kesänä ollut monta kymmentä vähemmän viime kesään verrattuna. Ja sitten nämä päivät, kun ei tarvita pitkähihaista, eikä takkeja tarvitse ottaa mukaan edes varmuudeksi. Vaikka niitä päiviä olisi koko kesän ajan, on se silti pieni aika koko vuodesta.

Mulla oli kesähaaveissa mansikkaretki. Se oli jäänyt toteuttamatta, koska noh, oli kaikenlaista. Lasten kanssa mansikoita poimimaan mansikkatilalle. Lasten kanssa siksi, koska jos menisin yksin, siitä saattaisi tulla suorittamista, hetken tavoitteena olisi vain se täysi sankko. Todennäköisesti se menisi niin, että kilpailisin itseni kanssa, kuinka nopeasti sen sankon saa täytettyä.

Lapset ovat opettaneet minulle hetkessä olemista. Nyt sen hetken tavoitteena oli se mansikkaretki keskellä arkea, ihan kolmisin vain, leppoisasti. Se sankon täyttyminen oli sivuseikka, mansikoissa oli mistä valita. Jotain myöhäislajiketta. Oltiin, ihmeteltiin, syötiin ja kerättiin. Noiden pikkumimmien kanssa on parhaimmillaan niin huikeaa seikkailla. Taapero oppi sanat "hometta" ja "raaka". Viihdyttiin.

Se fiilis itselle tuosta reissusta oli paljon suurempi kuin menemisen vaiva. Asiana ei suuren suuri, mutta mun pieni, merkityksellinen haave. Sellainen, jonka toteutumisesta voimaantuu ja voi sanoa, että kuules elämä, mä sittenkin ehdin vielä tälle kesälle, vaikka oletkin yrittänyt nujertaa. 


Syksykin on kovin tervetullut. Tilaisin yhden vähähuolisen, aurinkoisen ja vanhoja ja uusia ystäviä täynnä olevan syksyn, kiitos! 



perjantai 23. elokuuta 2019

Kuukautiskuppi auttoi yli keskenmenoon liittyvistä tuntemuksista



Jännää, että kuukupista oli minulle menneenä kesänä paljon hyötyä keskenmenoon liittyvissä asioissa. Etenkin kehollisiin seikkoihin liittyen. Tämä ei ole mikään "pimppijuttu", vaan keskenmenosta toipumiseen liittyvä seikka.


Instagramin puolella kerroinkin kesän aikana jo tästä, mutta kirjoitan nyt vähän tarkemmin asiasta. Keskenmenoon liittyvät storyt löytyvät Instagramista kohokohdista.



Voimakas, kehollinen keskenmenoon liittyvä tunne


Keskenmenon jälkeen minulla oli aina lantionpohjan lihaksia aktivoidessa alitajunnasta kumpuava, voimakas tunne siitä, että nyt alapaastä tulee taas jotain raskaustavaraa eli vauvaa, istukkaa, hyytymiä, kuten keskenmenon aikaan. Eli toisin sanoen jokainen vessakäynti alkoi mielleyhtymällä spontaanista keskenmenosta.

Se on kamala tunne, koska siihen liittyy tietynlaista kauhua, vaikka tietenkin järjellä tietää, että mitään sellaista ei ole alapäästä tulossa. Sanopa se sun kropalle ja alitajunnalle. Se tunne, kun tajuaa, että et voi tehdä mitään, vauva vaan valuu ulos susta. Sitä säikähdystä ja kauhua ei ole mukavaa toistaa uudestaan ja uudestaan joka päivä.

Kun kesäkuussa oli sitten ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen, juuri noiden tuntemusten vuoksi tuntui ajatus kuukautiskupista tosi inhottavalta, enkä halunnut käyttää sitä. Minullahan on ollut kuukautiskuppi käytössä vuosien ajan, siksi tuo oli poikkeavaa.

Pakottauduin käyttämään kuukautiskuppia


No, koska hormonit hakivat paikkaansa, menkat olivat todella runsaat, eli ei mitään kovin juhlimista jos meinaa pelkkiä siteitä käyttää. Seuraaviin menkkoihin pakotin itseni käyttämään kuukautiskuppia. Ajatus teki tosi pahaa, aiheutti sykkeen nousua ja melkeinpä kauhua. Pari kuukautta oli takana noita päivittäisiä inhottavia hetkiä vessareissuilla.

Yllättäen se kuukautiskuppi olikin hyvä asia, kun pääsi sen ajatuksen yli ja alkoi vaan käyttämään taas. Muutenkin kuin vain verimäärän hallitsemisen vuoksi. Minulla meni muutama päivä, ennenkuin tajusin sen auttaneen myös noihin mielleyhtymiin keskenmenosta. Kai se kuukautiskupin asettaminen, tyhjentäminen ja uudelleen paikalleen laittaminen oli jotenkin niin konkreettista, että se vaikutti noihin oloihin.

Kauhun tunteet ovat hävinneet jokapäiväisiltä vessareissuilta kokonaan, ja sen jälkeen niitä on tullut hyvin harvakseltaan enää muissa tilanteissa, ei enää useita kertoja päivässä, eikä edes päivittäin, mutta ehkä viikoittain. Luulisin. Niin harvoin kuitenkin, että siihen ei kiinnitä samalla tavalla enää huomiota. Helpottavan suuri ero edelliseen verrattuna.


Ollaan siis ihan kavereita taas kuukupin kanssa. 


P.s. kuva on otettu ihan käyttämättömästä kuukupista, jos joku mietti :)




Tulehan mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura ja Facebookiin Iloa, eloa! -blogi

torstai 8. elokuuta 2019

Raskaus toiveissa, joten suuntasin verikokeisiin

Kaupallinen yhteistyö Puhti.fi kanssa


Kun toiveissa on raskaus, kuinka siihen lähtisi valmistautumaan? Tässäpä vinkki: terveelllisen elämän ja vitamiinien lisäksi vaikkapa ottamalla selvää mitä keholle oikeasti kuuluu. Koska itselläni on takana keskenmeno, eikä vointikaan ole ollut sen jälkeen voimallisin, elimistön vointi kiinnostaa entistä enemmän. Omien tulosten näkeminen oli tosi mielenkiintoista.


Tosiaan, keskenmenon jälkihuolto julkisella puolella oli todella minimaalista, sitä kautta ei vastauksia saanut. Ainoastaan raskaushormonin laskeminen mitattiin. Tämä on aika tyypillistä ilmeisesti, näin olen kuullut usealla paikkakunnalla olevan. Harmi. Ehdotinkin Puhdin kanssa yhteistyötä aiheen tiimoilta, koska heidän palvelunsa vaikutti niin helpolta, eikä siihen tarvinnut erikseen lääkärin lähetettä. Tämän kesän jäljiltä helppous on juuri se mitä kaipasin.



Miksi halusin käydä labratesteissä?


Raskaus ei ole sairaus, niin sanotaan. Ei olekaan, mutta ei se myöskään ole kropalle ihan piece of cake. Kun tavallisesti kehotetaan syömään jatkuvasti lähinnä vain D-vitamiinia, raskaana ollessa suositellaan foolihappoa ja usein myös jotain monivitamiinilisää. Loppua kohden moni tarvitsee myös rautalisää. Raskausaikana rakennetaan uutta elämää, vauvaa, ja siksi tarvitsee olla kaikkia rakennusaineitakin. Kehossa voi olla lisätarvetta muullekin, kuin näille yllämainituille.

Vaan mistä tietää, saako tavallisesta ruoasta kaiken tarvittavan, tai riittääkö Suomen D-vitamiinisuositus takaamaan juuri sulle riittävän D-vitamiinitason? Ei tiedäkään. Ajattelen, että raskaana tai ei, on aina avartavaa ottaa selvää omaan hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.  Raskauden kuormittavuuden raskausaikana myös hormonitoiminta muuttuu, vaikuttaen moneen. On helpompi edistää omaa hyvinvointiaan, kun tietää, mihin asioihin pitää panostaa. Kehon hyvinvointi vaikuttaa myös siihen, miten raskausaika sujuu ja miten jaksat koko raskauden ajan.

Kuva Puhti.fi


Mitä testata?


Kesän jaksamisen pohjalta minua kiinnosti kovasti, millainen luku ferritiineistäni  paljastuu, sillä keskenmenossa menetin kuitenkin paljon verta. Raskauden alkamiseen ja jatkumiseen vaikuttaa muun muuassa hormonit ja folaatti, jota syönkin foolihapon sijaan juuri folaattimuodossa, sillä se imeytyy paremmin. Siksi kiinnosti myös se, onko syömäni folaatti hyvin imeytyvä, ja ottamani annos tarpeeksi suuri minulle.

B12 puolestaan vaikuttaa raskaudessa vauvan kehitykseen, D-vitamiini vauvan luuston kehittymiseen, kilpirauhasen toiminta taas vaikuttaa niin äitiin kuin lapseenkin. Niin moni asia vaikuttaa.

Koska toiveissa oli useampi erillinen tutkimus, valitsin paketin, josta näitä löytyy. Se on Raskautta suunnittelevan terveystarkastus, sillä nimensä mukaisesti se on laaja paketti tutkimuksia, kohdistuen esimerkiksi juuri minulle. Ferritiinin, folaatin, kilpirauhasen, D-vitamiinin ja B12 lisäksi siihen kuuluu lisäksi myös täydelllinen verenkuva, veren rasva-arvo, CRP, ja glukoosiarvo. Aika kattavasti kaikkea.

Tarkoitus ei ole etsiä sairauksia, vaan edistää omaa hyvinvointia ja jaksamista.

Käytännössä se meni näin


Puhtiin ei tarvita lääkärin lähetteitä, vaan yksittäiset testit tai testipaketit voi ostaa suoraan heidän verkkosivuiltaan. Mitään muita maksuja ei tule, ei labrakäynnistäkään SYNLABissa.

Lunastin Puhti.fi verkkokaupasta tuon raskautta suunnittelvan terveystarkastuksen, ja varasin ajan SYNLABiin. Meitä lähin SYNLAB löytyi Tikkurilasta (näitä on 27 eri paikkakunnalla). Varasin aikaa sunnuntai-iltana, ja sain ajan varattua seuraavalle aamulle jo. Aamuaika siksi, että useampi testeistä vaatii paastoamista. Me köröteltiin lasten kanssa lähijunalla perille saakka, sillä labra on samassa rakennuksessa kuin juna-asema. Ihanan helppoa.

Labrassa SYNLABin työntekijä jutteli mukavia lapsille samalla kun putkilot täyttyivät verestäni. Sitten vaan tuloksia odottelemaan. Lähes kaikki tulokset tulivat Oma Puhti -sivuille jo saman päivän iltana, joista sain ilmoituksen tekstiviestillä. Folaattien tulokset valmistuivat seuraavana aamupäivänä.

Tulokset ovat selkeässä muodossa. Niistä näkee yhdellä vilkaisulla oman tuloksensa lisäksi viitearvot. Jokaisen testin kohdalla pääsee myös lukemaan, mitä testattu asia oikeasti tarkoittaa, joten ei tarvitse googletella, mitä erikoiset sanat olivatkaan. Uusia testejä ottaessa tulokset tulevat samaan paikkaan, ja testituloksia kehityksineen on helppo vertailla.


Ohhoh! Tältä mun tulokset näyttävät

  

Laitan tähän kuvina osan testituloksista. 

Suurin osa tuloksistani oli hyviä, muutama suorastaan huippu. Jokunen sitten taas viitearvojen ulkopuolella. Ilahduksen aiheita olivat etenkin D-vitamiini, joka oli 201,0nmol/l (katso kuva) sekä molemmat folaatit. Myös hemoglobiini oli noussut. Nyt se oli 123, kun keskenmenon jälkeen, pari kuukautta sitten se oli sen 95.




Vaan ferritiini ja kilpirauhashormoni, auts.

Ferritiinini on 18,5. Aika huono, mutta onneksi ei huonompi. Harmi, ettei keskenmenon jälkeen ole tuota mitattu, sillä oman vointini perusteella veikkaisin, että se on ollut huonompikin, sillä vointini ja jaksamiseni on hitaasti mutta varmasti mennyt koko ajan parempaan. Ja siltikin se on vielä noin vähän! Tämä tulos vahvistaa entisestään sitä oloa, että tunnen kehoani, enkä ole jauhanut näistä asioista ihan syyttä.

Se kilpirauhanen sitten. Tyroksiini (S -4T -V) viitearvojen sisällä, aika keskellä vihreää aluetta. Tyreotropiini (S -TSH) puolestaan raja-arvojen alapuolella, viitaten lievään kilpirauhasen liikatoimintaan. Siis oho! Vaikka tokikaan nämä testitulokset eivät ole mitään sairauden etsintää, eikä tulos itsessään vielä tarkoita, että minulla se olisi, mutta kertoohan tuo toki sen, että tasapainossa hormonini eivät ole. Tuloksesta vahvistuu myös ajatus, että myös progesteronin mittaaminen voisi olla paikallaan. Tai ihan jopa hormonipaneeli.



Ajattelen, että tieto ei todellakaan lisää tuskaa. Ei edes noiden arvojen kohdalla, jotka olivat surkeat. Päinvastoin. Tieto antaa avaimet hyvinvoinnin etsimiseen. Ja luulenpa, että aion noita muutamia testejä käydä ottamassa jatkossakin. Kiitos Puhti!




Ensimmäinen kuva on Pixabaysta. Oli tarkoitus ottaa kuva omasta labrassakäynnistä, mutta lasten kanssa se jostain syystä unohtui :D 


Instagramin puolella @iloelolaura löytyy aika ajoin tästäkin aiheesta lisää storyjen puolella. Tuuhan sinne! 

lauantai 3. elokuuta 2019

Hyi miten noloa kertoa yrittävänsä raskautua!

Raskauden yrittämistä leimaa tietty nolous tai häpeä, ehkä kipeyskin. Ei vauvan toivominen, vaan se, jos sitä tarvitsee yrittämällä yrittää. Sellainen, että parhaat tyypit tulee raskaaksi melkein edes yrittämättä. "Jätettiin ehkäisy pois, ja hupsis, kahdesta tulee kolme!" Supersiittiöiden ja superovulaation kohtaaminen ja bum. Ei tarvitse kuin miehen katsoa päin, ja raskaana ollaan. 


Sitten vielä ne, jotka raskautuvat järeästä ehkäisystä huolimatta. Se, että raskautta joutuu yrittämään, kuulostaa nololta. Kun sitä joutuu odottamaan, on jotenkin huonompi? En tiedä, kummalle se on ylipäätänsä suurempi asia, naiselle vai miehelle? Onko jotenkin miehen mitta se, että näyttää kyvykkyytensä siittämällä jälkeläisiä, naisen mitta se, että sikiää helposti ja onnistuu "tuottamaan" täysiaikaisia, terveitä jälkeläisiä? Ei kumpikaan, mutta kyllä nuo ajatukset silti jossain määrin olevat vielä olemassa tässäkin maailman ajassa.

Vaikka tietenkään ei ole oikeasti huonompi, enkä itse ajattele mitään sen tyylistä. Raskautumisyrityksiä vain leimaa tietty salamyhkäisyys, vaikka odotuksen odotus on monille pareille liiankin tuttua, ei harvinaista. Siksi voi joskus tuntua siltä, että olisi huonompi. Miksi ei onnistu samalla lailla kuin muut? Vaikka kaikki muutkaan eivät suinkaan onnistu silmänräpäyksessä, yrittämiselle ei vain ole samalla lailla kasvoja kuin jo raskaana oleville. Raskaus näkyy loppua kohden päällekin päin, yrittäminen ei.

Jo ennen keskenmenoa pohdin samaa asiaa, se löytyy täältä. Nyt keskenmenon myötä on tullut lisää ajatuksia asiaan myös siksi, että olen lukenut enemmän aiheesta, ja törmännyt erilaisiin kokemuksiin.


Epäonnistuminen?


Raskautuminen ei vielä tarkoita mitään. Tai tarkoittaahan se toki sitä, että on onnistunut tulemaan raskaaksi. Mutta vaikka raskautuisikin, se ei silti tarkoita vielä, että saisi sen palkinnon raskaudesta. Elävän vauvan, uuden perheenjäsenen. Keskenmeno. Kohdun ulkoinen raskaus. Tuulimunaraskaus. Kemiallinen raskaus. Kohtukuolema. Ennenaikaisuus. Vauvan kuolema. En yhtään ihmettele, että tämä on niin hiljainen aihe. Jos kaikki tietävät yrityksestä, niin johan siinä menettää kasvonsa jo, kun vauvaa ei kuulukaan, tai jotain tapahtuukin? Olisi epäonnistunut muiden silmissä?

Ja kun niitäkin ihmisiä löytyy, jotka kommentoivat kärkkäästi toisten lapsilukua tai muuta. Mulla ei ole vielä niin montaa lasta, että olisin saanut kommenttia siitä, että yritän ylikansoittaa maapallon omilla jälkeläisilläni, mutta kolmen, neljän tai useamman lapsen vanhemmat niitä ovat usein joutuneet kuulemaan.

Ymmärrys kaikkia niitä kohtaan, jotka valitsevat olla kertomatta. Ja samalla kuitenkin halu kertoa asioista omalla kohdalla. Kertoa siitä, että se ei ole epäonnistumista. Se on elämää, eikä elämä ole aina pelkkiä onnen hetkiä.



Raskautumisyrityksestä puhuminen ei ole seksipuhetta


Suurimmalla osalla ihmisistä raskautumiseen liittyy seksi, hyvin oleellisena osana. Yleensä parisuhteeseen kuuluu seksi, joten en koe, että raskautumisyrityksistä tai edes ovulaation ajankohdista kertominen olisi seksipuhetta. Ei pitäisi olla kenelläkään yllätys, että parisuhteissa nyt yleensäkin on seksiä, vaikka vauvahaaveita ei olisikaan. Tämmöisen seksi-näkökulmankin olen kuullut asiaan, että kertomisesta pitäisi pidättäytyä juurikin siksi, ettei tulisi samalla toitottaneeksi seksiin liittyviä asioita. Hassua. 

Voin kertoa, että meillä on nyt keskenmenon jälkeen aloitettu yrittämään vauvaa. Eikä sen kertominen ole mielestäni noloa. Elämämme ei keskity siihen, tai pyöri vain sen ympärillä. Olemme edelleenkin aivan tavallinen lapsiperhe, jonka lapsiluku ei ole vielä täynnä .


Lue myös





Hyppää mukaan Instagramiin @iloelolaura. Storyjen puolella löytyy usein aiheeseen liittyviä ajatuksia! Fb löydät blogini nimellä Iloa, eloa! -blogi

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Mitä keskenmeno opetti? Kannattaako raskaudesta huudella aikaisin? Vai jättäisikö kertomatta jatkossa?


Kerroin edellisestä raskaudesta "kaikille" hyvin ajoissa. Tai lähinnä niin, että kirjoitin uutisen someen aikaisilla viikoilla. Oli ihanaa kertoa, mutta olisiko ollut järkevämpää kertoa vasta niin sanotuilla varmemmilla viikoilla? Olisiko se muuttanut jotain?



Oli ihanaa kertoa raskaudesta alusta asti. Puhua siitä, jakaa siihen liittyviä tuntemuksia ja asioita. Iloita joka hetkestä ääneen. Koska kerroin raskaudesta, keskenmenokokemusten jakaminen kuului samaan pakettiin, vaikkakin tein sen hyvin spontaanisti, keskeltä tunnemylläkkää.

Jotkut kokevat itsesuojeluna hiljaisuuden. Rauhassa, yksinäisyydessä suremisen. Itse koen, että minulle olisi ollut miltei itsetuhoista olla hiljaa. Oli tarve kertoa, kirjoittaa.


Kannattiko huudella raskaudesta jo epävarmoilla viikoilla?


Keskenmeno olisi tullut silti, vaikka en olisikaan iloinnut julkisesti raskaudesta alusta alkaen. En ole katunut, sillä mitä se muuttaisi? Olen saanut enemmän kuin olen antanut.

Tavallaan onneni oli se, että kerroin. Etenkin keskenmenoa ajatellen. En olisi osannut ennalta arvata, kuinka hyvää se teki niin kipeän kokemuksen keskellä. Sitäkään en olisi voinut tietää, kuinka paljon vertaistukea tulee saamaan muilta. Tai sitä, kuinka helppoa on, kun muut tietävät. Ei tarvinnut salailla, tai itkeä piilossa, surra näkymättömissä. Tavallaan se että kertoi heti, auttoi siinä, ettei keskenmenosta tullut suurempaa mörköä. Tokikin keskenmeno jättää siltikin jonkinlaisen jälkensä. Eletty elämä.

Kannatti huudella siis. Sain elää onnellisia hetkiä raskaana, ja sain myös tukea, kun sitä kovasti tarvitsin.



Mitä keskenmeno opetti?


Lapset todellakin ovat lahja. Sen olen aina tiennyt, mutta nytpä tiedän paremmin. Niitä ei tehdä, vaan saadaan. Jos saadaan.

Oli myös ihmeellistä nähdä pieni vauva omalla kädellä. Vauva, jonka elämä päättyi ennen kuin se kunnolla ehti alkamaankaan. Ymmärrys siitä, että vauva on alusta asti vauva, vaikka kuinka yritämme peittää sen käyttämällä nimityksiä alkio tai sikiö. Ihminen.

Keskenmenon myötä olen myös etsinyt enemmän tietoa hormoneista. Hormonitasapaino, tai ehkä juurikin tasapainottomuus on todella mielenkiintoista. Ja surullisen yleistä. Laajat vaikutukset niin raskautumiseen kuin raskauden jatkumiseenkin. Lapsettomuus, keskenmenot, kohtukuolemat ja ennenaikaisena syntyminen. Tähän aiheeseen jatkan perehtymistä!


Kertoako seuraavasta raskaudesta sitten joskus? Entä jos tulee toinen keskenmeno? 


Tätä olen miettinyt paljon. Jos meille seuraava raskaus suodaan, todennäköisesti silloinkin tulee asiasta puhuttua alusta asti. Luulisin niin. Myös uuden keskenmenon mahdollisuus on ajatuksissa pyörinyt paljonkin, mutta en halua elää pelko persuksissa. Siksi en näe mieltä analysoida asiaa enempää. Tokikin, jos toinen keskenmeno tulisi vielä tähän perään, pitäisi lähteä selvittelemään kehon tilaa entistä enemmän. 

Yhdestä keskenmenosta voi vielä ajatella sen tyypillisen lauseen, että vauva ei ollut elinkelpoinen, tai muuta vastaavaa. (Itse en silti omalla kohdallani ajattele niin.) Kaksi tai useampi kuulostaa jo siltä, ettei kaikki ole äidin kropassa hyvin. Suomessa lapsettomuuden ja keskenmenojen syitä tutkitaan pintapuolisesti , eikä läheskään aina näille asioille löydy siksi syytä. Toivottavasti elämä ei vie sille tielle kuitenkaan.


Taas vähän viisaampina jatketaan eteenpäin.



Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura, sillä arki ja ajantasaiset ajatukset löytyvät sieltä!

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Alakulo ja väsymys. Psyykkisiä oireita keskenmenon jälkeen, vai muodikkaasti huonot ferritiinit?



Vaikka kaikki on näennäisesti ihan hyvin, olo ei ole aivan entisenlainen. Ei pysty porskuttamaan ihan sata lasissa. Naurattaa, on kivaa ja hauskoja hetkiäkin löytyy, mutta niiden hetkien välisessä olotilassa on se jokin ero entiseen.


Mä koen olevani hyvin positiivinen, energinen ja pirteä. Tai ainakin tavallisesti. Nyt ne välitilat ovat jotenkin matalia, eivät tavoita peruspirteyttä, vaikka eivät mitään pohjamutia olekaan.

En mä keskenmenoa enää ajattele niin usein, ei ole sellainen suru päällä. Ihan tavallinen olo,  vaan ei kuitenkaan aivan.

Semmoinen olo, että väsyy helposti. Kun keho väsyy, mielikin on väsynyt. Kuin vähävoimaisuus tuntuisi selkäytimiä myöten. Fyysiset voimat loppuu, mutta koneisto käy vaan, koska sen täytyy. Kun päivää on vielä jäljellä, täytyy toimia. Se voimattomuus jotenkin tuntuu oikeasti selässä asti. Mieli pysyy korkealla silloin, kun siihen on energiaa. En ole aiemmin ajatellut, että pirteyteenkin tarvitsee voimia. 


Keskenmenon jälkeen psyykkisiä oireita puolella naisista


Kun googlettelin labratuloksiani (raskaushormoni), eteeni osui tietoa siitä, kuinka keskenmenon jälkeen puolella naisista esiintyy psyykkisiä ongelmia. Ahdistusta ja masennusta lähinnä. Jotenkin tuo tieto tuntui lohduttavalta.

Peilasin itseäni, ja mietin oireitani. Joku minua tuntematon voisi ehkä diagnosoida minulla jonkin sortin ahdistuksen, mutta itse sanoisin, että alakulo ja vaisu olo johtuvat enemmänkin väsymyksestä. Väsymys puolestaan rauta-arvoista, rautavarastoista.

Nyt kun ferritiineistä puhutaan enemmän, on myös tietoa enemmän. Tietoa siitä, että matalien ferritiini-arvojen aiheuttamat oireet ovat helposti tulkittavissa väärin.  Rautavarastoista johtuva jaksamattomuus saatetaan diagnosoida masennuksena ja lääkitä sellaisena. Silti jotkut nimittävät ferritiinien mittausta edelleenkin muoti-ilmiöksi. Kuinka kauan menee, että "muoti"-leima häviää, ja ferritiinit muuttuvat tavalliseksi, terveydenhuoltoon liittyväksi asiaksi, normisetiksi? On kyse kuitenkin paljolti elämänlaatuun liittyvästä seikasta.





Sänky ei päästä otteestaan 


Sängystä nouseminen tuntuu aamuisin ylitsepääsemättömältä. Ei siksi, etten haluaisi kohdata päivää, vaan siksi, että silmät eivät tunnu aukeavan. Herääminen on hidasta ja tosi inhottavaa. Mä olen aamuihminen, tämä ei ole minulle tyypillistä. Joillekin se kai on tyypillistä, tai sitten heiltäkin on vaan jäänyt ferritiinit mittaamatta ja hoitamatta. Heh.

Toki sitäkään en häpeäisi, jos masentuisi. Mieli voi sairastua siinä missä kehokin. Ja keskenmeno kun oikeasti voi olla ihan jäätävä kokemus. Usko mua. Itselläni väsymys tuntuu kuitenkin olevan fyysistä. Koen, että minulla on henkisellä puolella asiat ihan hyvin. Suren silloin kun surettaa, itken kun itkettää, ja muun ajan elän tavalliseen tapaani.

Mutta kroppani ei herää silloin kun minä herään. Joskus tuntuu, että kroppa herää vasta illalla. Tänään ainakin näin alkuiltapäivästä kroppa tuntuu väsyneen kolottavalta.

Näyttääköhän tällainen ulospäin siltä, että on vain laiska ja saamaton?  No, energisempiä aikoja kohti!



Tuuhan mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

torstai 27. kesäkuuta 2019

Näissä synnytystalkoissa on toisinaan huonot eväät. Ajatuksia keskenmenosta, abortista ja neuvolasta

Jokainen lisääntyvä perhe osallistuu tavallaan maamme synnytystalkoisiin, halusi tai ei. Yhteiskuntamme kannaltahan jokainen tähän maahan syntyvä pieni kansalainen on hyvin haluttu ja hartaudella odotettu, sillä on kyse kuitenkin tulevista veronmaksajistamme. Jotta kaikki tämä voi jatkua, vauvoja tarvitaan.


Syntyvyys on edelleen laskussa. Luulisi, että yhteiskuntamme puolelta asiat olisi optimoitu niin, että äitejä ja tulevia äitejä tuettaisiin, koska vauvat ovat hyvin tervetulleita syntyvyyttä nostamaan. Tokihan maassamme on verovaroin kustannettu vapaaehtoinen neuvolajärjestelmä, sekä lapsilisät. Muutoin tuntuukin, että monen asian kanssa saa olla aika yksin.


Välittämistä, huolenpitoa vai tungettelua?


Neuvolasta usein ensimmäisenä kysytään,  oliko raskaus toivottu vai vahinko. Etenkin, jos on lapsia pienillä ikäeroilla tai jos olet hyvin nuori. Perheenäidit kun kuulemma tekevät eniten abortteja Suomessa. Siltikin kaikkien kolmen raskauteni kohdalla tämä kysymys on tuntunut jotenkin pysäyttävältä. Että aivan kun soittelisin neuvolaan, jos en olisi aikeissa pitää tätä lasta. Mutta toki edustan vain toista puolta asiasta.

Jos taas puolestaan aiot tehdä abortin ja varaat sitä varten ajan, ei sairaalassa sinulta varmistella, oletko aivan varma asiasta, kartoiteta tilannettasi ja koiteta löytää tukea tilanteeseen, joka tuntuu mahdottomalta. Miksi ei? Juuri silloin moni tarvitsisi tukea kipeästi. Ajatellaan kai, että koska on oikeus abortoida, niin asiaan ei saa puuttua. Ja ei, suurimmaksi osaksi ei ole kyseessä raiskauksen uhritkaan, ne ovat onneksi hyvin pieni osuus. Heistä jos kenestä pitäisi välittää ja tarjota huolenpitoa.

Oikeanlainen puuttuminen on kuitenkin myös välittämistä ja toivon etsimistä niille, joilta se on hukassa. Olen kuullut useammalta äidiltä kokemuksia näistäkin tilanteista, kun sitä olisi toivonut, että edes yksi olisi kyseenalaistanut. Abortti on monille valtava taakka kantaa, eikä siitä etukäteen kuule, kuinka sen kanssa matkaa koko elämänsä, eikä suinkaan jätä taakseen.

Miksi saa epäillä äitien halukkuutta pitää lasta tai jaksaa uuden vauvan kanssa, mutta ei saa epäillä halukkuutta aborttiin?



Keskenmenosi kanssa olet lopulta aika yksin


Nyt keskenmenon kokeneena minulla on herännyt paljon ajatuksia myös tästä puolesta. Siitä, kuinka yksin jää terveydenhuollon puolelta. Aika paljon keskenmenoihin tuntuu yleisesti liittyvän odottelua, huolta ja stressiä. Ehkä pelkoakin. Keskenmenoihin ei näytä olevan hoitopolkua, joka olisi joka kunnassa samanlainen. Näinhän on myös synnytysten osalta, käytännöt vaihtelevat joka paikassa. Ei siis ole mitenkään mahdollista, että kaikki toiminta pohjaisi "tutkittuun tietoon". Osa edustaa tyyliä "näin meillä on nämä hoidettu".

Oma keskenmenoni sattui niin sanotusti onnellisten tähtien alla. Koska keskenmeno oli verinen ja raju ja viikkoja niin paljon, pääsin naistentautien päivystykseen, jossa mm. ultrattiin tilannetta. Olisi ollut aika kauheaa siinä tilanteessa jäädä vaan arvailemaan kotiin. Monessa paikassa se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Juuri tuo epätietoisuus on ainoa kaveri, joka naisille annetaan. Ei vastauksia, tutkimuksia, lääkäriaikaa, ultrausta, labroja, sisätutkimusta tai välttämättä edes kahta myötätuntoista sanaa; olen pahoillani. Kaikki tosin niitä eivät kaipaakaan, mutta olisi edes jotain, mistä kieltäytyä. Joskus riittää sekin, että tukea on tarjottu.






Mä olen onnellinen mun ultrauksista ja jopa siitä hemoglobiinin mittauksestakin. Siitä, että niiden kautta sai nopeita vastauksia omasta tilanteestaan, eikä siksi suurempaa huolta päässyt syntymään. Ihan alkuun kyllä mietinkin paljon, että onko niin suuri veren ja hyytymien määrä ihan normaalia, kun vauva ja istukka yms olivat jo kuitenkin poistuneet. Eihän minulla olllut mitään aiempaa tietoa keskenmenoista, eikä kukaan niistä kertonut

Se, että keskenmenot ovat yleisiä, ei poista sen olevan suuri ja surullinen tapahtuma, johon liittyy myös paljon terveyteen liittyviä seikkoja, mahdollisia pulmiakin. 


Harmi,  että meillä muutto ja sen myötä paikkakunnan vaihdos sattui mulla tähän väliin. Aiemmalla paikkakunnalla mulle kerrottiin, että neljän viikon päästä keskenmenosta otettaisiin labrat, hb ja ultrattaisiin varmuudeksi. Uudella paikkakunnalla en sitten saanutkaan muuta, kuin raskaushormonin mittauksen labrassa, saatesanoin "suhun ollaan yhteydessä vain, jos kaikki ei ole ok". Eli lisää odottelua. Sen hemoglobiinin menen varmaan mittauttamaan avoneuvolassa, koska olisihan se ihan hyvä tietää, alkaako se nousemaan.

Kaikissa kunnissa ei saa kuulemma edes tätä raskaushormonin mittausta, vaan naiset ovat vain kotona tehtävien raskaustestejen varassa. Ihan pöyristyttävää. Vaikka juu, kyllähän ne useimmiten ovat oikeassa, mutta eivät aina. Ideaalimaailmassa keskenmenon jälkeen mitattaisiin aina myös ferritiinit ja otettaisiin laaja hormonipaneeli, jotta tiedettäisiin oikeasti missä mennään.

Aika huonot eväät näissä synnytystalkoissa tällä erää. Kuitenkin suurin osa keskenmenon kokeneista on niitä äitejä, joille elävä lapsi olisi ollut enemmän kuin toivottu. Meitä, jotka tulevat yrittämään uutta raskautta. Synnytystalkoopotentiaalia siis. Luulisi, että silloin olisi varauduttu myös paremmilla eväillä. 




Voi jospa resursseja olisi jakaa niin, että myös keskenmenoissa kaikissa kunnissa saisi tukea tilanteeseen. Autettaisiin niin, että äidit olisivat nopeammin fyysisesti valmiita ja henkisesti halukkaita yrittämään uudestaan. Se olisi kauaskantoista toimintaa syntyvyyden hyväksi.

Keskenmeno kuitenkin kertoo hyvin vahvasti siitä, että nyt kaikki ei ole tai ollut hyvin. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessani en ole kaikkia neuvolakäyntejä tai tutkimuksia tarvinnut, koska kaikki on ollut hyvin. Osa niitä kuitenkin tarvitsee, ja onneksi palvelut toimivat hyvin siltä osin pääasiassa.

Ristiriitaista on kuitenkin se, että synnytyksen jälkeisessä jälkitarkastuksessa monessa kunnassa painostetaan sisätutkimukseen, vaikka se ei ole Kelan mukaan edes pakollinen. Voisikin vähän liioitellen sanoa, että kamoon, se on jo pullauttanut lapsen, antakaa sen olla. Sitten taas keskenmenon jälkeen et välttämättä saa palveluita, vaikka haluaisit. Jäät nuolemaan omia haavojasi. Että sen kerran elämässä kun mä haluaisin sitä ronkkimista, niin silloin sitä ei saa.

Ainahan voi toki mennä yksityiselle. Rahalla saa aika monia kivoja asioita. Reilua hyvinvointiyhteiskunnassa? Ei.

Sinällään olo on kuitenkin positiivinen, sillä meillä ihmisillä on suu millä puhua, ja näppis millä kirjoittaa. Katsotaan ja viedään asioita eteeenpäin. Synnytyskulttuurissakin on menty paljon eteenpäin, myös muissa naisiin liittyvissä asioissa se on mahdollista.




Hyppää arkeen ja arjen ajatuksiin mukaan Instagramissa @iloelolaura

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Vauvan hautaaminen keskenmenon jälkeen


Olen tätä keskenmenoa, vauvan kuolemaa käsitellyt nyt useamman tekstin verran. Tuntuu, että tämä on ehkä se viimeinen kirjoitus, jonka vielä haluan kirjoittaa aiheesta. Elämä jatkuu, vaikka kauheita asioita välillä tapahtuukin. Viikko sitten käytiin hautaamassa raskausviikolla 11+3 kuollut vauvamme.



Kirjoitus keskenmenosta löytyy täältä, ajatuksia keskenmenon jälkeen tässä, elämän jatkumisesta tässä.

En ole oikeastaan surrut sitä, että raskaus meni kesken, ja että ei ylipäätänsä saatu vauvaa, vaan sitä, että me ei saatu juuri tätä vauvaa. Ei saatu koskaan oppia tuntemaan juuri häntä. Uskon kyllä, että tulen vielä raskaaksi ja saadaan elävä lapsi tai lapsia, mutta eihän se korvaa sitä, että yksi on menetetty.

Varmasti joku ajattelee, että miksi moinen show jonkun kuolleen sikiön vuoksi, niitähän nyt kuolee siellä täällä, niin keskenmenoihin kuin abortoitunakin. Itse en ajattele kuollutta vauvaa sikiönä, vaan vauvana. Pidin häntä kädessäni hetken ajan, ja ihan vauvalta hän näytti. Ja jo ennen tuota tapahtunutta, alusta asti olen ajatellut vauvaa vauvana. Sikiö on itselleni kylmänpuoleinen sana, jonka taakse on helppo unohtaa se, että puhutaan vauvasta.


Hautaaminen ja nimi vauvalle


Viime sunnuntaina oltiin päätetty lähteä iltapäivällä hautaamaan vauvamme rippeet meille tärkeään paikkaan, läheistemme luo. Päivän mittaan mietimme välillä, että joku kasvi täytyisi menomatkalla käydä ostamassa hautaa varten.

Ystävä, joka oli mukanani sairaalassa keskenmenopäivänä, tuli käymään meillä ennen lähtöämme. Hänellä oli yllätyksenä mukanaan puska kevätesikoita, jonka hän oli kaivanut omalta pihaltaan. Vauvalle, hän sanoi. Tuntui hyvältä, merkityksekkäältä. Asia oli ratkaistu näin, ja hänen tuomansa kukka tuntui minusta juuri oikealta ratkaisulta. Kukka ystävältä, joka oli ollut mukana mun hädän hetkellä.

Pakkailimme tavaroita iltapäivän hautaamisvisiittiä varten, kun toinen ystävä kyseli viestillä, oliko meillä joku nimi mietittynä vauvalle. Ei ollut, koska eihän me tiedetty, oliko tytöstä vai pojasta kysymys. Ystävä kehotti miettimään, voisiko vauvalle kuitenkin antaa vaikka jonkun nimen, joka sopii tytölle tai pojalle, kummalle vaan.

En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta se tuntui järkeenkäyvältä, ja yhtäkkiä tärkeältäkin, oltiinhan menossa vauvaa hautaamaan. Onhan meidän muillakin lapsilla nimi, miksei kuolleella lapsellakin. Autossa oli noin puolisen tuntia aikaa miettiä, mikä me annettaisiin nimeksi.



Mietittiin aluksi tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä, luontonimiä ja muita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet yhtään meiltä, joten siirryttiin seuraaviin. Tuntui vähän vaikealta hommalta. Poikien nimiä selatessa silmiin osui nimi, josta saisi tarkoitukseen toimivan lisäämällä siihen yhden kirjaimen perään. Se kuulosti hyvältä, ja ihme kyllä myös miehenkin mielestä. Neljä kirjainta. Ja ajomatkaakin oli vielä kymmenisen minuuttia jäljellä.

Perillä suunnattiin suoraan hautahommiin. Mies kaivoi kuopan, johon kumottiin vauvan rippeet. Ei sitä oikein kauniisti saanut kipattua. Kolmevuotias kysyi, missä se vauva on, kun tossa oli vaan verta. Ei ollut oikein asia konkretisoitunut hänelle vielä, vaan hän odotti täysiaikaisen vauvan kokoista vauvaa haudattavaksi.

Multaa ja kukka päälle. Mietin, että elämä on välillä tosi kovaa. Samalla tunsin surua niiden puolesta, jotka ovat kohdanneet keskenmenon niin, ettei heillä ole elossa olevia lapsia lohtua tuomassa. Ja ne vanhemmat, joilla ei ole samaa jälleennäkemisen toivoa kuin itsellä. En pysty kuin arvailemaan heidän surunsa suuruutta. 



Seuraavana päivänä erään ystävän kanssa juteltiin kaikesta tapahtuneesta. Hän kysyi, mitä valitsemamme nimi tarkoittaa. Kerroin, että siinä kiireessä en tullut tarkistaneeksi nimen merkitystä. Ystävä googlasi asian. Jumalan kaunistus, se oli nimen merkitys. Ohhoh. Se kosketti jotenkin älyttömän kovaa. Mulla on ollut vauvan kuoleman suhteen tosi lohdutettu olo, mutta tästä tuli vielä vahvemmin olo, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, ei olla yksin. Just se nimi, josta me harvinaisesti päästiin yhteisymmärrykseen ja vielä kiireessä, tarkoitti jotain niin kaunista, itselleni merkityksellistä. Vau.


Ensi vuonna samaan aikaan kevätesikot kukkivat taas. 





Keskenmenoon liittyviä pohdintoja löytyy lisää Instagramista @iloelolaura kohokohdista

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 


Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta


Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 


Keho toipuu


Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.




Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.


Päivä kerrallaan. 




Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Keskenmenon jälkeen


Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 



Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.


Keskenmenon jälkeen sairaalassa


Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.


Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.




Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät


Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.




Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 


Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.




Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 


Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.