Olen ollut kotona ensin lapsen, sittemmin lasten kanssa yhteensä jo yli kahdeksan vuotta. Itsestä se tuntuu lyhyeltä ajalta, muiden silmissä se taitanee näyttäytyä kummallisena. Taidankin elää omassa kotiäitikuplassani monen asian ja ajatuksen suhteen.
Esikoisen vauvavuoden aikana useampi tuttu pohti, milloin meidän lapsemme tulisi menemään päivähoitoon. Se on yhteiskunnassamme edennyt tavallaan jo ihan oletukseksi, että tottakai jokainen lapsi menee päivähoitoon. Varhaiskasvatushan on lapsen etuoikeus, niinhän sitä sanotaan. Kaikkea sitä kuuleekin..
Sittemmin ei ole enää kyselty päiväkotihommeleista, heh. Kaiketi sitä omalla elämällään tekee joitakin arvojaan tiettäväksi.
Äitinä olen vasta matkani alkupuolella. En enää äitiyden ensiaskelissa, mutta toivottavasti alkupäässä tätä matkaa kuitenkin. Jokainen askel on tuonut varmuutta siitä, että tehdyt valinnat ovat oikeita. Ei ole enää tarvetta selitellä muille vaikkapa lasten kotihoitoa, oli kuka siitä sitten mitä mieltä tahansa. Vaikka toisaalta aiheista mielelläni keskustelen kyllä.
Tässä kotiäitikuplassa myös vähän surettaa vaikkapa jokainen yksivuotias päiväkotilainen. Ei äitejä tai perheitä tuomiten, vaan pohtien, miten tästä maailmasta tuli tällainen?
On paljon äitejä, jotka haluaisivat olla lasten kanssa kotona, mutta syystä tai toisesta eivät voi. Yhteiskunta näkee yleisellä tasolla päiväkodin, varhaiskasvatuksen ja päiväkodin aikuiset parempana vaihtoehtona omalle äidille ja oman kodin turvalle. Erikoinen tämä maailma.
Välillä tekee hyvää vaan laskeutua omaan kotiäitikuplaan ja unohtaa maailman murheet, normit ja odotukset. Elää omaa elämää, omia arvoja vastaavia valintoja tehden. Nämä lapset ovat meillä hetken vain. Niin lyhyen aikaa pikkuisia. Aika on korvaamatonta, sitä emme saa takaisin.
Maidontuoksuisia terkkuja täältä, vauva kainalossa tuhisten ❤️ Siunausta ja iloa sun arkeen, äitikollega!
