keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

Jaksaminen, suorittaminen ja itsestä huolehtiminen raskaana & pikkulapsiarjessa



Eilen lapsen kanssa piha-aitaa jynssätessä tuli pohdittua suorittamista ja omien voimavarojen kuuntelemista. Aitahan oli likainen tosiaan jo viime kesän lopulla kun olin aika tukevasti raskaana. Voimat kuluivat pikkulapsiarkeen, raskauteen ja muuttoon, ja aita jäi pesemättä.


Tavallaan siitä silloin tuli itselle laiska olo. Että enkö saanut edes yhtä aitaa pestyä! Vaikka oikeasti ihan valitsin olla pesemättä. Jännää, että vaikka ihan tiedostaen tein valinnan, enkä todellakaan pidä itseäni laiskana, niin silti ajatus laiskuudesta aina luikerteli mieleen. Että pitäisi sitä ja tuota. Kuka niin sanoo? Miksi pitäisi?

Raskaana ollessa ajatus laiskuudesta löysi mieleen etenkin silloin, kun lepuutin selkääni tai muutoin hetken ajan olin pitkälläni. Huono omatunto siitä että lepää.

Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, ei ajatus laiskuudesta uinut millään tapaa mieleen. Ja joo, nyt kun on lapsia, se oma lepo on entistä tärkeämpää, että jaksaa myös lasten kanssa. Ristiriitaista!

Miksi se ajatus laiskuudesta löytää päähän? Onko se nyt sitä kuuluisaa äitimyyttiä, että hyvä äiti tekee niin ja näin, eikä ainakaan huvikseen makoile, vaan uhraa itsensä ja kaikkensa?

Koen ajatuksen laiskuudesta, laiskasta äidistä tai vastaavasta tulevan ulkoapäin. Että ei kai ahkera äiti lepäile laakereillaan! Ahkeralla ja hyvällä äidillä on aina siisti koti, pyykit viikattuina kaappeihin ja ruoka valmiina kun mies tulee kotiin. Hinnalla millä hyvänsä. Ja ehkä siinä samalla myös oma jaksaminen ja mielenterveys ihan hiuskarvan varassa, tai jo hukattuna? 

Nytkin, kun vauva tekee hampaita ja toisinaan menee päiviä niin, että sylitellään tavallista enemmän ja vauvan viihtymiseen saa nähdä vaivaa, jää asioita tekemättä. Tiskin ovat levällään, puhtaat pyykit makoilevat kuivausrummussa, sänky on pettaamatta. Ja se on ihan ok. Asiat ovat vain asioita. Laiskuutta se ei kuitenkaan ole, vaan ihmisyyttä. 

Me nykyihmiset taidetaan aika hyvin jo tiedostaa se, että elämä ei saa olla pelkkää suorittamista, vaan on tärkeää myös osata huolehtia itsestä ja jaksamisesta. Harvassa pikkulapsiperheessä kotityöt tekemällä loppuvat. On tehtävä se valinta, että osaa ottaa omia hetkiä, vaikka olisi paljonkin vaikka ja mitä kotityötä, jotka huutavat sun nimeä.

Onneksi itseään voi ihan taputtaa olkapäille ja sanoa, hyvä minä. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yhtä aikaa, eikä päiviä tarvitse suorittaa läpi. Kun lapset menevät nukkumaan, omaa hengähdysaikaa ei käytetä siivoamiseen. Huominen tulee aina, ja ne tiskitkin osaavat ihan hiljaa odotella siellä tiskipöydällä, ne huutavat korkeintaan omassa mielessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee niitä.

Jos joskus olen vielä raskaana, haluan vielä enemmän omaan mieleenikin iskostaa sitä, että raskaus itsessään on iso asia. Ei tarvitse potea huonoa omaatutoa niistä asioista, joihin ei pysty tai jaksa. Raskaus ei ole sairaus on mielestäni typerimpiä sanontoja. Ei ole sairaus ei, mutta aika monella naisella se ei myöskään ole se energisin, aikaansaavin ja hyvävointisin yhdeksän kuukauden ajanjakso. Armoa siis!


maanantai 15. maaliskuuta 2021

Tämä kolmas vauvavuosi on ihanaa aikaa - Ootapa vaan, kun ei enää olekaan!


Niin, mistä sitä aloittaisi? Kohta vauvavuodesta on mennyt puolet ja edelleen tämä on ollut aika ihanaa aikaa. Ootapa vaan sitä, tätä ja tuota!


On semmoinen olo, että "tästähän oon kirjoittanut koko ajan", mutta tämän edellisen viiden kuukauden tekstejä selaillessa huomaan, että en ehkä sitten kuitenkaan ole. Enhän ylipäätään ole kirjoittanut nyt paljoa.

Kirjoittamattomuuden ensimmäinen tekijä löytyy otsikosta. Tämä kolmas vauvavuosi (kolmasKIN?) on melko ihanaa aikaa. Tavallista, tasaista, mukavaa. Ne 4kk hulinatkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi. Vauvan hereilläoloaika on nykyään abaut kaksi tuntia, päikkärit hän nukkuu edelleen rattaissa, ja iltaisin yöunille sänkyyn kasin maissa. Ja niin edelleen. Ei ole ollut suurempaa tarvetta kirjoitella, tai hakea/antaa vertaistukea tätä kautta. Välillä näinkin! 

Toki yksi syy kirjoittamattomuuteen on myös tämänhetkinen maailmantilanne. Siitä voi olla montaa mieltä, vaikkapa miettien kokonaisuuskuolleisuutta tai rajoitusten ja suositusten järjellisyyttä, hallituksen toimintaa ja muuta (rajummin sairastuneita vähättelemättä). Se ärsyttää ja tavallaan vie intoa kirjoittaa muistakaan asioista, koska ne tuntuvat niin pieniltä "oikeiden" asioiden rinnalla. Mutta ei mennä nyt siihen..

Vauva on hyväntuulinen, ja häneltä saakin usein kasvojen levyisen hymyn silmiin katsoessa. Välillä kunnon hekotuksetkin. Vauva on tähän asti tykännyt kaikista ihmisistä, katsekontakti ja juttelu kaikkien kanssa on vauvalle mieleen. 

Ihaninta on, kun unilta heräilevälle vauvalle sanoo ooksä heränny, ootko, ja vauva alkaa hymyilemään, vaikkei ole vielä edes kokonaan hereillä tai avannut silmiään. 

Isoin pähkäilyn aihe nyt tässä vauvavuoden vajaassa puolikkaassa onkin varmaan tuleva turvaistuimen osto. Eli voisi kai sanoa, että aika hyvin menee! (Kaukaloiden kiloraja on 13kg, ja oletettavasti se ylitetään lähitulevaisuudessa, kun nyt on jo kymppi rikki. Selkä menosuuntaan istuimia meillä toki olisi valmiinakin, mutta niihin tarvitaan enemmän ikää ja minimipituus 80cm.) 




Somessa on lähiaikoina näkynyt pohdintaa aiheesta #odotapavaan, eli siitä kuinka etenkin tuoreita vanhempia tai lapsettomia herkästi pelotellaan sen sijaan että puhuttaisiin niistä ihanista asioista, mitä vanhemmuudesssa on odotettavissa. "Ootapas vaan, kun voikin olla myös ihanaa!" Vs. ootapa vaan, kun alkaa tulla hampaita/kukaan ei nuku/rintaraivarit/niskakakkelit/oma tahto/ei koskaan omaa aikaa/aina sotkuista/aina väsyttää, mitä lie. 

Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö rehellistä arkea tai tuntemuksia saisi jakaa. Itsekin juuri Instagramiin postailin vauvan kakkaepisodista (heh, ei kuvaa kakasta kuitenkaan), ja tasaisen epätasaisesti laitan kuvia pikkulapsiarjen sotkuista ihan vertaistuen vuoksi ja realistisen kuvan säilyttämiseksi. 

Niitä ihania ootapas vaan -asioita on kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä ootapas sitä hampaiden tuloa -hetkiä.

Omat #odotapavaan ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Ootapa vaan, että saat nähdä kun isosisarukset hoitaa vauvaa. Se on ihanaa! Etenkin viisivuotias osaa jo olla niin hoivaava. Liikkistä!

Ootapas vaan, kun vauva alkaa ryömimään. Ah jännää! Tämä ei ole vielä tapahtunut, mutta tätä odotan kovasti. Iiih mun vauva kasvaa ja oih, se oppi tuollaisen, oon niin ylpeä! - eli ne vanhemmuuden perustuntemukset. Parasta! 

Ootapa vaan, kun vauva käpertyy kainaloon nukkumaan. Söpöintä ikinä!

Ootapa vaan, kun vauva oppii koordinoimaan käsiään niin, että alkaa nostaa niitä sua kohti syliin halutessaan. Voi vauva.

Ootapa vaan, kun lähes mihin tahansa harmiin auttaa syli, noilla isoimmillakin.

Ootapa vaan, kun lapsilla alkaa olla ihan superhauskoja juttuja. Parasta!

Ootapa vaan, kun oma lapsi hienosti lohduttaa toista ja sanoittaa tälle tilannetta. Voi rakkaus.

Ootapa vaan, kun ei elämä muutukaan raskaammaksi lapsimäärän kasvaessa, vaan paremmaksi.


Ootanpa vaan, mitä kaikkea ihanaa onkaan vielä luvassa! 

Minkälainen sun ootapa vaan -lista on?


Kurkkaa myös