sunnuntai 2. elokuuta 2020

Muuttaminen raskausviikolla 31 ei naurata


Huh, tuntuu, että nyt jo hapottaa, vaikka virallisesti muutto on vasta tulevana viikonloppuna. Ollaan kuitenkin saatu jo uuden kodin avaimet käteen ja viety sinne tavaroita, laiteltu verhoja ja muuta pientä.


Yksi tapetinpoisto ja tapetoiminen olisi edessä myös, ja ennen muuttoa ajellaan uuteen kotiin useampana päivänä, laitellaan kotia ja viedään pieniä tavaroita.

Kyykkiminen ja nostelu, niitä en voi hirveästi harrastaa. Muuttolaatikoita tai muita en edes yritä nostella, en yhden yhtä laatikkoa, kun tiedän, ettei se ole hyväksi. Näköjään kropan saa kipeänväsyneeksi ilman isoja nostelujakin.

Eilen järjestelin aika paljon asioita uudessa kodissa. Siihen kuului kyllä joo kyykkimistä, kurkottelua, ja taisinpa "jotain pientä" aina kantaa myös yläkertaan jokusen kerran. En kuitenkaan mielestäni mitenkään rehkinyt. Nämä yhdistettynä siihen, että meillä oli mukana vain kovia jakkaroita istumiseen, niin auts.

Jo ennen vanhaan kotiin lähtemistä olo oli samanlainen kuin tämän kesän telttaretkellä. Joka paikkaa kolotti ja särki, vatsalihakset superväsyneet ja askellus tooooooodella hidas ja vaivalloinen. Hassua, kun sitten taas kun ei ylitä sitä näkymätöntä rajaa, niin olo on aika mainio kuitenkin, vaikka onkin loppuraskaus jo menossa.

Kotiin tullessa kaaduin suoraan sänkyyn ottamaan lepoa väsyneelle olemukselle. Että juu, rauhallisesti on otettava, halusi tai ei. Ja tässä tapauksessa vastaus on ei, koska intoa kyllä olisi puuhastella kovastikin. Onneksi mun äiti kävi yhdellä viikolla pakkailemassa meiltä muuttolaatikoihin kaiken minkä irti sai, niin sekin on tehty jo aiemmin.

Viikonloppua odotellessa sis. Muuttoa edeltävänä iltana ajattelin pakata kimpsuni ja kampsuni ja lapset ja mennä yökylään uuteen kotiin odottelemaan (tai pois jaloista :D ). Kaiken kaikkiaan aika kivaa ja ihanaa, vaikkakin samalla omalle voinnille fyysisesti vähän raskastakin.

Ja heh, ei ole muuten ensimmäinen muuttoni raskaana! Ja vuosi sitten muuttaessa olin toipumassa keskenmenosta, niin sillonkaan en ollut fyysisesti se hyödyllisin muuttaja. Onneksi saatiin sillonkin paljon apuja.



Kurkkaa myös







Muuttomenoa ja arjen asioita pääset seuraamaan Instagramin puolella @iloelolaura

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Lelupussi tai leikkimatto legoille - helppo ommella itse


Lähiaikoina olen paljolti miettinyt tulevan lastenhuoneen sisustusasioita, tai etenkin lelujen säilytysideoita. Selailin nettiä ja mietin, että lelumaton voisi legoille hankkia. Ajatus eteni, että voisihan sen tehdä itsekin! 


En ole mikään mestariompelija, vaan enemmänkin kategoriaa "nyt tehdään, niin saadaan valmista". Tämä periaate toimii, kaikkea kivaa tulee tehtyä. Lopputuloksen ei tarvitse olla täydellisen virheetöntä, ollakseen kuitenkin siistiä, kivaa ja käyttökelpoista. Ja ihan mukavat ompelukset sain aikaan. Tämä ei ole ompelus, jossa tarvitsisi suuremmalti pikkutarkkuutta tai kaavoja. Kaksi vanhaa, jo vähän risaista pussilakanaa muuttuivat leikkialustoiksi/pussukoiksi. Mikähän tällaisen virallinen nimi on? Toinen leikkialusta pääsi legomatoksi, toisen ajattelin duploille.

Kankaat tosiaan ns. kierrätyskankaita omista kangasjemmoista. Kannattaa säästää kangaspalat tai vaikkapa vanhat rikkinäiset vaatteet, jos niissä on kivaa kangasta, jonka voisi käyttää uudelleen.



Näin tein:


Otin hulavanteen ympyrän malliksi pussilakanan päälle. Tein vähän vannetta reilumman, mutta olipahan antamassa suuntaa muodosta. Halkaisijaksi tuli reilu 130cm. Pussilakana on siitä kätevä, että siinä on valmiiksi kaksi kangasta päällekkäin, nurjat puolet vastakkain (ompelus on kaksipuoleinen, joten kaksi kangasta tarvitaan).

Seuraavaksi ompelin ympyrän reunat yhteen, eli surautin suoralla ompeleella ympäri kankaan.

Myös kankaan nauhakujaa varten tarvitsee kangasta, suunnilleen ympyrän ympärysmitan verran. Ensimmäiseen mattoon tein aivan liian kapean nauhakujan. Siitä oppineena tein seuraavaan paljon leveämmän, noin 16cm leveän. Leveämpää on myös helpompi ommella kuin kapeaa, etenkin kun suoraa kaistaletta asettelee ympyrälle.



Kaistaleen voi ommella muutamallakin eri tapaa. Joko ensin huolitellaan kaistaleen reunat, taitellaan se pituussuunnassa kangasympyrän reunojen yli ja ommellaan, tai vaihtoehtoisesti ommellaan toinen reuna kiinni ympyrään, huolitellaan jäljelle jäänyt reuna ja ommellaan se kangasympyrän toiselle puolelle.

Muista jättää nauhakujaan aukko nauhoille :)  Sitten vaan pujotetaan nauha kujaan. Valmis!

Legot matolle ja leikkimään :) ja kun leikit on leikitty, kiristetään nauhoista matto pussukaksi. Ihanaa ja helppoa, kun leikit on siivottu nopeasti!



Voi olla, että seuraavaksi täytynee ommella joko uusi vaunuverho, tai päällystää vanha äitiyspakkauksen makuupussi.. Tai molemmat. Katsotaan!



Kurkkaa myös muita ompeluksia:








Meidät löydät myös Instagramista @iloelolaura, tule mukaan!

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Uhmaikä tuli uudestaan



Muistan, kuinka esikoisen uhmaikä meni välillä aika kovaa tunteisiin. Otti koville aikuisena. Vaan miten nyt, kun yhdestä uhmaiästä on jo vanhempana kokemusta rikkaampi, ja seuraava on alkanut?


Taaperolla on jo pitemmän aikaa ollut enteitä tuosta tärkeästä ikäkaudesta, uhmaiästä. Ensimmäinen ajatus oli "hei tää on tuttua, tiedän tämän!", ja pieni hyväntuulinen naurahdus päälle. Aina ei toki naurata, mutta lähtökohtaisesti olo on tasaisempi ja useammin kyllä naurattaa kuin viimeksi.

Esikoisen kanssa kun kaikki uudet vaiheet olivat, ja ovat tavallaan ihan uusia itsellekin. Sillä ei ole merkitystä, että olen ammatiltani varhaiskasvattaja, koska vanhempana minulle kaikki on uutta silti. Asiat tuntuvat erilaiselta kun kokee ne vanhempana.

Nyt kun uhmavaiheesta (ei ole mielestäni paras sanavaihtoehto, mutta pelkkä tahtokausikaan ei kuvaa tarpeeksi. Ehkä se olisi tahtoo-ei tahdo-ei todellakaan tiedä mitä tahtoo, mutta ei ainakaan tahdo sitä mitä äiti ehdottaa ) on se yksi kokemus, on tavallaan aika hienoa huomata, että uhma ei mene samalla tapaa tunteisiin itsellä. Toki tietenkin välillä ärsyttää, mutta ei kuitenkaan samalla tapaa kuin ensimmäisen kohdalla. Ja kun sen tietää ja muistaa, että uhmaikäkin se menee kyllä ohi jossain kohtaa.

Uhmakauttaan elävä lapsi on eri kuin siskonsa, mutta koen tässä pätevän sen saman, mitä olen huomannut muussakin: kun on useampi lapsi, sitä tajuaa myös joistakin menneistä hetkistä, että ei ollutkaan kyse lapsen luonteesta, vaan meneillään olevasta ikäkaudesta.

Toisella kertaa on jotenkin jo helpompi eriyttää omassa mielessä näitä asioita, ja siksi uhmaikä tuntuu vain yhdeltä vaiheelta muiden joukossa.

Ja se on aika kivaa se :)

Ja ajatella, kun äitivarmuutta kertyy koko ajan, niin mitenhän sitten seuraavan lapsen kohdalla?



Lue myös







Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura

torstai 23. heinäkuuta 2020

3v ikäero kahden vuoden sijaan - uhka vai mahdollisuus?



Esikoisen ja seuraavan lapsemme välillä on ikäeroa kaksi vuotta ja kuukausi päälle. Noin kahden vuoden ikäero oli toivomuksissa tälläkin kertaa, ja se olisi toteutunut ilman keskenmenoa. Sen sijaan ikäeroksi tulee kolme vuotta.


Aika tarkalleen se kolme vuotta on tosiaan tulossa ikäeroksi. Jotenkin aika jännää, että minkälainen kokoonpano tästä muodostuu etenkin vauvan ja kolmevuotiaan kohdalla.

Kahden vuoden ikäero oli, ja on meillä edelleen ollut tosi helppo. Varmasti osaltaan myös luonnekysymys, että kuka lapsi omaa minkäkin luonteen.

Esikoisella ei tullut seuraavan lapsen syntymästä huomattavaa mustasukkaisuutta, kiukkuisuutta, taantumaa tai muuta. Toki hän edelleen kaipasi ja sai oman huomionsa. Siskoa oli kiva hoitaa ja halitella. JA paljolti ehkä on vaikuttanut sekin, että vauvavuosi oli tosi helppo ja ihana, joten konkreettisestikaan vauva ei vienyt esikoiselta äitiä tai isää.

Kaksivuotias oli ollut jo pitempään kuiva, puhui valtavasti, liikkui omilla jaloillaan, söi itse, viihtyi myös omissa leikeissään ja muuta kätevää.

Kun lapset olivat 1-&3-vuotiaat, yhteiset leikit alkoivat pikkuhiljaa jo sujumaan. Toki alussa pienempi oli seurailija, mutta kuitenkin yritti sinnikkäästi leikkiä siskon kanssa, ja iän karttuessa pääsikin jo hyvin mukaan. Edelleen sanoisin, että kahden vuodden ikäero on ollut ihanan toimiva heillä. Ovat mukavat kaverukset, ja tietenkin myös riitapukarit aika ajoin.




Kolmen vuoden ikäero, helpompaa vai haastavampaa?


Sitten tuo kolme vuotta ikäerona. Siitä en tiedä vielä käytännössä mitään. Onhan se sillä tapaa helppoa, että kolmevuotias on vuoden vanhempi ja kasvaneempi kuin kaksivuotias. Osaa enemmän, meneminen ja tekeminen on helpompaa. Samalla myös kuitenkin kolmevuotias on uhmaikäinen, harjoittelee omaa tahtomistaan ja on itsekin välillä vähän hukassa sen kanssa, mitä tahtoo ja mitä ei.

Kolmevuotias on myös sen kolmen vuoden ajan tottunut olemaan perheen pienin. Saamaan ns. pienimmälle kuuluvaa huomiota. Mietinkin, että kolmevuotiaalle voi vauvan syntyminen olla jopa suurempi mullistus kuin kaksivuotiaalle? Hänen asemansa tavallaan syrjäytetään. Onkohan mustasukkaisuutta vauvaa kohtaan  ilmassa tällä kertaa?

Vaikka eihän sitä voi tietää, mutuiluahan tämä on. Ja onhan taas esikoiselle sinällään ollut iso mullistus, ainoasta lapsesta siirtyminen siihen, että vanhemmat pitää jakaa jonkun toisen kanssa. Toinen lapsemme taas on tottunut jakamaan vanhemmat jo alusta asti, niin siltä saralta mietittynä vauvan syntymä ei ole niin valtava elämänmuutos.

Ihanaa, kun vauva syntyy. Ja myös positiivisesti jännää, mitä kaikkea lapsiluvun kasvaminen tuo tullessaan!



Kokemuksia eri ikäeroista samassa perheessä? Minkälaisia huomioita olette tehneet?



Kurkkaa myös 







Tulehan mukaan myös Instagramiin, sieltä löytyy arki!

tiistai 21. heinäkuuta 2020

Raskauden viimeinen kolmannes, vihdoinkin!


Reilu viikko sitten ylitettiin raskauden toisen ja viimeisen kolmanneksen välinen raja. Voin sanoa, että on sitä jo odotettukin! Tämä raskaus on jollain tapaa tuntunut tosi pitkältä.


Ja vielähän tässä on jäljelläkin, joku maksimissaan 14 viikkoa, jos raskaus menisi sen pari viikkoa lasketun ajan yli. Ajattelen itse, että jes, alle kolme kuukautta enää. Sillä lailla se ei tunnu aivan niin pitkältä ajalta. Ja onhan tässä välissä myös yksi muutto ja siihen liittyvät asiat vielä, ennenkuin vauva meille saapuu.

Eniten toki odotan ihan konkreettisesti sitä, että saadaan tämä vauva meidän perheeseen. Se tuntuu edelleen jollain tapaa melko epätodelliselta, vaikka vauva joka päivä mahassa myllääkin. Sitä ehkä tavallaan miettii, että tapahtuuko se oikeasti, oikeastiko saadaan tämä vauva.

Ja samalla se myös tuntuu niin ihanalta, kun miettii vauvaa. Sitä, että kohta meillä on ihana pieni tuhisija taas. Sitä on ollut oikeasti jo ikävä. Tavallaan ihan fyysisestikin ikävä. Pienen vauvan imetys, tuoksu, sylittely, rengasliinassa kantaminen, ja ihan vaan uuden elämän katselu. 

Muhkea olo ja raskauskolotukset 


Toki sitä lokakuuta odottaa kuin kuuta nousevaa myös oman fyysisen olon vuoksi.  Meno on jo melkoisen muhkeaa ja välillä vaappuvaakin. Raskaus vaikuttaa ja rajoittaa monella tapaa omaa olemista, tekemistä ja menemistä. Välillä vähän ehkä jopa kateellisena katselen odottajia, joilla on pitkä selkä ja söpön pienet raskausmahat. Sitä miettii, että ovatko he vähempivaivaisiakin, kun mahan koko ei rasita kehoa samalla lailla. Mene ja tiedä. Itselläni selkä on niin lyhyt, että istuessa tulee helposti tukala olo, kun koko keskivartalo tuntuu olevan vatsaa ja vauvaa.

Raskauden suhteen mieli on onneksi edelleen pysynyt hyvänä. Ainakin, jos ei lasketa nyt kesälomareissujen jälkeisiä oloja, kun kroppaa on kolottanut ja semmoinen kokovartaloväsy iskenyt päälle. Ne ovat onneksi vain hetkiä, ja niistäkin pääsee lepäämällä yli.

Lähiviikkoina myös harjoitussupistukset ovat tulleet tutummaksi. Ei niitäkään mitenkään hurjan paljon ole ollut, mutta välillä kävellessä tai muuten enemmän touhuillessa on huomannut, että nyt mahassa tuntuu epämukavalta, ja on olo, että pitää pysähtyä ja vähän huilata.



Pientä alaselkäjumia on myös aistittavissa, vaikka selkä onkin vielä melko hyvässä kunnossa ollut. Osteopaattikäynti on kuitenkin jo varattuna kuun loppuun, sellaiselle osteopaatille, jolla on vahvaa osaamista raskausajasta. Olen muutenkin aika tarkka siitä, millaiselle osteopaatille varaan ajan. Osteopaattien osaamisissakin on eroja. Lappeenrannassa asuessa kävin ihanalla ja todella taitavalla osteopaatilla (Antero Halonen), sen jälkeen rima on aika korkealla.

Ihan loppuraskauteen ajattelin lisäksi varata yhden osteopaattiajan, jossa vielä sitten tarkistetaan lantion alueen tasapaino ja muut asiat synnytystä ajatellen. Ja toki jos on tarvetta, niin sitten käyn useammankin kerran. Moniin asioihin kuitenkin voi saada apua, vaikkapa "ihan vaan" liitoskipuihin. Niidenkään ei tarvitse kuulua raskauteen, vaikka ne tyypillisiä ovatkin.

Neuvolaankin pääsin taas pitkästä aikaa. Käynti oli jotenkin tosi pintapuolinen, olisin itse kaivannut ehkä vähän enemmän oikeaa kohtaamista. Tämä neuvolasuhde ei nyt jää kovin pitkäaikaiseksi muutenkaan, kun ensi kuussa on kaupungin vaihto edessä muuton takia, niin toki myös neuvolakin samalla vaihtuu. Ihan mielenkiintoista nähdä eri kuntien neuvolatoimintaa.




Tässä raskaudessa kirjoitettua:







Tule mukaan myös Instagramiin! @iloelolaura