keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jaksaminen, suorittaminen ja itsestä huolehtiminen raskaana & pikkulapsiarjessa



Eilen lapsen kanssa piha-aitaa jynssätessä tuli pohdittua suorittamista ja omien voimavarojen kuuntelemista. Aitahan oli likainen tosiaan jo viime kesän lopulla kun olin aika tukevasti raskaana. Voimat kuluivat pikkulapsiarkeen, raskauteen ja muuttoon, ja aita jäi pesemättä.


Tavallaan siitä silloin tuli itselle laiska olo. Että enkö saanut edes yhtä aitaa pestyä! Vaikka oikeasti ihan valitsin olla pesemättä. Jännää, että vaikka ihan tiedostaen tein valinnan, enkä todellakaan pidä itseäni laiskana, niin silti ajatus laiskuudesta aina luikerteli mieleen. Että pitäisi sitä ja tuota. Kuka niin sanoo? Miksi pitäisi?

Raskaana ollessa ajatus laiskuudesta löysi mieleen etenkin silloin, kun lepuutin selkääni tai muutoin hetken ajan olin pitkälläni. Huono omatunto siitä että lepää.

Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, ei ajatus laiskuudesta uinut millään tapaa mieleen. Ja joo, nyt kun on lapsia, se oma lepo on entistä tärkeämpää, että jaksaa myös lasten kanssa. Ristiriitaista!

Miksi se ajatus laiskuudesta löytää päähän? Onko se nyt sitä kuuluisaa äitimyyttiä, että hyvä äiti tekee niin ja näin, eikä ainakaan huvikseen makoile, vaan uhraa itsensä ja kaikkensa?

Koen ajatuksen laiskuudesta, laiskasta äidistä tai vastaavasta tulevan ulkoapäin. Että ei kai ahkera äiti lepäile laakereillaan! Ahkeralla ja hyvällä äidillä on aina siisti koti, pyykit viikattuina kaappeihin ja ruoka valmiina kun mies tulee kotiin. Hinnalla millä hyvänsä. Ja ehkä siinä samalla myös oma jaksaminen ja mielenterveys ihan hiuskarvan varassa, tai jo hukattuna? 

Nytkin, kun vauva tekee hampaita ja toisinaan menee päiviä niin, että sylitellään tavallista enemmän ja vauvan viihtymiseen saa nähdä vaivaa, jää asioita tekemättä. Tiskin ovat levällään, puhtaat pyykit makoilevat kuivausrummussa, sänky on pettaamatta. Ja se on ihan ok. Asiat ovat vain asioita. Laiskuutta se ei kuitenkaan ole, vaan ihmisyyttä. 

Me nykyihmiset taidetaan aika hyvin jo tiedostaa se, että elämä ei saa olla pelkkää suorittamista, vaan on tärkeää myös osata huolehtia itsestä ja jaksamisesta. Harvassa pikkulapsiperheessä kotityöt tekemällä loppuvat. On tehtävä se valinta, että osaa ottaa omia hetkiä, vaikka olisi paljonkin vaikka ja mitä kotityötä, jotka huutavat sun nimeä.

Onneksi itseään voi ihan taputtaa olkapäille ja sanoa, hyvä minä. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yhtä aikaa, eikä päiviä tarvitse suorittaa läpi. Kun lapset menevät nukkumaan, omaa hengähdysaikaa ei käytetä siivoamiseen. Huominen tulee aina, ja ne tiskitkin osaavat ihan hiljaa odotella siellä tiskipöydällä, ne huutavat korkeintaan omassa mielessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee niitä.

Jos joskus olen vielä raskaana, haluan vielä enemmän omaan mieleenikin iskostaa sitä, että raskaus itsessään on iso asia. Ei tarvitse potea huonoa omaatutoa niistä asioista, joihin ei pysty tai jaksa. Raskaus ei ole sairaus on mielestäni typerimpiä sanontoja. Ei ole sairaus ei, mutta aika monella naisella se ei myöskään ole se energisin, aikaansaavin ja hyvävointisin yhdeksän kuukauden ajanjakso. Armoa siis!


maanantai 15. maaliskuuta 2021

Tämä kolmas vauvavuosi on ihanaa aikaa - Ootapa vaan, kun ei enää olekaan!


Niin, mistä sitä aloittaisi? Kohta vauvavuodesta on mennyt puolet ja edelleen tämä on ollut aika ihanaa aikaa. Ootapa vaan sitä, tätä ja tuota!


On semmoinen olo, että "tästähän oon kirjoittanut koko ajan", mutta tämän edellisen viiden kuukauden tekstejä selaillessa huomaan, että en ehkä sitten kuitenkaan ole. Enhän ylipäätään ole kirjoittanut nyt paljoa.

Kirjoittamattomuuden ensimmäinen tekijä löytyy otsikosta. Tämä kolmas vauvavuosi (kolmasKIN?) on melko ihanaa aikaa. Tavallista, tasaista, mukavaa. Ne 4kk hulinatkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi. Vauvan hereilläoloaika on nykyään abaut kaksi tuntia, päikkärit hän nukkuu edelleen rattaissa, ja iltaisin yöunille sänkyyn kasin maissa. Ja niin edelleen. Ei ole ollut suurempaa tarvetta kirjoitella, tai hakea/antaa vertaistukea tätä kautta. Välillä näinkin! 

Toki yksi syy kirjoittamattomuuteen on myös tämänhetkinen maailmantilanne. Siitä voi olla montaa mieltä, vaikkapa miettien kokonaisuuskuolleisuutta tai rajoitusten ja suositusten järjellisyyttä, hallituksen toimintaa ja muuta (rajummin sairastuneita vähättelemättä). Se ärsyttää ja tavallaan vie intoa kirjoittaa muistakaan asioista, koska ne tuntuvat niin pieniltä "oikeiden" asioiden rinnalla. Mutta ei mennä nyt siihen..

Vauva on hyväntuulinen, ja häneltä saakin usein kasvojen levyisen hymyn silmiin katsoessa. Välillä kunnon hekotuksetkin. Vauva on tähän asti tykännyt kaikista ihmisistä, katsekontakti ja juttelu kaikkien kanssa on vauvalle mieleen. 

Ihaninta on, kun unilta heräilevälle vauvalle sanoo ooksä heränny, ootko, ja vauva alkaa hymyilemään, vaikkei ole vielä edes kokonaan hereillä tai avannut silmiään. 

Isoin pähkäilyn aihe nyt tässä vauvavuoden vajaassa puolikkaassa onkin varmaan tuleva turvaistuimen osto. Eli voisi kai sanoa, että aika hyvin menee! (Kaukaloiden kiloraja on 13kg, ja oletettavasti se ylitetään lähitulevaisuudessa, kun nyt on jo kymppi rikki. Selkä menosuuntaan istuimia meillä toki olisi valmiinakin, mutta niihin tarvitaan enemmän ikää ja minimipituus 80cm.) 




Somessa on lähiaikoina näkynyt pohdintaa aiheesta #odotapavaan, eli siitä kuinka etenkin tuoreita vanhempia tai lapsettomia herkästi pelotellaan sen sijaan että puhuttaisiin niistä ihanista asioista, mitä vanhemmuudesssa on odotettavissa. "Ootapas vaan, kun voikin olla myös ihanaa!" Vs. ootapa vaan, kun alkaa tulla hampaita/kukaan ei nuku/rintaraivarit/niskakakkelit/oma tahto/ei koskaan omaa aikaa/aina sotkuista/aina väsyttää, mitä lie. 

Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö rehellistä arkea tai tuntemuksia saisi jakaa. Itsekin juuri Instagramiin postailin vauvan kakkaepisodista (heh, ei kuvaa kakasta kuitenkaan), ja tasaisen epätasaisesti laitan kuvia pikkulapsiarjen sotkuista ihan vertaistuen vuoksi ja realistisen kuvan säilyttämiseksi. 

Niitä ihania ootapas vaan -asioita on kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä ootapas sitä hampaiden tuloa -hetkiä.

Omat #odotapavaan ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Ootapa vaan, että saat nähdä kun isosisarukset hoitaa vauvaa. Se on ihanaa! Etenkin viisivuotias osaa jo olla niin hoivaava. Liikkistä!

Ootapas vaan, kun vauva alkaa ryömimään. Ah jännää! Tämä ei ole vielä tapahtunut, mutta tätä odotan kovasti. Iiih mun vauva kasvaa ja oih, se oppi tuollaisen, oon niin ylpeä! - eli ne vanhemmuuden perustuntemukset. Parasta! 

Ootapa vaan, kun vauva käpertyy kainaloon nukkumaan. Söpöintä ikinä!

Ootapa vaan, kun vauva oppii koordinoimaan käsiään niin, että alkaa nostaa niitä sua kohti syliin halutessaan. Voi vauva.

Ootapa vaan, kun lähes mihin tahansa harmiin auttaa syli, noilla isoimmillakin.

Ootapa vaan, kun lapsilla alkaa olla ihan superhauskoja juttuja. Parasta!

Ootapa vaan, kun oma lapsi hienosti lohduttaa toista ja sanoittaa tälle tilannetta. Voi rakkaus.

Ootapa vaan, kun ei elämä muutukaan raskaammaksi lapsimäärän kasvaessa, vaan paremmaksi.


Ootanpa vaan, mitä kaikkea ihanaa onkaan vielä luvassa! 

Minkälainen sun ootapa vaan -lista on?


Kurkkaa myös 






torstai 25. helmikuuta 2021

Kehon palautumisrauha raskauden jälkeen - suotko sen itsellesi, vaikka olo tuntuisi "tavalliselta"?



Raskaudesta ja synnytyksestä on itselläni neljä kuukautta aikaa. Kyllä, raskauskiloja on vielä jäljellä, mutta oikeastaan tällä kertaa kehon palautumisella en tarkoita kiloja tai muita ulkonäöllisiä seikkoja.


Kroppa tuntuu hyvältä. Toimivalta, normaalilta, aika tavalliselta. Toki se on tuntunut siltä jo aika pian synnytyksen jälkeen, pois lukien lantion oudot kolotukset, jotka hoituivat onneksi kertakäynnillä taitavan osteopaatin luona. Nuokin tuntemukset olivat uusia, edellisistä synnytyksistä tai raskauksista ei sellaisia ole ollut.

Ensiksikin, ihanaa, että oma keho tuntuu hyvältä! Mutta se tavallinen olotila ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kroppa olisi ollut juuri melkoisessa kuormituksessa, josta palautuminen on muutakin kuin ne kilot tai oma olo kropassa. Raskaus on aika huima koitos kehon kudoksille ja no, vähän kaikelle. Yhdeksän kuukauden ajan kohdussa rakentuu ihan oikea ihminen.

Keskivartalo on ihan erilaisessa kuormituksessa koko raskauden ajan, kuten myös lantionpohja. Myös mm. nivelet ovat raskausaikana (ja toki myös imetys vaikuttaa moneen) höllemmässä, ja myös riski virheasennoilla ja liialle kuormitukselle on mahdollinen. 

Jumppakaveri :) 


Omista virheistä oppineena..


Muistan, kun ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen oli kauhea himo päästä liikkumaan. Toki halusin saada kliseisesti oman kropan takaisin, mutta kyllä paljon oli myös ihan vaan puhtaita liikkumishaluja. Juoksun olin silloin lopettanut jo raskauden puolivälissä sen tuntuessa epämukavalta. Juokseman, juoksemaan, pakko päästä -sanoi mieli synnytyksen jälkeen. 

Kolme kuukautta taisin odotella, tai neljä, en ihan tarkkaan muista. Se tuntui niin pitkältä ajalta! Juokseminen tuntui hyvältä. Etenkin, kun elämä oli juuri muuttunut äidiksi tultua, niin tavallaan oli olo, että täytyy kuitenkin jollain tapaa olla vielä sama ihminen, ja että se juoksentelu nyt sitten on yksi asia siitä "omasta elämästä". Tähän ehkä monella tapaa vaikutti sekin, ettei omissa kavereissa ollut vielä muita äitejä.  

Tällähän aiheutin itselleni sitten pahan erkauman, joka aiheutti jo selkäkipujakin. Sitä sitten kuntouteltiin vuoden päivät. Siitä oppineena en todellakaan ole aloittamassa niistä rankimmista lajeista tai kovista painoista, mieluiten koko vauvavuoden aikana. Suosituksissahan on paljon vaihtelua, toiset puhuvat kolmesta kuukaudesta, toiset kuudesta ja osa jopa siitä vuodesta.

Nyt olen tehnyt perusjuttuja, ulkoilua lasten kanssa, vaunulenkkejä. Vähän peruspertsaa hiihtäen, luisteluhiihto taas on kuulemma juoksun ohella yksi rankimmista lajeista. Kotijumppaa. Ja ai että tuntuu hyvältä! 

Liikuntaa raskauden jälkeen ei pidä pelätä, mutta ei myöskään kannata olla välinpitämätön siitä, millainen liikunta on järkevää kehon ollessa vielä palautumistilassa.

tiistai 23. helmikuuta 2021

Villit iltanukutukset ja vauvan 4kk hulinat




Me elellään täällä jonkinlaisessa omassa kuplassamme edelleen, vaikka sinällään vauvakuplasta ei kai voi enää puhua? Leikitään, puuhataan, pyöritetään arkea ilman tiukkoja aikatauluja. Vauva on edelleen sujahtanut helpon oloisesti meidän perheeseen. Nyt toki uutena juttuna on 4kk hulinat.


Vauva on jo pitkään ollut 1,5h hereilläolorytmissä, josta aiemmin kirjoitin. Ajatuksena siinä siis, että keskimäärin tietyn ikäisille vauvoille sopii parhaiten tietyn pituinen hereilläolojakso. 

Nyt on nähtävissä elkeitä, että hän olisi siirtymässä kahden tunnin mittaiseen oleiluun. Onhan tuota ikääkin jo reippaasti yli sen neljän kuukautta.

Se on kuulemma joku hulinaikä, näin olen kuullut. Ei mitään muistikuvaa kyllä aiemmista lapsista! Meidän vauvalla onkin tuon hereillä oleilun muutoksen lisäksi pientä hulinaa. Maailma on selvästi auennut tyypille, kaikki kiinnostaa!

Myös nukkumaan mennessä kaikki kiinnostelisi. Päikkärit hän nukkuu rattaissa, ne meneekin aika leppoisasti edelleen. Mutta yöunille käyminen. Heh. Silloin olisi tosi kiva naureskella, tuijotella äitiä ja rapsutella äidin peittoa. Tuntikaupalla. Se taas ei itselleni ole mitään lemppareinta, yrittää nukuttaa vauvaa, joka on päättänyt, ettei nuku.

Esikoistahan nukuttelin paaaaaljon. Enpä silloin juuri muusta tiennyt. Seuraavan harjoituskappaleen kanssa meni helpommin, en halunnut enää nukuttamiseen käyttää kaikkea aikaa, joten otettiin käyttöön iltainen sylitankkaus sohvalla, jota tämän kolmannenkin kanssa on harrasteltu tähän asti. Eli torkkuja ja maitoa. Siitä sitten siirrytty sänkyyn, jahka aikuisten uniaika saapuu kympiltä, jolloin vauva on nukahtanut kainaloon. 

Tämä on mahdollista siitäkin syystä, koska meillä ei ole tällä hetkellä aikaisia aamuheräämisiä, joten vauva saa aamullakin vielä unta. Ei siis elellä seiskasta seiskaan rytmiä, meillä kukaan lapsista ei tällä hetkellä ole vielä niin aikaisin hereillä.

Tällä hetkellä ne leppoisat kainaloon nukahtamiset ovat loistaneet poissaolollaan.

Ollaankin useimpana iltana käyty alakerrassa ottamassa rattaista potkua nukahtamiseen. Rattaiden heiluttelua, nukahdus ja nukkuvan vauvan kantaminen yläkertaan. Yöllä onneksi nukahtaminen sujuu ongelmitta, ainoastaan tuo ilta on hulvatonta hulinaa.

Viimeksi eilen kokeilin, että josko sittenkin nukahtaisi kainaloon, "näyttää niin rauhalliselta ja väsyneeltä". Heh. Siinä tuli tuhlattua 1,5h elämästä nukutusyritykseen, ennenkuin luovutin ja laskeuduttiin alakertaan tutuksi tulleiden rattaiden ääreen. Vauva taisi ehtiä jo vähän yliväsyneeksi, ja loppuyökään ei ollut hyvä. Tänään väsyttää, mutta onneksi ei ole sen kummemmin aikatauluja minnekään. 

Että juu, kai se on uskottava, että nyt on jotkut hulinat. Aikaisempaa ja myöhempää uniajankohtaa on kokeiltu, ja unen määräkin pitäisi yhteensä olla ikäänsä nähden sopiva. 


Onneksi näitä vaiheita tulee ja menee, tämäkään ei ole ikuista. Hulinoita tai ei, kaikkinensa edelleen aika ihanaa on ollut vauvavuosi tähän saakka.


torstai 28. tammikuuta 2021

Koronan varjolla myönnettiin: sisätutkimus jälkitarkastuksessa ei aina tarpeellinen


"Koronaviruskiireen" takia jälkitarkastukseen liittyviä sisätutkimuksia ja lääkärikäyntejä on karsittu joissakin kunnissa. Suositushan on ollut jo pidempään, että sisätutkimuksia ei tehdä rutiinisti, mutta silti niitä on tehty rutiinisti ja jopa painostaen. Tavallaan poikkeusaika onkin tuonut tuuppauksen suosituksen mukaiseen suuntaan, vaikka motiivi sille onkin ollut vähän väärä..


Jälkitarkastus on äidin terveystarkastus synnytyksen jälkeen, kun aikaa on kulunut 5-12 viikkoa synnytyksestä. Jälkitarkastustodistus on Kelalle ehtona vanhempainrahojen maksamisesta. Sisätutkimus, eli kurkistus alapään kuulumisiin on usein yksi osa jälkitarkastusta. Sisätutkimus tehdään (äidin niin halutessa) silloin, kun sen katsotaan olevan tarpeellinen. Sisätutkimus ei ole Kelaakaan ajatellen pakollinen, kuten ei mikään erillinen osa jälkitarkastusta. Pelkkä synnytys ei ole sinällään "riittävä" syy sisätutkimukselle, niitä kun ei nykyään tehdä rutiinisti, vaan tarpeesta. Vielä kuitenkin nykyäänkin äitejä kiristetään sisätutkimuksella, "et saa todistusta ilman sisätutkimusta"

Jälkitarkastuksen sisätutkimus herättää ajatuksia monissa synnyttäneissäkin. Osa tietää ja ymmärtää, että sitä ei suositella tehtävän rutiininomaisesti, koska se ei ole kaikille tarpeellinen. Osan mielestä se pitäisi ehdottomasti olla pakollinen kaikille, vaikka gynekologista tutkimusta jälkitarkastuksessa ei edes tee alan ammattilainen eli gynekologi. 

Itse ajattelen, että jälkitarkastus on jokaisen äidin oikeus.Oikeus, ei velvollisuus.Oikeus saada ilmaiseksi pintapuolista tietoa omasta terveydestään, niin halutessaan. Hemoglobiini, verenpaine, virtsan tutkiminen, ehkäpä se sisätutkimus jne. Painon mittaamista pidän edelleen vähän erikoisena, tosin onhan sekin vapaaehtoista kuten kaikki muukin. Olenkin jättänyt oman punnitukseni neuvolassa väliin, samoin kuin myös sisätutkimukset silloin kun niille ei ole ollut tarvetta.

Nyt poikkeusaikana on puhuttu, "jos terveydenhuollossa ei ole nyt resursseja jälkitarkastukseen..."(Kelan sivuilta), niin ei hätää, vanhempainraha ei silti jää saamatta. Ei resursseja jälkitarkastukseen, auts. Varotoimenpidekaranteenien vuoksi on paikoitellen ollut pulaa terveydenhuoltohenkilökunnasta. 


Jälkitarkastus puhelimitse?

Samaan aikaan äitejä yhäkin painostetaan sisätutkimukseen, kun taas vaikkapa Helsingissä on osalla äideistä koko jälkitarkastus suoritettu puhelimitse. Villi veikkaus, että puhelimessa ei hirveästi gynekologisia tutkimuksia suoritella tai niihin painosteta. 

Osassa kunnista jälkitarkastus on aiemmin ollut ns. kaksiosainen, eli terveydenhoitajan kanssa mittaillaan hemoglobiinit ja muut, ja sitten mennään neuvolalääkärille, joka tekee sisätutkimuksen. Nyt tosiaan tuo rutiininomainen lääkäriosuus on paikoin jätetty kokonaan pois. Sinne pääsee kuitenkin edelleen niin halutessaan. Tavallaan tämä on edistysaskel, vaikka motiivi sille onkin väärä ollakseen edistyksellinen. Ja sekään ei ole hyvä, jos joku äiti ei sinne lääkärille sitten pääse, vaikka itse olisi halunnut. 

Tarvittiin siis vain yksi poikkeusaika, ja yhtäkkiä äidit "pärjäävätkin" aivan hyvin ilman sisätutkimusta, jota aina välillä väitetään pakolliseksi.. 


Kurkkaapa aiheesta myös

Kun sisätutkimukseen painostetaan tukien menettämisellä 

eli kun ystäväni ei saanut jälkitarkastustodistusta

Kantelun tulos: neuvola toimi väärin painostaessaan sisätutkimukseen,

 tässä ystäväni tapauksesta tehty kantelu



Kuva Pixabay