lauantai 15. toukokuuta 2021

Lapsiperheretkeilyä - Nukarinkoski Nurmijärvellä



Käytiin menneellä viikolla viiden lapsen ja kahden äidin voimin retkellä Nurmijärvellä Nukarinkoskella. Kohiseva koski, pitkospuut, isoja kiviä kiipeiltäväksi ja laavu jonne lapsetkin jaksavat kävellä omia jaloin parkkipaikalta. Helppoa retkeilyä siis!


Me tosin itse otettiin lisähaastetta kävelemällä laavua ajatellen vastakkaiseen suuntaan, kunnes oivallettiin sen olevan toisessa suunnassa. Reitin olisi päässyt myös ympäri, mutta ei rattaiden kanssa. Paikan päällä opasteet olivat hiukan puutteelliset (puuttuivat), mutta onneksi lapset jaksoivat ylimääräisen kiekkauksen ja aika meni luontoa ihastellessa.

Laavu löytyikin sitten n. 300 metrin päästä parkkipaikalta. Parkkipaikalta katsottuna (kurkkaa kuva, me oltiin kartan alimmalla parkkipaikalla, kentän vieressä) laskeudutaan portaat oikealle, josta matka jatkuu pitkospuita pitkin. Pitkospuista tulee itselleni paras retkifiilis, joku juttu niissä on. 




Oikealta pääsee laavulle, vasemmalla Nukarinkosken isoimmat kuohut.


Laavulla paisteltiin nautanakkeja ja vauva puolestaan pääsi luonnon antimien makuun menunaan multaa ja havunneulasia. Oli kyllä onnellista vauvaa (piknik-viltti jäi autoon).

Reitin loppupää jäi tutkailtavaksi seuraavaan kertaan, ja varmasti Nukarinkoskelle mennään toistekin. Olenkin kaivannut kivoja retkipaikkoja lyhyen ajomatkan päässä. Tämä oli kyllä hyvin lapsiperhekelpoinen pientenkin lasten kanssa!







Info:

Osoite tuntematon, parkkipaikka löytyi Nukarinkosken nimellä kartasta (Nurmijärvi). Parkin vieressä pallokenttä.

Parkista katsottuna laavu jää oikealle

Koko reitti alle 3km

Laavulle n. 300-400m parkkipaikalta

Rattailla ei pääse laavulle, mutta kosken vartta pitkin pääsee pienen matkaa, jos jaksaa työnnellä muutaman tosi ison mäen. Tulipaikka löytyy myös tuosta osasta reittiä.





tiistai 11. toukokuuta 2021

Vauvailua: Sitteristä luopuminen ja sen tuoma haikeus



Pari viikkoa sitten taitoin sitterin kasaan ja laitoin sen kokeilumielessä syrjään. Ja sille tielle se sitten jäikin. Tämän vauvan sitterielämä on takanapäin. Mutta miksi kirjottaa sitteristä?



Sehän on vaan sitteri, saatat ajatella. Vauvavuoden aikana kuitenkin se sitterikin on etappi; jotain vauvatavaraa ei enää tarvitakaan. Ilo ja haikeus vauvan kasvusta kulkevat käsikkäin.  

Sitteristä luopuminen tarkoittaa meillä sitä, että vauva on jo niin iso, että voi muina naisina hengailla lattialla, eikä tarvitse pelätä muiden tallovan pientä. 

Se tarkoittaa myös sitä, että yritys on kova päästä eteenpäin ja tutkia maailmaa. 

Se tarkoittaa myös sitä, että hän on oppinut istumaan, eikä sitterissä loikoilu kiinnosta. 

Se tarkoittaa myös sitä, että yökyläreissuille mennessä on taas yksi tavara vähemmän pakattavana autoon. 

Se tarkoittaa myös sitä, että lattiatilaa on sitterin verran enemmän vapaana. 

Vauvavuoden kuluminen konkretisoituu niissä vauvatavaroissa, joita yksitellen pakataan pois, kun ei enää tarvita. Ensiksi se on turvakaukalon vauvatuki, sitten vaunukoppa ja nyt se sitteri. Pieneksi jääneistä vaatteista puhumattakaan. Haikeus on niin vahvasti läsnä jokaisessa tavarassa, jonka hyvästelen pois.

Vauvavuosi on jo yli puolen välin, vauva on seitsemän kuukauden ikäinen. Onneksi tätä on vielä jäljellä! Edelleen on ihanaa. (Tämä on oleellista kirjoittaa ylös, koska aina sanotaan ajan kultaavan muistot, eli että oikeasti ei ehkä olisi ollut niin ihanaa, mutta sitä vaan muistellaan ihanana. Niin että kyllä, on ihanaa.) 


P.S. Tällä kierroksella meillä oli tosiaan se BabyBjörnin sitteri, jota vauvamaailmassa hehkutetaan kovasti. Ostettiin se käytettynä halvalla ja hyvin skeptisenä, mutta tykättiin kyllä! Ja meidän yökyläreissaavassa perheessä oleellista oli myös se, että se taittuu kasaan, eli ei vie takakontista juurikaan tilaa (mutta helpottaa elämää reissussa sitäkin enemmän kun vauvan voi aina laskea johonkin). Päällyksen ompelin itse, vanhan päälle ilman kaavoja.



maanantai 10. toukokuuta 2021

Pikkulapsiaika ei käy kateeksi?



Viime viikolle olin varannut itselleni ajan osteopaatille. Keräsin kimpsuni ja lapseni, lapsille tekemistä ja naposteltavaa mukaan. Mitäpä sitä muutakaan, kotiäitiarjessa ei ole aina mahdollista saada lapsia minnekään keskellä päivää. Itselle se on ihan perusarkea. Jonkun muun silmin se voi kuitenkin näyttää ihan erilaiselta.


Tuolla osteopaattikäynnillä rahtasin lapseni ensiksi vessaan, jotta kenenkään pissahätä ei iskisi kesken mun hoidon. Sitten keräsin taas lapseni ja tavarani, ja suunnattiin osteopaatin hoitohuoneeseen. Paikalla ollut, vanhempi asiakas sitten totesi naurahten, että ei käy kyllä kateeksi, ei kuulemma vaihtaisi osia kanssani.

Vastasin, että tää on kyllä aika ihanaakin. Hän ei siihen enää tuumannut mitään, mutta itselle kohtaaminen jäi mieleen. Uskon kyllä, että tuollaiset siirtymät ja muut voi ulkopuolisen silmin näyttää vähän uuvuttavalta kaaokselta. Ja no, ei ne kyllä keveimmästä päästä tässä lapsiperhearjessa olekaan. Harvanpa lapset taitavat kulkea siistissä jonossa rauhallisesti niinkuin Muumeissa Vilijonkan lapset. 


Onneksi se oma arki on kuitenkin paljon muutakin, enemmän kaikkea, kuin vain niitä siirtymisiä, rahtaamista ja aikatauluja. 


Mutta hyvähän se on, jos oma elämä on sellaista, ettei sitä vaihtaisi jonkun toisen kanssa. Minäkään en vaihtaisi. 

Tänään meillä oli lasten kanssa ihanan idyllinen aamu. Viikonloppuna meillä oli yökyläilijöitä ja juhlimista, niin tuntui hyvältä nyt aamulla nukkua pitkään. Lapset heräsivät vasta yhdeksältä, laitettiin sauna päälle ja laskettiin vannoihin kylpyvedet.

Kukaan ei riidellyt eikä kiukunnut (minäkään). Aloitettiin lempeästi ihan tavallinen arkiaamu. Aika luksusta! 


Aamut pikkulapsiarjessa eivät suinkaan aina ole tällaisia (kelläpä olisi), mutta tämän aamun hetket haluan tallettaa muistoihini. Minä ja mun tytöt. Aika ihanaa. 


Vaikka kuka sanoisi mitä, niin on tää pikkulapsiarki kuitenkin tosi rikasta. Ihan (ja ihanan) täyttä elämää!


keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Olipa kerran vauva ja eritteitä siellä täällä



Olipa kerran vauva, joka äänekkäästi kaipasi äidin syliin. Äiti kaivoi kantorepun ja sai pienimmän kyytiin. Vauva puklasi kantorepussa suoraan äidin kaula-aukosta sisään, napaan asti.

Onneksi se oli vain puklua eikä esimerkiksi kakkaa. Äiti pyyhki itsensä ja elämä jatkui. Sen pituinen se.

Eli terveisiä vauvavuodesta! 

Naurattaa, kuinka sitä on jo tavallaan karaistunut erinäisille eritteille, että ei enää tunnu missään. Tai no, kakkaroiskeisiin ei kyllä riitä pelkkä pyyhkiminen, vaikka "vain" vauvankakkaa onkin, mutta silti se ei kauhistuta enää samalla tapaa kuin joskus jo pelkkä ajatus teki. 

(Ja silti, me ihmiset pyyhitään peppumme paperilla, eikä vaikkapa pestä sitä. Aina välillä mietin sen logiikkaa.)

Ja muistan, sitten kun se vauvavuosi on ohi ja kaikennäköisten roiskeiden ja eritteiden käsittely vähenee, ei sitä olekaan enää niin turta niille harvoillekaan kerroille. Vauvavuosi on niin monella tapaa ainutkertaista aikaa. Heh.



P.S. Nyt kun eritteet on mainittu, niin suosittelen edelleen vessahätäviestintää tai pottailua. Kakka on kivempi potassa kuin liiskaantuneena peppuun, vaikka kuinka olisikin turtunut asiaan.. :D 


torstai 22. huhtikuuta 2021

Me ei tulla ikinä ehtimään eskariin syksyllä



Me ei kyllä tulla ehtimään eskariin syksyllä, huomaan miettiväni keskellä arkiaamuja. Tai no, eivät ne oikeastaan ole edes aamuja vaan aamupäiviä. Aamut tuntuvat hurahtavan melkoista kyytiä, ja vähän kauhunsekaisin tuntein toisinaan mielessä käväisee ajatus: miten tullaan ikinä ehtimään eskariin ajoissa? 


Vähän taustaa. Nautiskellaan lasten kanssa tavallisesta kotiarjesta. Ei päiväkotia tai kiirettä aamuisin. Ollaan usein saatu aamupala syödyksi ehkä yhdeksän-kymmenen aikaan, päivästä riippuen. Ylös sängystä me noustaan siinä puoli kasin-kasin aikoja.

Aiemmin meillä oli kyllä kivoja harrastuksia, joiden takia saatiin itsemme roudattua paikalle kympiksi, välillä ysiksikin (ysit oli kyllä melkoista ja sisälsi vinkuvia lapsiyksilöitä ja yhden ei niin leppoisan aikuisen. No ei nyt aina,  mutta teoreettisesti sen mahdollisuus on suurempi silloin kun on tarkka aikataulu heti aamusta) mutta ne nyt sattumoisin ovat peruuntuneet koronahulluuden vuoksi. 

Ja päiväkerho me peruttiin itse kevään osalta, koska 

a) lapset eivät halunneet sinne 

b) työntekijät joutuvat pitämään maskeja lasten kanssa, ei kiva 

c) ketään meistä ei huvittanut herätä herätyskelloon kerhon vuoksi 

d) kerhon aikataulu häiritsi vauvan aamu-unia, kerhon kesto vain kaksi tuntia, jonka vuoksi koko aamupäivä tuntui roudaamiselta.

e) ei ole mikään pakko mennä

Ei toki silti olla mitenkään eristäytyneitä, nähdään kyllä ihmisiä kuitenkin eikä koko aikaa möllötetä vain kotona. Meillä ei vaan ole kummempia aikatauluja, joiden perässä juosta. Paitsi sitten syksyllä, kun esikoisella alkaa eskari. Aamuyhdeksäksi hilaamme itsemme asemiin.


Miten te teette sen?


Pitää herätä, pukea, syödä, tsempata, huomauttaa vitkuttelusta ja ehtiä tekemään se omakin aamupissa. Säilyttää järki ja mielenrauha? No mutta joo, siis tavoite saada kaikki autoon ajoissa. Miten te teette sen? Vai onko se vain kovan harjoittelun tulosta?

Toki teoriassa tiedän: vaatteet valitaan edellisenä iltana, lapset herätetään ajoissa ja tarvittaessa aamupalan voi syödä autossakin. Mutta entäs kun kolmevuotias saa mahdottomat uhmahepulit aina kun pitäisi lähteä, vauva turauttaa housuun kun ollaan jo myöhässä, ja esikoisen mielestä myös puolilta päivin tapahtuva kotoa poistuminen kirvoittaa katkeran "äiti en yhtään tykkää aikaisista aamulähdöistä" -ajatuksen. 

Huhhuh, yhtään ei ole kiire kyllä syksyn tulla!

Ja hatunnosto teille kaikille, jotka saatte konkkaronkkanne joka arkiaamu jonnekin johonkin tiettyyn kellonlyömään, ja vielä ehkäpä tuntia, paria tuota eskarin aikataulua aiemmin. Kuulostaa ihan puistattavan villiltä!  

Ja oikeasti tiedän: kyllähän me selvitään. Ihan niinkuin muutkin. Toki varmasti välillä vähän saattaa hapottaa.


Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. On tämä ollut kyllä ihanan leppoisaa. Vielä ei ole kyllä mikään kiire harjoitella aikaisia aamuja, nimimerkillä "todellakin vaihdoin lapsen hammastarkastusaikaa, joka olisi ollut aamulla 8.30" :D