torstai 22. huhtikuuta 2021

Me ei tulla ikinä ehtimään eskariin syksyllä



Me ei kyllä tulla ehtimään eskariin syksyllä, huomaan miettiväni keskellä arkiaamuja. Tai no, eivät ne oikeastaan ole edes aamuja vaan aamupäiviä. Aamut tuntuvat hurahtavan melkoista kyytiä, ja vähän kauhunsekaisin tuntein toisinaan mielessä käväisee ajatus: miten tullaan ikinä ehtimään eskariin ajoissa? 


Vähän taustaa. Nautiskellaan lasten kanssa tavallisesta kotiarjesta. Ei päiväkotia tai kiirettä aamuisin. Ollaan usein saatu aamupala syödyksi ehkä yhdeksän-kymmenen aikaan, päivästä riippuen. Ylös sängystä me noustaan siinä puoli kasin-kasin aikoja.

Aiemmin meillä oli kyllä kivoja harrastuksia, joiden takia saatiin itsemme roudattua paikalle kympiksi, välillä ysiksikin (ysit oli kyllä melkoista ja sisälsi vinkuvia lapsiyksilöitä ja yhden ei niin leppoisan aikuisen. No ei nyt aina,  mutta teoreettisesti sen mahdollisuus on suurempi silloin kun on tarkka aikataulu heti aamusta) mutta ne nyt sattumoisin ovat peruuntuneet koronahulluuden vuoksi. 

Ja päiväkerho me peruttiin itse kevään osalta, koska 

a) lapset eivät halunneet sinne 

b) työntekijät joutuvat pitämään maskeja lasten kanssa, ei kiva 

c) ketään meistä ei huvittanut herätä herätyskelloon kerhon vuoksi 

d) kerhon aikataulu häiritsi vauvan aamu-unia, kerhon kesto vain kaksi tuntia, jonka vuoksi koko aamupäivä tuntui roudaamiselta.

e) ei ole mikään pakko mennä

Ei toki silti olla mitenkään eristäytyneitä, nähdään kyllä ihmisiä kuitenkin eikä koko aikaa möllötetä vain kotona. Meillä ei vaan ole kummempia aikatauluja, joiden perässä juosta. Paitsi sitten syksyllä, kun esikoisella alkaa eskari. Aamuyhdeksäksi hilaamme itsemme asemiin.


Miten te teette sen?


Pitää herätä, pukea, syödä, tsempata, huomauttaa vitkuttelusta ja ehtiä tekemään se omakin aamupissa. Säilyttää järki ja mielenrauha? No mutta joo, siis tavoite saada kaikki autoon ajoissa. Miten te teette sen? Vai onko se vain kovan harjoittelun tulosta?

Toki teoriassa tiedän: vaatteet valitaan edellisenä iltana, lapset herätetään ajoissa ja tarvittaessa aamupalan voi syödä autossakin. Mutta entäs kun kolmevuotias saa mahdottomat uhmahepulit aina kun pitäisi lähteä, vauva turauttaa housuun kun ollaan jo myöhässä, ja esikoisen mielestä myös puolilta päivin tapahtuva kotoa poistuminen kirvoittaa katkeran "äiti en yhtään tykkää aikaisista aamulähdöistä" -ajatuksen. 

Huhhuh, yhtään ei ole kiire kyllä syksyn tulla!

Ja hatunnosto teille kaikille, jotka saatte konkkaronkkanne joka arkiaamu jonnekin johonkin tiettyyn kellonlyömään, ja vielä ehkäpä tuntia, paria tuota eskarin aikataulua aiemmin. Kuulostaa ihan puistattavan villiltä!  

Ja oikeasti tiedän: kyllähän me selvitään. Ihan niinkuin muutkin. Toki varmasti välillä vähän saattaa hapottaa.


Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. On tämä ollut kyllä ihanan leppoisaa. Vielä ei ole kyllä mikään kiire harjoitella aikaisia aamuja, nimimerkillä "todellakin vaihdoin lapsen hammastarkastusaikaa, joka olisi ollut aamulla 8.30" :D



torstai 15. huhtikuuta 2021

Akuutti kestovaippapula



Tämä kolmas vauva aiheutti meille akuutin tarpeen kestovaipoille.  Aiemmat kaksi lasta on kestotettu samoilla vaipoilla, joilla tämänkin vauvan kanssa aloitettiin, mutta ne jäivätkin jo pieniksi.


Vauva on kasvanut nopeasti. Ei mahdu niin ei mahdu, ei auta kuin vaippakaupoille lähteä.

Vaikka meillä on kestovaippoja käytetty jo kahdella vauvalla, en sinällään ole sisällä kestovaippaslangissa tai -maailmassa. Olen ostellut ns. halvimpia kestovaippoja, eli niitä mitä on aikaisemmin ollut äitiyspakkauksissa. Kirppareilta niitä on löytynyt käyttämättöminä todella halvalla. Eli Myllymuksujen S-M-kokoa sekä Pilvi-vaippoja. 

Ensin kurkkasin torin, sitten klikkasin itseni fb:n kestovaipparyhmään. Siellähän ne vaipat näkyvät liikkuvan. 

Nyt meiltä löytyy Mylllymuksujen taskuvaippoja isompana,  lisää Rhymetimea (tämäkin ollut äitiyspakkauksessa) ja kasa ihania, kukallisia Alvababyja. Josko näillä pärjättäisiin? 

Ja tokihan on myös mahdollista, että vauvan kasvaessa ja kehon mittasuhteiden muuttuessa ne vanhatkin vaipat menisivät jossain kohtaa. Katsellaan! 


P.s. nyt kun vauva osaa istua potalla, on vessareissutkin helpottuneet ja sama vaippa pysyy kuivana välillä pitempäänkin!


Kurkkaa myös


Pihi kirppismuija ja kestovaipat

Tapaus niskakakka

Vessahätäviestintä vastasyntyneen kanssa

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Rakas raskauden jälkeinen mahanahkani: Sinullakin on lupa olla.



Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja. 


Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.

Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.

Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani. 

Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.

Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla. 

Toki kilotkaan eivät tule kanssani ikuisesti kulkemaan, mutta hyväksyntä tässäkin hetkessä on tärkeää. Olen arvokas ja hyvä tässäkin hetkessä. Vatsan kera, kaikkineen. 




Aiempaa palautumispohdintaa löytyy täältä