torstai 27. helmikuuta 2020

Koronavirus tulee, oletko valmis? Eli miksi koronavirus ei pelota, mutta varaudun siihen silti



Eilen uutisoitiin koronavirusepäilystä täällä pääkaupunkiseudulla. Testein varmistettuna Suomessa on ollut yksi koronavirustartunta. Maailman terveysjärjestö WHO on arvellut, että korona saattaa yltyä pandemiaksi, mutta vielä ainakaan se ei sellaisen kriteerejä täytä. 


Tämä koronavirus tarttuu pisaratartuntana, ilmassa virukset eivät säily. Se voi tarttua ihmisestä toiseen, ja myös ilmeisesti kosketuksesta pintojen kautta, vaikkakaan se ei elä pinnoilla kauaa.  Taudin oireita ovat kuume, yskä, hengenahdistus, lihassäsrky ja väsymys. (Thl)

Koronaan maailmalla kuolleet ovat enimmäkseen riskiryhmäläisiä. Monella vakavampia oireita saaneella on ollut jokin perussairaus. Niinhän usein on influenssankin kanssa, vanhat ja/tai sairaat ovat ne, joihin vakavammin iskee.

Koronavirukseen sairastuneiden määrä näyttää pompahteneen Kiinassa hurjasti, mutta taustalla onkin tilastointitavan muutos. Uusi tilastointitapa laskee Hubein alueella myös epäillyt, joilla on todettu keuhkokuume. Muualla Kiinassa lasketaan vain ne, joiden tauti on vahvistettu testein. Tai ainakin toistaiseksi näin, katsotaan, miten tämä kehittyy. Lähde

Eli pelkkien lukujen avulla voi kyllä saada mediassa paniikkia aikaan. Vaikka tottahan se on, että koronavirus leviää maailmalla, meilläkin Suomessa.

Myös rokote koronavirukseen on kehitteillä. Rotilla sitä onkin jo testailtu, ja jotkut lähteet kertovat sen tulevan kuulemma ihmisille ilman verrokkitestausta lumerokotteella. Hurjaa. Lääkemarkkinoillahan lääkkeet testataan aina myös lumelääkkein. Näin hyötyjä ja haittoja päästään havainnoimaan. Rokotteita tämä ei ilmeisesti koske. Tietenkin toivon, että tämä ei ole totta.


Miksi ei kannata pelätä? Miten varautua koronavirukseen?


Pelko ja stressi kuormittavat kehon puolustuksen. Siksi ei kannata pelätä. Terveydenhoitoon liittyy tiukasti myös mielen hoito. Ihminen ei ole pelkästään keho tai mieli, vaan kokonaisuus. Ja sen lisäksi, että pelosta on haittaa, ei siitä ole mitään hyötyä. 

Oikeasti hyvän käsihygienian lisäksi kannattaa panostaa terveyden ylläpitämiseen. Sairaudenhoito on tärkeää sairauden iskiessä, terveydenhoito ja ylläpito tärkeää aina.

Kehon puolustusta voi tehostaa ruoan, unen, liikunnan ja muiden keinojen avulla. Terveillä ja hyväkuntoisilla on kaiketi parhaat mahdollisuudet selvitä. Että koronan mahdollisesti iskiessä siitä selvittäisiin kyllä.

En ole varastoinut ylimääräistä ruokaa kaappeihin, mutta tarkistanut, että esimerkiksi c- ja d-vitamiineja löytyy tarpeeksi meiltä kotoa. Ja koska olen öljyilijä, tarkistan myös, että tiettyjä eteerisiä öljyjä (käytän Young Livingiä, ovat laadultaan terapeuttista tasoa) löytyy kaapeista.

Valkoinen sokeri syö kehon vitamiineja. Ei siis hervottomia sokeriövereitä luvassa.

Tiedän, että jonkun mielestä nämä ovat ihan höpöjä ajatuksia. Ja minun mielestä ehkäpä jonkun muun ajatus on ihan höpöä. Itse kuitenkin pidän terveyden ylläpitämistä tärkeänä asiana ylipäätään. 




Kuva Pixabaysta 

tiistai 25. helmikuuta 2020

Sittenkin raskaana



Olin aika varma menkkojen alkamisesta. Olo oli samanlainen, kuin muilloinkin kierron siinä vaiheessa. Turvotti, alavatsaa juili, ja alaselkäkin otti osansa hormonioloista.

Vaan ei ne menkat sitten alkaneetkaan. Palauduin lasten kanssa reissusta kotiin. Raskaustestejä ei ollut kotona, ovulaatiotestejä vain. Tein saman tien kaksi eri merkkistä. Nekin kun voivat kuulemma näyttää raskauden. Kaksi lähes yhtä vahvaa viivaa. No oho, raskaana! Sittenkin. Seuraavana päivänä haettiin miehen kanssa kaupasta raskaustesti ja plussattiin hääpäivän kunniaksi.

Edelleen elellään alkuraskautta, seitsemättä raskausviikkoa. Lokakuussa laskettu aika. Ensimmäinen viikko plussaamisen jälkeen mieli kävi melkoista vuoristorataa. Oli haastavaa kääntää mieli ymmärtämään, että on oikeasti raskaana. Ja heti plussaamisesta tuli taas se keskenmenon pelko persiiseen.

Semmoinen puristava tunne, että no, kohta tämäkin menee kesken. Ne olivat ne alkuajatukset. Nyt niistä on kuitenkin päästy jo eteenpäin, koska kyllähän mieli käsittelee asiaa. Positiivisella mennään siis eteenpäin, millä muullakaan kannattaisi?

Nyt, kun mieli on jo ehtinyt käsitellä asiaa, tuntuu luontevalta kirjoittaa asiasta. Ja oikeastaan on ehkä vähän tarvekin kirjoittaa, koska tähän liittyy niin paljon ajatuksia. En koe, että "epävarmoilla viikoilla" raskaudesta kertominen muuttaisi mitään. Ehkä vähän päinvastoin. Ilo on suurempi jaettuna, suru pienempi.

Edellisessä raskaudessa jouduin kohtaamaan keskenmenon raskausviikolla 12. Ei elämässä tiedä, mitä tapahtuu.

Koko alkuvuoden olen ajatuksissani mennyt lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta eli vastaanottoperhetoimintaa kohti, ja aloitettiin jo siihen valmentava PRIDE-kurssikin. Se kun on ollut ajatuksissa jo vuosia. Asia lykkääntyy nyt joksikin aikaa.

Mulla on kavereita ja tuttuja, joille käynyt juuri näin. Sijaisvanhemmuuskurssi on jo alkanut tai alkamassa, ja sitten pim, oletkin raskaana. Kai se liittyy osaltaan juuri mielen tekemään työhön. Ajatystyö siinä kohtaa jo pitkällä menossa sinne sijaisvanhemmuuden, tai meidän tapauksessa vastaanottoperhetoiminnan suuntaan.

Vaikkakaan en usko, että se on ainoa tekijä. Jokainen kuukausi keskenmenosta on ollut keholleni aikaa kiriä terveyttä ja hyvinvointia kiinni. Kuukausi kuukaudelta mm. kuukautiskiertoni pituus parani (lähtötilanne ennen edellistä raskautta ja keskenmenoakaan ei ollut hyvä, mutta nyt lopulta oli), ja siihen liittyvät kivut ja muut epämukavat tuntemukset vähenivät huomattavasti (minulla on käytössä kasviprogesteronivalmiste).

Myös ferritiini on ollut koko ajan nousussa, laadukkaat vitamiinit käytössä ja niin edelleen.

Oli miten oli, kovasti näyttäisi siltä, että raskaana ollaan. Varhaisultraan on aika varattuna, sitä odotellessa. Olen aina pitänyt varhaisultraa turhana ultrana, ja niin ajattelen edelleenkin. Tällä kertaa sinne kuitenkin mennään, koska kuitenkin keskenmenotausta kolkuttelee takaraivossa itselläni aika vahvasti.


Jokainen lapsi on niin suuri siunaus, ihme. 

Toivotaan, että me saataisiin tämä vauva pitää.



Hyppää mukaan myös Instagramiin @iloelolaura , siellä jaan myös raskaudesta :)

torstai 20. helmikuuta 2020

Kauniita unia ja lapsen alkuyön kauhukohtauksia


Kaksivuotiaan uniregressio oli meillä lyhyt vaihe, mutta lähtiessään se teki läpystä vaihdon isomman lapsen kauhukohtauksien kanssa. Silti ollaan onneksi nukuttu täysiä öitä. 


Jotenkin tosi huvittavaa, miten nämä uudet vaiheet aina yllättävät. Siinä ne ovat, ja sitten sitä on aluksi, että mitä täällä tapahtuu :D

Nyt tiedän, mitä kauhukohtaus tarkoittaa!


Vuoden vaihteen jälkeen lastenhuoneesta alkoi kuulumaan karjumista ja itkua tunnin, kahden päästä nukkumaanmenosta. Lapsi ei ollut hereillä, eikä häntä meinannut millään saada hereille. No helou kauhukohtaukset!

Kauhukohtauksistakin löytyi asiaa pienellä hakukonesurffauksella. Ovat kuulemma ihan normaaleja, vaikkakin niitä on vain pienellä osalla lapsista.

Lapsi saattaa silloin huutaa, karjua, nousta pystyyn sängyssä, itkeä ja huitoa holtittomasti. Monen tietolähteen mukaan lasta ei kannattaisi herättää ollenkaan, vaan peitellä heti takaisin sänkyyn.

Aamulla ei tapahtunutta muistanut, se kun ei ole painajaisunta, vaan tosiaan kauhukohtaus (ovat aivan eri asia, sen minäkin opin). Eikä me niistä olla lapselle numeroa tehty.


Vaiheen eteneminen


Alkuun kauhukohtaukset olivat sellaisia, että tosiaankaan ei onnistunut vain peitellä lasta uusiksi ja toivottaa kauniita unia. Kauhukohtaus oli vielä päällä, ja lapsi ei todellakaan ollut vain laitettavissa nukkumaan.

Usein nostin lapsen sängystä ja kannoin toiseen huoneeseen, koska huuto herätti jo siskoa. Lapsihan ei tähänkään vielä herännyt, vaan pikkuhiljaa sylissä heräili niin että huuto loppui. Oli tosi sikeässä unessa, herättely vaikeaa, mutta samalla tuntui ettei yön kauhut lopu, jollei herätä.

Kuulemma myös kova väsymys voi laukaista kauhukohtauksia. Välillä näkyikin selkeä yhteys, kun päikkäripäivän öinä näitä ei tullut, mutta sitten homma taas muuttui.

Tämä on siitä huippu vaihe, että kauhukohtaus tulee alkuyöstä. Lasten alkuyö on itselle vielä loppuiltaa, joten me aikuiset ollaan aina hereillä silloin, kun lastenhuoneesta kuuluu. Tähän ei siis ole liittynyt katkonaisia öitä.

Nyt on viisi peräkkäistä yötä takana, jolloin kauhukohtauata ei ole tullut. Tämä on ennätys sen jälkeen, kun vuoden alusta nämä alkoivat.



Voisivatkohan kauhukohtaukset olla jo loppumassa, vai onko se turhan optimistinen ajatus? Katsotaan! Joillakin tämä on ollut lyhyt vaihe, toisilla kestänyt useamman vuoden.




Tuuhan mukaan seuraamaan myös Instagramiin, sinne pääse tästä!

torstai 13. helmikuuta 2020

Lasten julkiset kiukkukohtaukset ja miksi ne eivät hävetä enää



Hyvin elävästi muistan tilanteen neljän vuoden takaa. Matkustin vauvan kanssa julkisin kulkuneuvoin useamman tunnin matkaa. Vauva huusi suurimman osan ajasta. Minä itkin, tunsin ne paineet, kuinka olisi kuulunut saada vauva hiljaiseksi. Nythän pilaisimme muiden matkustajien seesteisen reissun. Millainen äiti ei saa lastaan hiljaiseksi?


Nykyään tiedän, että ihan tavallinen äiti. Tai isä. Joskus on tilanteita, kun vauvaa tai isompaa lasta ei saa hiljennettyä sillä punaisella sekunnilla, kun muiden paikallaolevien katseet etsiytyvät älämälön alkuperään. 

Vastaavanlainen tilanne tapahtui myös lähiaikoina. Sillä erotuksella, että kyseessä oli lapsen kiukkukohtaus, ei kyse vauvan itkusta. Olimme junareissussa, minulla ja lapselle tuli erimielisyyksiä, joiden johdosta lapsi menetti malttinsa. Se ei voinut jäädä keneltäkään kuulematta.

Itse koin hetkessä tervettä äitiylpeyttä siitä, etten hermostunut, vaan pidin rajoista kiinni, vaikka lasta ei kyllä yrityksen puutteesta voine moittia. Iloa siitä, että olin kasvanut äitydessä näiden jokusen hassun vuoden aikana sen verran, etten välittänyt, mitä muut ajattelivat lapsen käytöksestä, tai minusta äitinä. Äidistä, joka ei aina saa lastaan hiljaiseksi.


Lasten tunneilmaisu ja mahdollisuudet


Jos jollekin tulee yllätyksenä, niin kerron: suuttuessaan lapsetkaan eivät aina puhu kauniita asioita, ja kehu, kuinka äiti on niin rakas ja ihana. Lapselta ei voi odottaa täydellistä mielenhallintaa, edes ihmisten ilmoilla (etenkään kun aikuisetkaan eivät aina osaa).

Lapsillakin on omat tapansa rauhoittua, eikä se aina käy minuutissa. Vaikka kuinka muut aikuiset loisivat äitiin vihaisia katseita, tietäisivät "oikeat keinot" tai supisisivat selän takana, että millaistahan noilla on sitten teini-iässä (kiitos tästä), niin ei se paranna tilannetta millään lailla.

Itse ajattelen, että nimenomaan me rakennetaan paraikaa tunteidenkäsittelytaitoja ja keskustelupohjaa koko elämää varten, myös sitä teini-ikää varten. Nykypäivän pikkulapsilla on mahdollisuuksia isompana vaikka mihin, kun tunnetaidoista ja itsensä sanottamisesta puhutaan nykyään niin paljon enemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Kuvien junapäivänä oli tosi kylmä sää! Niin kylmä, että merinovillaleggareita ei viitsinyt riisua junassakaan :)


Asioita opitaan iän, valmiuksien ja harjoittelun myötä. Ei kenelläkään meistä ole ollut niitä taitoja valmiina, ja valitettavasti kaikilla niitä ei ole vieläkään.


Korvatulpat ja empatiakyky


Jos ihmisäänet häiritsevät, suosittelen korvatulppien hankkimista. Tai eristäytymistä yhteiskunnasta. Nykyään saa myös melkoisia vastamelukuulokkeita, joiden ansiosta jokainen voi halutessaan upota omaan maailmaansa, sen sijaan että viitsii tuoda esille ärsytyksensä elämän äänistä.

Tai sitten vain mukaan hitusen ymmärrystä ja myötätuntoa. Kenellekään vanhemmalle se ei ole herkkua, kun oma lapsi kiukkuaa tai itkee julkisesti. Se, miltä se jostain vieraasta ihmisestä kuulostaa, on hyvin lievää sen äidin tai isän oloon verrattuna.

Ihania kohtaamisia ovat ne, kun joku tuntematon ihminen ottaa kontaktin lapseen ja ohimennen kohdistaa tälle muutaman positiivisen sanan.

Vanhempina meillä on kasvatusvastuu lapsesta. Tehtävämme ei ole saada lasta hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti, vaan ohjata, ymmärtää, asettaa rajat, rakastaa, lohduttaa ja olla läsnä.


Älä turhaan häpeä pienen lapsen käytöstä. 

He ovat niitä, jotka vasta opettelevat. 

Sekin on elämää.




Kurkkaa myös tämä:

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Ruttumahaiset naiset



Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.


Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.

Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!

Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.

Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.

En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.

Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.

Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.

Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.


Rakas kurttuvatsa. Anteeksi, 

kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti. 

Et ansainnut sellaista julmuutta.



Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.

Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?



Kurkkaahan myös 







Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! Arkiaamujen kiireetön valinta


Nyt on kiire, äkkiä! Taikasanat, jotka kuullessaan lapset kaikkea muuta kuin nopeuttavat toimiaan. Kiire on stressaava, inhottava olotila, jonka välttämiseksi meillä aamuisin toimitaan tietyllä tavoin.


Meillä lapset ovat kotihoidossa, aamuissa ei siis sinällään ole kiirettä. Ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan viemään ketään päiväkotiin. Lähes joka päivä me kuitenkin poistutaan kotoa menoillemme, kerhoihin, perhepiireihin ja muihin. Kotoa on siis lähdettävä viimeistään x aikaan, että ehtii ajoissa. Toki nekään menot eivät ole pakollisia, mutta ne ovat meille tosi mielekkäitä.

Siksi lastenohjelmat eivät meillä kuulu aamun ohjelmistoon. Teoriassa niihin olisi ihan hyvin aikaa, sillä lapset heräävät seiskalta, ja päivistä riippuen kotoa tarvitsee poistua vasta yhdeksältä tai vähän ennen. Aikaa siis on.

Lastenohjelmat kuitenkin hidastavat koko aamun meillä. Tiedätte varmaan ne lasten lasittuneet katseet? Toiveet, välillä vaatimuksetkin saada katsoa lisää, kun edellinen on loppunut, ja vaikka olisi sanottu, että vain pikkukkakkosen verran. Se, kun lapset tuntuvat käyvän hitaalla lastenohjelmien jälkeen, pyynnöt ja ohjeistukset tuntuvat vain haihtuvan savuna ilmaan. Usein lastenohjelmien jälkeen kotoamme löytyy myös paha mieli.

Lastenohjelmat eivät ole paha asia. Niiden katseleminen on mukavaa vaihtelua, ja joskus ne voivat olla jopa opettavaisia. Lapset rakastavat lastenohjelmien katselua.




Ja kotona olemisessa kuitenkin yksi parhaimpia asoita on, ettei ole kiire. Että asioihin on varattu aikaa, syömisen, pynttäytymisen ja yleisen hupsuttelun lisäksi tarvittaessa myös 2x kiukulle, hidastelulle, ehkä välienselvittelylle ja sille, että äidin täytyy avustaa lapselta jo kertaalleen puetut ulkovaatteet, koska lähtöpissillä käynti unohtui. Nämä asiat ilman että itselläni nakuttaa takaraivossa kiirekiire, ääniala nousee ja tuskanhiki alkaa pukkaamaan.

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! , totesi lapsi eräs päivä. Minäkin inhoan kiirettä. Siksi ollaan tehty näin, ihanampien aamujen vuoksi.

Toiset ehtivät ihan mukavasti katsoa aamun ohjelmat, mutta jännää, kuinka paljon mukavampia aamuja meillä on ilman lastenohjelmien katselua ollut. Ja lapsetkin tietävät, torstaisin on se aamu, kun pikkukakkosta katsellaan. Ja joskus iltapäivisin.


Miten teidän aamu on toimivin, lastenohjelmilla vai ilman?



Seuraa myös Facebookissa Iloa, eloa! -blogi ja Instagramissa @iloelolaura

maanantai 3. helmikuuta 2020

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä kävi meillä kylässä




Tänään meillä kävi sosiaalityöntekijä lastensuojelusta. Olin odottanut tätä päivää jo pari viikkoa. Jännityksellä. 



Tämän muutaman viikon ajan asia pyöri koko ajan mielessä. Instagramin storyissakin (@iloelolaura) oli itselläni välillä vähän hiljaisia päiviä, koska tuntui turhanpäiväiseltä kertoilla arkipäivän asioista, kun oikeasti ajatteli aika paljon tätä asiaa. Ja siitä ei halunnut puhua. Vielä.

Hassua, kuinka henkilökohtaiselta se tuntui. Minulle, joka jaan asioita kuukautisistanikeskenmenosta ja vaikka mistä muusta. Yllätyin vähän itsekin, kuinka halusin rauhassa miettiä ja odottaa, ilman että julistin asiaa kaikille.

Miksi meidän ovella sitten kolkutteli sosiaalityöntekijä? No, hän tuli juttelemaan minun ja mieheni kanssa mahdolllisesta sijaisvanhemmuudesta, vastaanottoperheeksi ryhtymisestä.

Asiasta on aina välillä puhuttu miehen kanssa koko yhdessäoloaikamme ajan, itselläni se on tavallaan jonkinlaisena haaveena ollut teini-ikäisestä lähtien. Tai siis se sijaisvanhemmuus, viimeisen vuoden aikana se on muuttanut muotoaan ajatukseksi vastaanottoperheenä toimimisesta. Eli siis lyhytaikaiset, kiireelliset sijoitukset pitkäaikaisten sijoitusten sijaan.


Miksi sosiaalityöntekijän käynti jännitti? Etenkin, kun olin hänet nähnyt jo info-tilaisuudessa aiemmin? Teorian tasolla ajattelin kyllä, että ei kai tässä nyt kummempaa, mutta silti tuo kohtaaminen jännitti. Entä jos vaikka vaikutettaisiin ihan vajailta! Kelvataanko me, entä jos sanotaan jotain tyhmää, entä jos vaikutetaan epävakailta, tai naiiveilta, vastuuttomilta?

Monet salireissut ja vaunupäikkärit ovat olleet syntyjen syvien pohdintaa lähiviikkoina asiaan liittyen. Onko meistä tai minusta siihen? Jakaa arkea vieraan lapsen kanssa. Hoitaa kuskaukset, yhteydenpito sosiaalityöntekijöihin ja biologisiin vanhempiin, havainnoida lasta. Avata oma syli ja sydän. Kiintyä. Kestää se, kun pieni lapsi lähtee eteenpäin, omaan kotiin tai seuraavan, pitkäaikaiseen kotiin.

Ja samalla kasvattaa myös omia muruja.

Miten meidän omat vauvahaaveet sitten? Aika näyttää. Este sijaisvanhemmuuden PRIDE-kurssille (Parents' Resources for Information Development Environment) osallistumiseen olisi raskaus, mutta sitähän ei täällä ole, joten nou hätä :D Myös pitkäaikaista sijaislasta odotellessa perhe sitoutuu tietyksi ajaksi odottamaan sijaislasta, jolloin omaa lasta ei yritetä. Lyhytaikaisissa sijoituksissa tämä menee eri lailla, työstä jäädään sitten äitiyslomalle.


Tervetuloa kurssille, sosiaalityöntekijä sanoi. Katsotaan siis, mitä tuleman pitää! Kurssi alkaa tässä kuussa, ja kestää koko kevään. Mielenkiintoisen kuuloinen prosessi, kotitehtävineen kaikkineen.

Vielä ei siis olla varsinaisesti päätetty tai luvattu, alammeko työhön vai emme, mutta..

Se varmasti selviää kevään aikana!