Äiti neljälle - kohtaamisia muiden kanssa

 

On hassua, kuinka ihmisten kanssa kohdatessa kuulee neljän lapsen perheen olevan suuri perhe. Itsestä se ei tietenkään ole vielä suuri, useinhan varmaan juuri se oma määrä lapsia tuntuu luonnolliselta ja "tavallisen" kokoiselta. Mutta lukumääränähän neljä on vielä lukujen pienimmästä päästä. Ei siis suuri luku ollenkaan. 

Välillä on kyllä tosi hyvän mielen kohtaamisia. Yleensä ne ovat eläkeikäisten kanssa. He ihailevat lapsia ja heidän lukumäärää. Monet oman ikäluokkani edustajat enemmän ihmettelevät, tai toteavat, etteivät itse jaksaisi. Joitakin naurattaa, kun kaikki neljä ovat tyttöjä. 

Olen myös käynyt useamman vanhemman ihmisen kanssa antoisia keskusteluja siitä, kuinka he nyt elämänsä ehtoopuolella ovat miettineet, että kunpa olisivat saaneet tai "tehneet" enemmän lapsia silloin nuorempana. Tarina tuntuu aika usein menevän niin, että arki tuntui silloin niin kiireiseltä, muut asiat tärkeämmältä kuin lasten saaminen. Niin, työelämä ja yhteiskunnan ajattelema tuotteliaisuushan ne tuntuvat olevan arvoja, jotka puskevat meitä ihmisiä eteenpäin tässä elämässä. Joskus ihan huomaamattammekin. 

Mielelläni aina kerron kysyjille ja ihmettelijöille, että arki neljän kanssa on ehdottomasti mielekkäämpää, kuin arki yhden tai kahden kanssa. Elämä tuntui rankemmalta silloin, kun lapsia oli vähemmän. Silloin, kun vanhemmuus ja käsien täynnä oleminen oli itselle vielä uudempaa, se itsessään sai monen asian tuntumaan rankemmalta, kun siihen ei ollut vielä tottunut. Neljä on jo sillä lailla hyvä, että elämä on aika monipuolista. 

Tavallisen arjen mielekkyys on kyllä kasvanut ihan hurjasti noista vanhemmuuteni ensimmäisistä vuosista! Heh, luulen, että meidän kotikoulu- yms ratkaisut kyllä kertovat osaltaan myös sitä tarinaa. Itsestä tuntuu, että vasta pikkuhiljaa sitä on pääsemässä koko vanhemmuudesta kiinni, on tavallaan vasta päästy hyvään alkuun ;)

Ja niin, kauhistelijoille puolestaan vastaan, että ollaan ehkä päästy vasta puoliväliin lapsimäärän kanssa. Vaikka oikeasti se ei omissä käsissämme olekaan. Taivaan Isän haltuun!

Kotikouluterveisiä

Vuoden alusta otettiin kaksi isointa lasta kotikouluun, kokeiluluontoisesti. Ajatuksena lisätä perheen yhteistä aikaa, vähentää stressiä ja kiirettä, viettää rauhallista, tavallista arkea, sekä antaa sisaruksille enemmän yhteistä aikaa löytää yhteinen sävel. Toki ajatuksissa ja haaveissa oli jo silloin kotikoulu muutenkin, kuin vain kevään osalta. Se on tietyllä tapaa ollut haaveena jo useamman vuoden. 

Kevät kotikoulussa meni tosi kivasti. Vaikka toki myös moneen otteeseen pähkäilin, onko tämä oikea ratkaisu. Me oltiin kyllä vähän ylisuorittajia ja uutuudenjännittäjiä, ja tehtiin vähän tuhdisti ja nopeasti kaikkea. Nyt, kun hommasta tajuaa jo edes pikkuisen enemmän, voi kotikouluakin viedä enemmän omannäköisempään suuntaan. Sen kun ei ole tarkoitus olla samanlaista opiskelua, kuin koulussa. Me aloitettiin kesäloma jo toukokuun alussa, kaikki tavoitteet oltiin saatu täytetyksi silloin.

Ihana pitkä kesäloma me vietettiin koulujutuista. Vaikka oikeastihan elämä on täynnä oppimista, ja kyllä oppimista tapahtuu kesälläkin, vaikka ei kirjahommia tehtykään. Näitä kesän asioita kirjailinkin jo ylös vähän sitä mukaa. Kotikoulussa kun on juurikin se aikataulujen vapaus. 

Kotikoululaiselle asetetaan kunnan puolesta aina tutkiva opettaja. Tutkivalle opettajalle perhe kertoo opintojen etenemisestä. Meillä on kerätty aineistoa portfolioon, lisäksi on lasten tekemät kirjatehtävät. Myös instagramiin olemme laittaneet kuvia silloin tällöin, ja nyt kesällä otettiin käyttöön myös Trello-sovellus, johon ainekohtaisesti ollaan laitettu asioita&kuvia erilaisista tekemisistä. Eli esimerkiksi liikuntalajit, luetut kirjat, kuvistyöt, kässätyöt, museo/kirkko/muut vierailut. Mitä vaan!

Nyt kesän aikana ollaan vähän tutustuttu muihinkin kotikouluperheisiin, se tuntuu kyllä tosi hyvältä! Muutama perhe me tiedettiinkin jo ennestään. 

Huomaan vauvavuoden olevan ohi, koska..

Vauvavuosi tuntuu jo jotenkin todella kaukaiselta asialta, vaikka eihän meillä oikeasti ole ollut taaperoikäinen kuin vasta kolmen kuukauden ajan!

Meillä oli tosi ihana vauvavuosi kaikenkaikkiaan (ne ilmeisesti tuppaavat paranemaan lapsi lapselta?), mutta toki vauvavuosi aina myös kuormittaa. Imetyksiä, päikkäreitä, sylittelyä ja kaikkea muuta vauvapuuhaa muun lapsiarjen seassa.

Nyt tuntuukin, että sitä on ihan voimia täynnä taas (ai tältäkö se tuntuu :D ). Etenkin kodin siivoamisesta sen huomaa, nyt kun on taas energiaa ja käsiä itsellä vapaana useammin, siistiä kotiakin kaipaa enemmän. Vauvavuoden aikana monesti tuntui tarpeelliselta istahtaa ja juoda hissukseen teetä, silloin kun siihen oli mahdollisuus. Nyt taas monesti huomaan ajattelevani, että mitäs nyt siivoaisin. Ja se tuntuu tosi kivalta. 

Toki arjen realismi tekee sen, että tavallisten tiskien ja ruoanlaiton lisäksi ei aina ehdi kummempaa. Mutta kuitenkin, itsestäni se on kuvaavaa, että eri lailla taas haluaa ja pystyy laittamaan aikaa kotiinkin, lasten ohessa. 

Lähiaikoina on aina välillä ehtinyt puuhailla kaikkea pientä ekstraa. Esimerkiksi barbit ovat saaneet pieniä ompeluksia, kuten pitsiesiliinoja ja lakanoita. Kaappeja on käyty läpi ja myyty taas ylimääräistä tarpeetonta. Monta pientä projektia on mielessä, jahka niille joku rako löytyy jostain kohtaa. 

Tuntuu hyvältä, että vauvavuosi oli niin lempeä, että jaksoin olla itselleni lempeä, vaikka koti ei ollutkaan aina viimeisen päälle. Mutta eikö kuitenkin koti ole meitä varten, emme me kotia varten.. :)

Ja niin, aika aikaansa kutakin. Lapsiarjessa mikään ei taida olla ikuista, on kaikenlaisia kausia ja uusia asioita putkahtelee kun lapset kasvavat.

Eskariaamujen hulabaloo

Kello soi seitsemältä. Se soi useamman minuutin ajan, ennenkuin havahdun horroksesta, että uusi päivä alkaa. Tästä se taas lähtee. 

Useinkaan kukaan lapsista ei herää kelloon, vaikka se raikaa kauan. Hassua. Yleensä yksi lapsista nouseekin tovin päästä, kaksi kaipaa herättelyä.

Vaatteet, aamupalaa, vitamiinit, hiusten letitystä ja rupattelua. Taaperon pukemista, pesemistä ja pottailua. Mikä sää ulkona, mitkä ulkovaatteet isommille. Arkisia tavallisia asioita lapsiperheissä.

Vikana itselle vaatteet päälle, ja oman kuontalon kohennusta. Isommat menevät jo autoon, puen yksivuotiaalle vielä viimeisen kappaleet ulkovaatekerroksesta ja nappaan hänet mukaan eskarireissuille.

Joinakin aamuina joku on herännyt väärällä jalalla. Sellaiset aamut ovat aika takkuisia, kun on kuitenkin aikataulu, jonka mukaan toimia, eikä voikaan enää vapaasti elää aamuja ja aamupäiviä täysin oman mielen mukaan. 

Mutta arvaapa mitä! Me ollaan joka aamu oltu ajoissa! Joinakin aamuina ollaan oltu vähän myöhemmin kuin toisina, mutta reippaina aamuina lapsi on eskarissa sen kymmenisen minuuttia ennen aamupiiriä, hitaampina aamuina muutamaa minuuttia ennen. (Kymmentä minuuttia on toivottu logistisista syistä eskarin puolelta.) Jes, hyvä me!

Keväällähän tätä asiaa panikoin täällä, koska silloin eleltiin niin ihanan rentoja aamuja, että aikataulut ja aamujen "aikaisuus" tuntui ihan painajaismaiselta. No, ei tämä onneksi ole painajaista ollut, vaikka ensimmäiset viikot olivatkin tosi kuormittavia niin itselle kuin lapsille. Se rankin alku on onneksi tasoittunut paljon. Mutta sanotaanko näin, että kyllä viikonloppu on aina tervetullut ja perjantai ilon päivä :D Kaupan päällisenä päivät tuntuvat nykyään juoksevan mahdottoman nopeasti. Mutta on kyllä hyvä mieli siitä, että arki ei ole enää pelkkää selviytymistä :)

Ja hei, joululomaankin on enää alle kuukausi! 

Vauva kainalossa joka paikkaan - Pienet omat hetket latauttavat aika hyvin vauvavuonna

Me äiditkin ollaan erilaisia ja kaivataan eri määriä omaa aikaa, mutta olen myös sitä mieltä, että on olemassa tietynlaista joukkopainetta siitä omasta ajasta. Siitä, kuinka sitä pitäisi saada viettää kunnolla, ilman vauvaa. Tehdä samoja asioita kuin ennen äitiyttä ja olla tasan se sama ihminen kuin aiemminkin. 

Kun esikoinen oli vuoden ikäinen, tuntui, että nyt kun se vauvavuosi on ohi, tarkoittaa se että enemmän täytyisi olla jo lapsesta erossa. Monesta paikkaa tuntui kuuluvan ajatusta, että erossa oloa olisi "molempien jo hyvä harjoitella". En kummemmin harjoitellut, mutta ajatus kyllä otti tilaa ajatuksistani.

Kolmannen lapsen kohdalla on onneksi jo kauan aikaa sitten löytänyt itsensä äitinä, eikä oikeastaan paineita enää samalla lailla tunne mihinkään suuntaan. Tähän samaan kategoriaan menee myös vauvan yökyläilyt. Vauvaryhmissä on usein pohdintaa, kuka on antanut vauvan yökylään, ja kenen läheinen vaatii vauvaa yöreissuun ilman vanhempia.  

Toki jokainen saa antaa vauvansa yökylään, jos se tuntuu oikealta vaihtoehdolta perheelle, mutta hassu olettamus, että näin "pitäisi" tehdä ja saada sitä kallisarvoista omaa aikaa. Itselleni tämä olisi ollut kauhistus, antaa vauva yökylään. Ei mitään rentouttavaa omaa kivaa, vaan aivan vieras ja kauhistuttava ajatus. Näin me ihmiset olemme erilaisia.

Tähän ajatukseen olen päätynyt myös omaa äitiyden (toki lyhyttä) historiaani pohtien. Se vimmattu olo siitä, että minun ihmisenä pitää tavallaan todistaa olevani samanlainen, saman näköinen ja kokoinen ja samalla tapaa omia juttujani tekevä ihminen kuin ennenkin. Ja että se vaatii säännöllistä erossaoloa vauvasta. 

Mutta enhän minä ole samanlainen kuin ennen äitiyttä. Toki olen sama ihminen, mutta miten voisinkaan olla täysin samanlainen kuin aiemmin? Onhan välissä vuosia, asioita, äitiyttä, kasvamista, oppimista. Ja vauvavuosi, se on aina poikkeusaikaa. Vauvan paikka on isän ja äidin sylissä. Ja vuosikin, se on aika lyhyt aika, loppujen lopuksi. Tämän sanon syvällä haikeudella, sillä meillä vauvavuosi vetelee viimeisiään, ja se tuntuu tosi haikealta.

Mutta. Ei onneksi tarvitse olla täysin sama ihminen. Tälläkin kertaa olen vauva kainalossa kulkenut lähes kaikkialle. En ole kokenut sitä vaivalloiseksi tai vauvaa rasitteeksi. Vauva ja minä olemme yhtä. Elämme symbioosissa toistemme kanssa. Vauva saa myös ravintoaan kauttani. Peilaa tunteitani, oppii kauttani. Minulla ei ole tarve taistella ihmisen biologiaa vastaan. Ajattelen, että ihminen on taitavasti ja ajatuksella suunniteltu, ja että näin on hyvä. Se ei ole vauvan omimista, vauvalla ja isällä on aivan omat juttunsa. Meillä ei esimerkiksi olla jaettu maitohommia tai yösyöttöjä, sillä minä imetän, mies ei. Aika simppeliä.

Toisinaan olen tehnyt kirpparireissuja itsekseni. Haahuillut käytävillä tyhjää ostoskoria kantaen, hengähtäen ja omasta ajasta nauttien. En halua olla pitempään erossa vauvasta, minun ei tarvitse haluta olla. Ihanan vapauttava ajatus, että ei tarvitse!

Luulen, että tähän on vaikuttanut useampikin asia. Se, että äitinä tietää jo enemmän, millainen on ja haluaa olla. Ei ole hukassa itsensä ja äitiyden kanssa, vaan ne toimivat sulassa sovussa, kumpikin toistaan pois sulkematta. 

Ja sitten se tottuminen. Olenko jo pienten lasten äitiyteen niin sisäänajettu, että pienemmätkin omat hetket ovat melko latauttavia? 

Kun tulee ensimmäistä kertaa äidiksi, on siihen asti elämä ollut melko lailla itselle elämistä ja vauvan kanssa symbioosissa elely melkoinen elämänmuutos. Ja ymmärrän, se voi tuntua ahdistavalta, tai sitä voi olla todella hukassa, että tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Anna armoa ja aikaa itsellesikin, äiti. 

Ne pienet, latauttavat hetket. Niitä harrastan. Äänikirjoja keittiötä siivotessa. Omia teehetkiä kirjan kanssa kun vauva on päikkäreillä. Vaunulenkkejä, kun yksi on eskarissa, toinen kerhossa ja se vauva niissä vaunuissa unilla (tämä on muuten aika luksusta useamman lapsen äidille!).

Nykyään, uudessa arjessa minulla on omia hetkiä toisinaan myös aamuisin. Kuten vaikka nyt, tätä kirjoittaessani. Sekin tuntuu aika hyvältä! 

Minimalismi houkuttelisi aina välillä

Aina välillä pohdin ryhtyväni minimalistiksi. Kummasti ajatus tuntuu houkuttelevalta aina lasten siivousnarinaa kuunnellessa. 

Siivoa barbit, sanon. Barbien kenkiä ja vaatteita on ympäriinsä. Mutta kun niitä on niin paljon, yhyy en jaksa siivota niin paljon. Perinteinen tarina silloin, kun kehotat siivoamaan.

Oikeastihan olemme hyvin kaukana minimalismimeiningeistä. Aina välillä tulee karsittua tavaraa, mutta kyllä sitä silti aika kunnioitettava määrä meidän taloudesta löytyy.

Sinällään en edes koe leluissa tarvetta minimalismiin, sillä tykkään vaihdella leikkitarpeita, laittaa leikittäviksi eri leikkejä niin etteivät kaikki ole esillä yhtä aikaa. Ja lapsethan eivät käy esimerkiksi päivähoidossa, heillä ei ole kodin lelujen lisäksi leikittävänä myös niitä päiväkodin leluja. 

Ja joo, paljolti asiaan vaikuttaa myös nykymaailma. Muillakin on kaikenlaista lelua ja härpäkettä. Tuntisivatko lapset itsensä oudoiksi, jos heillä olisi huomattavasti vähemmän leluja kuin muilla samanikäisillä? Vaikka onhan jokaisella perheellä ne omat linjansa muissakin asioissa, olisiko se siis kuitenkaan oikea ongelma? 

Tiedän, että moni asia on vain tottumuksesta kiinni ja lapset kyllä osaavat leikkiä käpylehmilläkin, jos muuta ei ole tarjolla. Mutta juuri se, "jos muuta ei ole tarjolla". Näinä päivinä taitaa olla kaikkea tarjolla. 

Nykyään lapsuus tuntuu lyhenevän koko ajan. Osa lapsista lopettaa leikkimisen kuulemma jo kouluun mennessä. Jotenkin ahdistava ajatus. Tuon ajatuksen valossa ei äkkiä yhtään haittaakaan kotoa löytyvä leikkivälineiden runsaus tai se ainainen lasten siivousinnon kanssa painiskelu. Jos ne lempileikit tai monipuolinen leluarsenaali vaikka houkuttelisi lapsen pysymään pidempään leikin maailmassa? Jää nähtäväksi.

Pikkulapsiaika ei käy kateeksi?

Viime viikolle olin varannut itselleni ajan osteopaatille. Keräsin kimpsuni ja lapseni, lapsille tekemistä ja naposteltavaa mukaan. Mitäpä sitä muutakaan, kotiäitiarjessa ei ole aina mahdollista saada lapsia minnekään keskellä päivää. Itselle se on ihan perusarkea. Jonkun muun silmin se voi kuitenkin näyttää ihan erilaiselta.

Tuolla osteopaattikäynnillä rahtasin lapseni ensiksi vessaan, jotta kenenkään pissahätä ei iskisi kesken mun hoidon. Sitten keräsin taas lapseni ja tavarani, ja suunnattiin osteopaatin hoitohuoneeseen. Paikalla ollut, vanhempi asiakas sitten totesi naurahten, että ei käy kyllä kateeksi, ei kuulemma vaihtaisi osia kanssani.

Vastasin, että tää on kyllä aika ihanaakin. Hän ei siihen enää tuumannut mitään, mutta itselle kohtaaminen jäi mieleen. Uskon kyllä, että tuollaiset siirtymät ja muut voi ulkopuolisen silmin näyttää vähän uuvuttavalta kaaokselta. Ja no, ei ne kyllä keveimmästä päästä tässä lapsiperhearjessa olekaan. Harvanpa lapset taitavat kulkea siistissä jonossa rauhallisesti niinkuin Muumeissa Vilijonkan lapset. 

Onneksi se oma arki on kuitenkin paljon muutakin, enemmän kaikkea, kuin vain niitä siirtymisiä, rahtaamista ja aikatauluja. 

Mutta hyvähän se on, jos oma elämä on sellaista, ettei sitä vaihtaisi jonkun toisen kanssa. Minäkään en vaihtaisi. 

Tänään meillä oli lasten kanssa ihanan idyllinen aamu. Viikonloppuna meillä oli yökyläilijöitä ja juhlimista, niin tuntui hyvältä nyt aamulla nukkua pitkään. Lapset heräsivät vasta yhdeksältä, laitettiin sauna päälle ja laskettiin vannoihin kylpyvedet.

Kukaan ei riidellyt eikä kiukunnut (minäkään). Aloitettiin lempeästi ihan tavallinen arkiaamu. Aika luksusta! 

Aamut pikkulapsiarjessa eivät suinkaan aina ole tällaisia (kelläpä olisi), mutta tämän aamun hetket haluan tallettaa muistoihini. Minä ja mun tytöt. Aika ihanaa. 

Vaikka kuka sanoisi mitä, niin on tää pikkulapsiarki kuitenkin tosi rikasta. Ihan (ja ihanan) täyttä elämää!

Olipa kerran vauva ja eritteitä siellä täällä

Olipa kerran vauva, joka äänekkäästi kaipasi äidin syliin. Äiti kaivoi kantorepun ja sai pienimmän kyytiin. Vauva puklasi kantorepussa suoraan äidin kaula-aukosta sisään, napaan asti.

Onneksi se oli vain puklua eikä esimerkiksi kakkaa. Äiti pyyhki itsensä ja elämä jatkui. Sen pituinen se.

Eli terveisiä vauvavuodesta! 

Naurattaa, kuinka sitä on jo tavallaan karaistunut erinäisille eritteille, että ei enää tunnu missään. Tai no, kakkaroiskeisiin ei kyllä riitä pelkkä pyyhkiminen, vaikka "vain" vauvankakkaa onkin, mutta silti se ei kauhistuta enää samalla tapaa kuin joskus jo pelkkä ajatus teki. 

(Ja silti, me ihmiset pyyhitään peppumme paperilla, eikä vaikkapa pestä sitä. Aina välillä mietin sen logiikkaa.)

Ja muistan, sitten kun se vauvavuosi on ohi ja kaikennäköisten roiskeiden ja eritteiden käsittely vähenee, ei sitä olekaan enää niin turta niille harvoillekaan kerroille. Vauvavuosi on niin monella tapaa ainutkertaista aikaa. Heh.

P.S. Nyt kun eritteet on mainittu, niin suosittelen edelleen vessahätäviestintää tai pottailua. Kakka on kivempi potassa kuin liiskaantuneena peppuun, vaikka kuinka olisikin turtunut asiaan.. :D 

Me ei tulla ikinä ehtimään eskariin syksyllä

Me ei kyllä tulla ehtimään eskariin syksyllä, huomaan miettiväni keskellä arkiaamuja. Tai no, eivät ne oikeastaan ole edes aamuja vaan aamupäiviä. Aamut tuntuvat hurahtavan melkoista kyytiä, ja vähän kauhunsekaisin tuntein toisinaan mielessä käväisee ajatus: miten tullaan ikinä ehtimään eskariin ajoissa? 

Vähän taustaa. Nautiskellaan lasten kanssa tavallisesta kotiarjesta. Ei päiväkotia tai kiirettä aamuisin. Ollaan usein saatu aamupala syödyksi ehkä yhdeksän-kymmenen aikaan, päivästä riippuen. Ylös sängystä me noustaan siinä puoli kasin-kasin aikoja.

Aiemmin meillä oli kyllä kivoja harrastuksia, joiden takia saatiin itsemme roudattua paikalle kympiksi, välillä ysiksikin (ysit oli kyllä melkoista ja sisälsi vinkuvia lapsiyksilöitä ja yhden ei niin leppoisan aikuisen. No ei nyt aina,  mutta teoreettisesti sen mahdollisuus on suurempi silloin kun on tarkka aikataulu heti aamusta) mutta ne nyt sattumoisin ovat peruuntuneet koronahulluuden vuoksi. 

Ja päiväkerho me peruttiin itse kevään osalta, koska 

a) lapset eivät halunneet sinne 

b) työntekijät joutuvat pitämään maskeja lasten kanssa, ei kiva 

c) ketään meistä ei huvittanut herätä herätyskelloon kerhon vuoksi 

d) kerhon aikataulu häiritsi vauvan aamu-unia, kerhon kesto vain kaksi tuntia, jonka vuoksi koko aamupäivä tuntui roudaamiselta.

e) ei ole mikään pakko mennä

Ei toki silti olla mitenkään eristäytyneitä, nähdään kyllä ihmisiä kuitenkin eikä koko aikaa möllötetä vain kotona. Meillä ei vaan ole kummempia aikatauluja, joiden perässä juosta. Paitsi sitten syksyllä, kun esikoisella alkaa eskari. Aamuyhdeksäksi hilaamme itsemme asemiin.

Miten te teette sen?

Pitää herätä, pukea, syödä, tsempata, huomauttaa vitkuttelusta ja ehtiä tekemään se omakin aamupissa. Säilyttää järki ja mielenrauha? No mutta joo, siis tavoite saada kaikki autoon ajoissa. Miten te teette sen? Vai onko se vain kovan harjoittelun tulosta?

Toki teoriassa tiedän: vaatteet valitaan edellisenä iltana, lapset herätetään ajoissa ja tarvittaessa aamupalan voi syödä autossakin. Mutta entäs kun kolmevuotias saa mahdottomat uhmahepulit aina kun pitäisi lähteä, vauva turauttaa housuun kun ollaan jo myöhässä, ja esikoisen mielestä myös puolilta päivin tapahtuva kotoa poistuminen kirvoittaa katkeran "äiti en yhtään tykkää aikaisista aamulähdöistä" -ajatuksen. 

Huhhuh, yhtään ei ole kiire kyllä syksyn tulla!

Ja hatunnosto teille kaikille, jotka saatte konkkaronkkanne joka arkiaamu jonnekin johonkin tiettyyn kellonlyömään, ja vielä ehkäpä tuntia, paria tuota eskarin aikataulua aiemmin. Kuulostaa ihan puistattavan villiltä!  

Ja oikeasti tiedän: kyllähän me selvitään. Ihan niinkuin muutkin. Toki varmasti välillä vähän saattaa hapottaa.

Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. On tämä ollut kyllä ihanan leppoisaa. Vielä ei ole kyllä mikään kiire harjoitella aikaisia aamuja, nimimerkillä "todellakin vaihdoin lapsen hammastarkastusaikaa, joka olisi ollut aamulla 8.30" :D

Jaksaminen, suorittaminen ja itsestä huolehtiminen raskaana & pikkulapsiarjessa

Eilen lapsen kanssa piha-aitaa jynssätessä tuli pohdittua suorittamista ja omien voimavarojen kuuntelemista. Aitahan oli likainen tosiaan jo viime kesän lopulla kun olin aika tukevasti raskaana. Voimat kuluivat pikkulapsiarkeen, raskauteen ja muuttoon, ja aita jäi pesemättä.

Tavallaan siitä silloin tuli itselle laiska olo. Että enkö saanut edes yhtä aitaa pestyä! Vaikka oikeasti ihan valitsin olla pesemättä. Jännää, että vaikka ihan tiedostaen tein valinnan, enkä todellakaan pidä itseäni laiskana, niin silti ajatus laiskuudesta aina luikerteli mieleen. Että pitäisi sitä ja tuota. Kuka niin sanoo? Miksi pitäisi?

Raskaana ollessa ajatus laiskuudesta löysi mieleen etenkin silloin, kun lepuutin selkääni tai muutoin hetken ajan olin pitkälläni. Huono omatunto siitä että lepää.

Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, ei ajatus laiskuudesta uinut millään tapaa mieleen. Ja joo, nyt kun on lapsia, se oma lepo on entistä tärkeämpää, että jaksaa myös lasten kanssa. Ristiriitaista!

Miksi se ajatus laiskuudesta löytää päähän? Onko se nyt sitä kuuluisaa äitimyyttiä, että hyvä äiti tekee niin ja näin, eikä ainakaan huvikseen makoile, vaan uhraa itsensä ja kaikkensa?

Koen ajatuksen laiskuudesta, laiskasta äidistä tai vastaavasta tulevan ulkoapäin. Että ei kai ahkera äiti lepäile laakereillaan! Ahkeralla ja hyvällä äidillä on aina siisti koti, pyykit viikattuina kaappeihin ja ruoka valmiina kun mies tulee kotiin. Hinnalla millä hyvänsä. Ja ehkä siinä samalla myös oma jaksaminen ja mielenterveys ihan hiuskarvan varassa, tai jo hukattuna? 

Nytkin, kun vauva tekee hampaita ja toisinaan menee päiviä niin, että sylitellään tavallista enemmän ja vauvan viihtymiseen saa nähdä vaivaa, jää asioita tekemättä. Tiskin ovat levällään, puhtaat pyykit makoilevat kuivausrummussa, sänky on pettaamatta. Ja se on ihan ok. Asiat ovat vain asioita. Laiskuutta se ei kuitenkaan ole, vaan ihmisyyttä. 

Me nykyihmiset taidetaan aika hyvin jo tiedostaa se, että elämä ei saa olla pelkkää suorittamista, vaan on tärkeää myös osata huolehtia itsestä ja jaksamisesta. Harvassa pikkulapsiperheessä kotityöt tekemällä loppuvat. On tehtävä se valinta, että osaa ottaa omia hetkiä, vaikka olisi paljonkin vaikka ja mitä kotityötä, jotka huutavat sun nimeä.

Onneksi itseään voi ihan taputtaa olkapäille ja sanoa, hyvä minä. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yhtä aikaa, eikä päiviä tarvitse suorittaa läpi. Kun lapset menevät nukkumaan, omaa hengähdysaikaa ei käytetä siivoamiseen. Huominen tulee aina, ja ne tiskitkin osaavat ihan hiljaa odotella siellä tiskipöydällä, ne huutavat korkeintaan omassa mielessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee niitä.

Jos joskus olen vielä raskaana, haluan vielä enemmän omaan mieleenikin iskostaa sitä, että raskaus itsessään on iso asia. Ei tarvitse potea huonoa omaatutoa niistä asioista, joihin ei pysty tai jaksa. Raskaus ei ole sairaus on mielestäni typerimpiä sanontoja. Ei ole sairaus ei, mutta aika monella naisella se ei myöskään ole se energisin, aikaansaavin ja hyvävointisin yhdeksän kuukauden ajanjakso. Armoa siis!

Tämä kolmas vauvavuosi on ihanaa aikaa - Ootapa vaan, kun ei enää olekaan!

Niin, mistä sitä aloittaisi? Kohta vauvavuodesta on mennyt puolet ja edelleen tämä on ollut aika ihanaa aikaa. Ootapa vaan sitä, tätä ja tuota!

On semmoinen olo, että "tästähän oon kirjoittanut koko ajan", mutta tämän edellisen viiden kuukauden tekstejä selaillessa huomaan, että en ehkä sitten kuitenkaan ole. Enhän ylipäätään ole kirjoittanut nyt paljoa.

Kirjoittamattomuuden ensimmäinen tekijä löytyy otsikosta. Tämä kolmas vauvavuosi (kolmasKIN?) on melko ihanaa aikaa. Tavallista, tasaista, mukavaa. Ne 4kk hulinatkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi. Vauvan hereilläoloaika on nykyään abaut kaksi tuntia, päikkärit hän nukkuu edelleen rattaissa, ja iltaisin yöunille sänkyyn kasin maissa. Ja niin edelleen. Ei ole ollut suurempaa tarvetta kirjoitella, tai hakea/antaa vertaistukea tätä kautta. Välillä näinkin! 

Toki yksi syy kirjoittamattomuuteen on myös tämänhetkinen maailmantilanne. Siitä voi olla montaa mieltä, vaikkapa miettien kokonaisuuskuolleisuutta tai rajoitusten ja suositusten järjellisyyttä, hallituksen toimintaa ja muuta (rajummin sairastuneita vähättelemättä). Se ärsyttää ja tavallaan vie intoa kirjoittaa muistakaan asioista, koska ne tuntuvat niin pieniltä "oikeiden" asioiden rinnalla. Mutta ei mennä nyt siihen..

Vauva on hyväntuulinen, ja häneltä saakin usein kasvojen levyisen hymyn silmiin katsoessa. Välillä kunnon hekotuksetkin. Vauva on tähän asti tykännyt kaikista ihmisistä, katsekontakti ja juttelu kaikkien kanssa on vauvalle mieleen. 

Ihaninta on, kun unilta heräilevälle vauvalle sanoo ooksä heränny, ootko, ja vauva alkaa hymyilemään, vaikkei ole vielä edes kokonaan hereillä tai avannut silmiään. 

Isoin pähkäilyn aihe nyt tässä vauvavuoden vajaassa puolikkaassa onkin varmaan tuleva turvaistuimen osto. Eli voisi kai sanoa, että aika hyvin menee! (Kaukaloiden kiloraja on 13kg, ja oletettavasti se ylitetään lähitulevaisuudessa, kun nyt on jo kymppi rikki. Selkä menosuuntaan istuimia meillä toki olisi valmiinakin, mutta niihin tarvitaan enemmän ikää ja minimipituus 80cm.) 

Somessa on lähiaikoina näkynyt pohdintaa aiheesta #odotapavaan, eli siitä kuinka etenkin tuoreita vanhempia tai lapsettomia herkästi pelotellaan sen sijaan että puhuttaisiin niistä ihanista asioista, mitä vanhemmuudesssa on odotettavissa. "Ootapas vaan, kun voikin olla myös ihanaa!" Vs. ootapa vaan, kun alkaa tulla hampaita/kukaan ei nuku/rintaraivarit/niskakakkelit/oma tahto/ei koskaan omaa aikaa/aina sotkuista/aina väsyttää, mitä lie. 

Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö rehellistä arkea tai tuntemuksia saisi jakaa. Itsekin juuri Instagramiin postailin vauvan kakkaepisodista (heh, ei kuvaa kakasta kuitenkaan), ja tasaisen epätasaisesti laitan kuvia pikkulapsiarjen sotkuista ihan vertaistuen vuoksi ja realistisen kuvan säilyttämiseksi. 

Niitä ihania ootapas vaan -asioita on kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä ootapas sitä hampaiden tuloa -hetkiä.

Omat #odotapavaan ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Ootapa vaan, että saat nähdä kun isosisarukset hoitaa vauvaa. Se on ihanaa! Etenkin viisivuotias osaa jo olla niin hoivaava. Liikkistä!

Ootapas vaan, kun vauva alkaa ryömimään. Ah jännää! Tämä ei ole vielä tapahtunut, mutta tätä odotan kovasti. Iiih mun vauva kasvaa ja oih, se oppi tuollaisen, oon niin ylpeä! - eli ne vanhemmuuden perustuntemukset. Parasta! 

Ootapa vaan, kun vauva käpertyy kainaloon nukkumaan. Söpöintä ikinä!

Ootapa vaan, kun vauva oppii koordinoimaan käsiään niin, että alkaa nostaa niitä sua kohti syliin halutessaan. Voi vauva.

Ootapa vaan, kun lähes mihin tahansa harmiin auttaa syli, noilla isoimmillakin.

Ootapa vaan, kun lapsilla alkaa olla ihan superhauskoja juttuja. Parasta!

Ootapa vaan, kun oma lapsi hienosti lohduttaa toista ja sanoittaa tälle tilannetta. Voi rakkaus.

Ootapa vaan, kun ei elämä muutukaan raskaammaksi lapsimäärän kasvaessa, vaan paremmaksi.

Ootanpa vaan, mitä kaikkea ihanaa onkaan vielä luvassa! 

Minkälainen sun ootapa vaan -lista on?

Kurkkaa myös 

Kolme lasta vs. yksi lapsi

Lahjoin lapset neuvolaan

Palautumisrauha itselle?

Vauva-arki kolmelapsisena vs yksilapsisena perheenä

Näin vauva-arkea elellessä välillä tulee muisteltua perheemme aiempiakin vauvavuosia. On kyllä arki jonkun verran muuttunut siitä viiden vuoden takaisesta! 

Yksi lapsi

Viisi vuotta sitten päivät menivät suunnilleen näin:

Yhdeksän-kymmenen maissa heräiltiin vauvan kanssa uuteen päivään. Vaipanvaihto ja aamupesut. Seurustelua, imetystä, itselle aamupalaa. Aika hiljaista. Vauva ei paljoa vastaile, lähinnä yksinpuhelen eli sanoitan kaikkea mitä tapahtuu. Ai sä heräsit! Mennääs vaihtamaan vaippa! Pestäänpäs peppu, missäs se pyyhe olikaan? Mitäs sulle laitettais päälle, nää sukat on mun lempparit. 

Vauva oli mahavaivainen, nukkui päivällä huonosti päiväunia. Liikkuvissa rattaissa nukkui pitempään. Tai kehdossa, jos sitä heilutti koko ajan. No mutta, aikaa kyllä oli heilutella ja käydä vaunulenkeillä. Kehto oli usein tietokoneen vieressä kun pelasin simssiä tai luin blogeja. Kirjojakin tuli luettua mun keskivertokirjavuotta enemmän.

Arki oli vähän liiankin rauhallista (tylsähköä), vaikka  tuolloin en ollutkaan tottunut vielä omien puuhien keskeytyksiin. Muutoinkin äitiyteen ja vauvaelämään opettelu ekaa kertaa on aina jokseenkin kuormittavaa, vaikka ei sinällään raskasta olisikaan. 

Plussaa siitä, että koti pysyi siistinä helposti, eikä ruokaakaan tarvinnut kokkailla kuin itselle, ja syödä silloin kun sattuu  huvittamaan. 

Arkiräpsy. Rengasliina on tälläkin kertaa näppärän nopea laittaa.

Kaksi lasta

Ihmisen sopeutumistaidot ovat kyllä melkoiset. Meillä toinen lapsi oli ns. helppo vauva, ja elämän asetusten säätäminen kahden lapsen moodiin ei kestänyt kovinkaan montaa viikkoa. Autokaan ei mennyt uusiksi, kun kaksi istuinta menee heittämällä lähes mihin autoon vain.

Elämän rytmi oli jo mukautunut esikoisen mukaan, ja vauva solahti siihen helposti. 

Esikoinenkin nukkui päikkäreitä pitkään, joten päivissä oli viime kevääseen asti aina pieni muutaman tunnin stoppi (4,5 vuotta sain nauttia tästä!). Yllättävän monesti myös vauva nukkui samaan aikaan kuin esikoinen. 

Kolme lasta

Nyt kolmen lapsen kanssa voisi sanoa, että elämä tuntuu mukavalla tavalla täydemmältä kuin aiemmin. Hassua ajatella, että aiemmin näitä oli vain kaksi! Nyt se tuntuu jollain tapaa niin vähältä määrältä. 

Varmaan sitä aina ajattelee niin, kun omaan lapsimäärään tottuu ja se tuntuu ns. tavalliselta? Jos meillä vaikka jossain kohtaa olisi neljä lasta, niin sitten kolme saattaisi tuntua vähältä. Ehkäpä!

Mutta tosiaan, se vauva-arki. Huimasti erilaista nyt kuin silloin viisi vuotta sitten. Lyhyesti sanottuna mielekkäämpää, täydempää ja myös voimia vaativaa.

Olkkarista löytyy aika usein maja ja välillä duplotkin.

Vauva herää päivästä riippuen 7-9 aikaan. Joinakin päivänä hän kaipaa vaipanvaihtoa jo kuudelta. Niinä päivinä painellaan takaisin sänkyyn vielä jatkamaan unia. 

Kolmevuotias ja viisivuotias heräävät usein suunnilleen kasilta. Aloittavat leikkejään ja kaivelevat kaapista päivävaatteita keskenään. Usein koomailen itse vielä sängyssä tuolloin. Etenkin, kun aamulähdöt ovat vähentyneet menojen karsiutuessa meistä johtumattomista syistä. 

Aamupalan laittoa, vauvalle vaipanvaihtoa, omat vaatteet. Siskot viihdyttämässä sitterissä olevaa vauvaa, joka mieluummin olisi sylissä. Imetystä, sylittelyä. Vauva käy aamupäivän unille. Keittiön siivousta, lounaan valmistelua ja (mun) äänikirjan kuuntelua.

Päivästä riippuen lapset leikkivät takapihalla, puuhailevat sisällä kahdestaan tai sitten tehdään jotain pientä yhteistä, eli pelejä, kirjoja, kynätehtäviä tai askartelua lähinnä. Etenkin sohvalla imettäessä tulee luettua lapsille kirjoja. 

Musiikki soi taustalla lähes aina, ja vauvakin tuntuu nukkuvan parhaiten pienessä älämölössä, sisällä vaunukopassa. 

(Tai vaihtoehtoisesti aamupäivällä ollaan kirpparilla, kirjastossa, kerhossa, puistossa, avoimessa päiväkodissa, muskarissa, vaunu+pyörälenkillä tai nähdään kavereita.)

Lisää imetystä ja vaipanvaihtoa. Lounas, keskimmäinen unille ja esikoiselle jotain puuhaa. Jos vauvakin on hereillä, usein puuhaillaan jotain pientä esikoisen kanssa yhdessä, vauva sylissä tai rengasliinassa. Jos vauva nukkuu, keitän teetä ja nautin tekemättömyydestä. 

Iltapäivällä lisää keittiön siivousta, pyykkejä, seurustelua vauvan kanssa, keskimmäisen herätys, vaipan vaihtoa vauvalle, imetystä, vauva unille jne.. 

Päivien läpikulkeva teema on toki myös isompien lasten taukoamaton puhe. Laulua, kysymyksiä, juttelua tai yleistä selostamista. Ei ole viimeiseen jokuseen vuoteen ollut kovin hiljaista enää. Tykkään, kun on ääntä, vaikka välillä on kyllä myös ihanaa ne hiljaisetkin hetket. 

Pientä tavaroiden sekamelskaa siellä täällä. Ah kun silloin ensimmäisenä vauvavuonna olikin siistiä! Tokikaan kaikki kasat eivät nytkään ole lasten aiheuttamia, vaan enemmänkin oman ajankäytön priorisoinnista johtuvia. Ja ihan vaan, koska kaikkea ei ehdi sillä sekunnilla. 

Kun on ylimääräisiä hetkiä, sitä haluaa viettää niitä myös itselleen, koska ne ovat tärkeitä omalle hyvinvoinnille. Siksi sitä varmaan silmäkin on tottunut niihin tavarakasoihin paremmin, kun tavallaan ovat omia valintoja. Valintoja pitää itsestä huolta tavalla tai toisella.

 

Nyt kolmannen lapsen kohdalla olen tavoittanut enemmän sitä, että ajatus katkeaa ahkerasti ja sitä miettii, että mitähän olinkaan tekemässä  tai sanomassa :D Ja ymmärrän myös paremmin sen, että monista äideistä kotona oleilu voi tuntua suorittamiselta tai arki jatkuvalta työmaalta. Mulla onneksi on myös omia juttuja ja puuhaa sekä aikuista seuraa, livenä tai puhelimen päässä. Ne on aika tärkeitä tekijöitä siinä, että arki pysyy mielekkäänä. Lapset ovat ihania, mutta jos elämän sisältönä ei olisi muuta, olisi helppo väsähtää. 

Ja tämäkin on niin ohimenevä vaihe. Vasta onneksi kuudesosa vauvavuodesta elettynä. Puolen vuoden päästäkin arjen kuulumiset ovat varmasti muotoutuneet erilaisiksi, kun vauva on kasvanut.

Kurkkaa myös

Vapaus olla itsensä - äitinäkin!

Mitä viisi vuotta äitiyttä on opettanut?

Kaksi lasta - helpompaako?

Joukkoliikenne maksulliseksi lastenrattaiden kanssa kulkeville, miljoonien säästöt? Epäilen!

Eilen uutisoitiin, kuinka HSL suunnittelee lastenvaunujen kanssa liikkuvilta perittäväksi maksua joukkoliikenteessä pääkaupunkiseudulla. Tähän asti rattaissa olevan lapsen kanssa liikkuminen on ollut ilmaista.

Ilmaisen kulkemisen olen ajatellut huikeana kädenojennuksena lapsiperheille, vaikka tokikin tämän edun takana on mm. turvallisuus ja liikenteen sujuvuus. Etenkin busseissa, joissa maksumahdollisuus on vain edessä, ja rattaiden kanssa tullaan sisään keskeltä.

Oli motiivi ilmaiselle liikkumiselle sen mahdollistajan puolelta mikä tahansa, niin se myös lisäksi on yksi tekijä ennaltaehkäisemässä syrjäytymistä. Kun vaikkapa pienestä kotihoidontuesta ei tarvitse laskea roposia bussimatkaa varten, on huomattavasti kevyempi kynnys poistua kotoa vaikka muskareihin, kirjastoihin tai kerhoihin, joita pääkaupunkiseudulla on runsaasti joka puolella.

Tallinnassa ratikassa :)

Joskus voi uuvahtaa kesken.

Me ollaan lasten kanssa kuljettu julkisilla paljon. Välillä tuplarattailla, välillä toinen lapsi jalkamiehenä, toinen rattaissa. Niin pääkaupunkiseudulla kuin esimerkiksi Tampereella ja Lappeenrannassakin. Niissäkin liikkuminen lastenvaunujen kanssa on ilmaista. Myös Tallinnassa rattaiden kanssa pääsee ilmaiseksi, kun kyydissä on alle kolmevuotias. Sielläkin ollaan ratikassa matkattu. Ja ilmeisesti paikallisille siellä joukkoliikenne on ilmaista, kaikille.

Sen sijaan joissain kaupungeissa täällä kotosuomessa rattaista joutuu maksamaan ylimääräisen maksun matkalipun päälle! Tässä ei niin lapsiystävällisessä maassa arvostan kyllä jokaista tekoa, jotka helpottavat lapsiperheellisten elämää. Niin kuin vaikka ilmainen joukkoliikenne.

Mihin niitä rattaita tarvitsee, kun lapsi osaa jo kävellä?

Ja kyllä, ainahan osa ihmisistä on motkottanut vaikkapa siitä, että vanhemmat kulkevat julkisilla säästösyistä, vaikka lapset osaisivat jo kävellä. No joo, kyllähän suurin osa oppii kävelemään keskimäärin ennen 1,5-vuoden ikää, mutta se nyt on eri asia, kuinka pitkiä matkoja pienet jalat jaksavat kävellä. Tai vaikkapa se, että sitten on taas kiire kotiin päikkäreille, jos liikenteessä on ilman päikkäripaikkaa, eli esimerkiksi niitä rattaita.

On myös hyvin eri asia asua vaikkapa maaseudulla, ja kertoa, ettei oma lapsi enää kävelemään oppimisen jälkeen ole vaunuja tarvinnut, kuin asua isossa kaupungissa, jossa välimatkat voivat olla pitkiä ja liikutaan pääasiallisesti julkisilla sen oman auton sijaan. Ihan jo asuinpaikka voi määrittää sitä, kuinka paljon niitä rattaita arjen kulkemisessa tarvitsee.

Ja niin, miksi ei saisi käyttää julkisia säästääkseen niitä omia pieniä rahojaan, kun se ihan mahdollista on? Mielestäni se ei ole millään lailla väärä motiivi käyttää joukkoliikennettä yksityisautoilun sijaan.

Tämäkin lapsi tiettävästi osaa kävellä :)

4,5 miljoonan euron säästöt, oikeastiko?

En ihan purematta niele ajatusta, että kun rattaiden kanssa liikkuvilta aikuisilta ryhdyttäisiin perimään maksua, toisi se isoja säästöjä. HSL on laskenut, että lippu-uudistus voisi tuoda 4,5 miljoonan euron säästöt. Ainakin vaikkapa meidän kohdalla se helpommin kääntyy siihen, että tulee mentyä autolla. Enkä usko, että ollaan mitenkään poikkeuksellisia tässä. Ja voihan se olla, että joku keveämmin jättää vaan kokonaan menemättäkin.

Onhan se totta, että autossa kaikki kamppeet ja useampi lapsi kulkevat sinällään helpommin, kuin julkisten varassa. Ilmaisen liikkumisen varjolla minä ainakin olen tsempannut itseäni suosimaan julkisia, vaikka se vaatii tiettyä vaivannäköä itseltä. Olisihan se ympäristöäkin ajatellen fiksumpi vaihtoehto, kuin kääntyä aina oman auton puoleen.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Pitäisikö joukkoliikenteen olla lastenvaunujen kanssa ilmaista koko Suomessa?

Hyppää mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura !

Joskus lastenohjelmat ovat oikein toimiva lastenvahti

Viikko sitten viikonloppuna multa lähti hampaasta iso pala. Ihan yhtäkkiä, ilman ennakkovaroituksia. Hammas oli näennäisesti terve, mutta olikin sitten oikeasti kaikkea muuta.

Koska oli viikonloppu, eikä hammas kuitenkaan kipeä, odottelin maanantaihin. Googlasin, että näin olisi tehtävä. Täälläpäin hammaspäivystys on keskitetty viikonloppuisin ja iltaisin Helsinkiin, eikä sinne pääse ns. huvikseen, vaan pitää olla oikeasti todella kipeä tai hurja tilanne, ja kaikki mahdolliset särkylääkkeet jo syötynä.

Maanantaina soittelin sitten heti aamusta paikalliseen hammaspäivystykseen. Sain samalle päivälle ajan sekä hampaan korjaukseen, että hammastarkastukseen. Mulla kun keskenmenon jälkeen on ollut ihan huimasti hammasongelmia (eikä ne tähänkään ole valitettavasti vielä loppumassa).

Valmiina lähtöön. Jogurttipurkissa ei tällä kertaa jogurttia, vaan plusplus-paloja leikittäväksi.

Ja kyllä, osaan pestä hampaat ja harjata myös hammasvälit. Ei ole kyse välinpitämättömyydestä tai hampaiden hoidon laiminlyönnistä. Enemmänkin jotain haittaa terveydessä.

Kotiäitibonuksena lapset tietenkin pääsivät mukaani hammaslääkäriin. Niin pikaisesti, samalle päivälle, ei ollut muuta vaihtoehtoa.  

Kotona pakattiin mukaan nuket, täytettiin vesipullot ja otettiin pädi kuulokkeineen mukaan.

Hammastarkastus oli aamupäivän puolella. Lapset katsoivat onnellisina Ryhmä Hauta pädistä. Meillä ei katsota lastenohjelmia yleensä joka päivä, vaan ovat enemmänkin sellaista bonustekemistä. 

Tarkastus kesti puolisen tuntia, ja kaksivuotiaskin tapitti silmä kovana koiria sen ajan. 

Seuraava aika oli iltapäivän puolella. Sitä ennen haettiin kaupasta ruokaa, syötiin ja laitoin kaksivuotiaan rattaisiin päiväunille. Suunnattiin taas hammaspäivystykseen, ja tällä kertaa vain neljävuotias katseli lastenohjelmia kuulokkeiden kanssa.

Kuulokkeet olivat kyllä hyvä valinta, lapsi pystyi keskittymään omaan asiaansa kaikkien hammaslaitteiden äänistä huolimatta, ja lauleskeli välillä ääneen ohjelmaansa. Hammasta putsattiin ja paikattiin tunnin ajan. Onneksi pienempi nukkui onnellisesti koko sen ajan. 

Lapset valitsivat palkinnoksi hammaslääkärireissusta tarrakorviksia :)

Loppuajatus tästä reissusta oli, että kyllä lasten kanssa pystyy menemään lähes minne vaan. Jopa sinne hammaslääkärille, jos on pakko :D

Ja ai että, on meillä nykyvanhemmilla tavallaan helppoa siinä määrin, että lastenohjelmat toimivat oikein hyvin lastenvahtina tuon ajan. Ilman niitä olisi voinut olla aika mielenkiintoista.

Kurkkaa myös

Pienet tytötkin osaavat tapella

Neljävuotias kotihoidossa

Äitejä huonoine hetkineen, ei huonoja äitejä

Tule mukaan arkeen Instagramin puolella @iloelolaura

Kauniita unia ja lapsen alkuyön kauhukohtauksia

Kaksivuotiaan uniregressio oli meillä lyhyt vaihe, mutta lähtiessään se teki läpystä vaihdon isomman lapsen kauhukohtauksien kanssa. Silti ollaan onneksi nukuttu täysiä öitä. 

Jotenkin tosi huvittavaa, miten nämä uudet vaiheet aina yllättävät. Siinä ne ovat, ja sitten sitä on aluksi, että mitä täällä tapahtuu :D

Nyt tiedän, mitä kauhukohtaus tarkoittaa!

Vuoden vaihteen jälkeen lastenhuoneesta alkoi kuulumaan karjumista ja itkua tunnin, kahden päästä nukkumaanmenosta. Lapsi ei ollut hereillä, eikä häntä meinannut millään saada hereille. No helou kauhukohtaukset!

Kauhukohtauksistakin löytyi asiaa pienellä hakukonesurffauksella. Ovat kuulemma ihan normaaleja, vaikkakin niitä on vain pienellä osalla lapsista.

Lapsi saattaa silloin huutaa, karjua, nousta pystyyn sängyssä, itkeä ja huitoa holtittomasti. Monen tietolähteen mukaan lasta ei kannattaisi herättää ollenkaan, vaan peitellä heti takaisin sänkyyn.

Aamulla ei tapahtunutta muistanut, se kun ei ole painajaisunta, vaan tosiaan kauhukohtaus (ovat aivan eri asia, sen minäkin opin). Eikä me niistä olla lapselle numeroa tehty.

Vaiheen eteneminen

Alkuun kauhukohtaukset olivat sellaisia, että tosiaankaan ei onnistunut vain peitellä lasta uusiksi ja toivottaa kauniita unia. Kauhukohtaus oli vielä päällä, ja lapsi ei todellakaan ollut vain laitettavissa nukkumaan.

Usein nostin lapsen sängystä ja kannoin toiseen huoneeseen, koska huuto herätti jo siskoa. Lapsihan ei tähänkään vielä herännyt, vaan pikkuhiljaa sylissä heräili niin että huuto loppui. Oli tosi sikeässä unessa, herättely vaikeaa, mutta samalla tuntui ettei yön kauhut lopu, jollei herätä.

Kuulemma myös kova väsymys voi laukaista kauhukohtauksia. Välillä näkyikin selkeä yhteys, kun päikkäripäivän öinä näitä ei tullut, mutta sitten homma taas muuttui.

Tämä on siitä huippu vaihe, että kauhukohtaus tulee alkuyöstä. Lasten alkuyö on itselle vielä loppuiltaa, joten me aikuiset ollaan aina hereillä silloin, kun lastenhuoneesta kuuluu. Tähän ei siis ole liittynyt katkonaisia öitä.

Nyt on viisi peräkkäistä yötä takana, jolloin kauhukohtauata ei ole tullut. Tämä on ennätys sen jälkeen, kun vuoden alusta nämä alkoivat.

Voisivatkohan kauhukohtaukset olla jo loppumassa, vai onko se turhan optimistinen ajatus? Katsotaan! Joillakin tämä on ollut lyhyt vaihe, toisilla kestänyt useamman vuoden.

Tuuhan mukaan seuraamaan myös Instagramiin, sinne pääse tästä!

Lasten julkiset kiukkukohtaukset ja miksi ne eivät hävetä enää

Hyvin elävästi muistan tilanteen neljän vuoden takaa. Matkustin vauvan kanssa julkisin kulkuneuvoin useamman tunnin matkaa. Vauva huusi suurimman osan ajasta. Minä itkin, tunsin ne paineet, kuinka olisi kuulunut saada vauva hiljaiseksi. Nythän pilaisimme muiden matkustajien seesteisen reissun. Millainen äiti ei saa lastaan hiljaiseksi?

Nykyään tiedän, että ihan tavallinen äiti. Tai isä. Joskus on tilanteita, kun vauvaa tai isompaa lasta ei saa hiljennettyä sillä punaisella sekunnilla, kun muiden paikallaolevien katseet etsiytyvät älämälön alkuperään. 

Vastaavanlainen tilanne tapahtui myös lähiaikoina. Sillä erotuksella, että kyseessä oli lapsen kiukkukohtaus, ei kyse vauvan itkusta. Olimme junareissussa, minulla ja lapselle tuli erimielisyyksiä, joiden johdosta lapsi menetti malttinsa. Se ei voinut jäädä keneltäkään kuulematta.

Itse koin hetkessä tervettä äitiylpeyttä siitä, etten hermostunut, vaan pidin rajoista kiinni, vaikka lasta ei kyllä yrityksen puutteesta voine moittia. Iloa siitä, että olin kasvanut äitydessä näiden jokusen hassun vuoden aikana sen verran, etten välittänyt, mitä muut ajattelivat lapsen käytöksestä, tai minusta äitinä. Äidistä, joka ei aina saa lastaan hiljaiseksi.

Lasten tunneilmaisu ja mahdollisuudet

Jos jollekin tulee yllätyksenä, niin kerron: suuttuessaan lapsetkaan eivät aina puhu kauniita asioita, ja kehu, kuinka äiti on niin rakas ja ihana. Lapselta ei voi odottaa täydellistä mielenhallintaa, edes ihmisten ilmoilla (etenkään kun aikuisetkaan eivät aina osaa).

Lapsillakin on omat tapansa rauhoittua, eikä se aina käy minuutissa. Vaikka kuinka muut aikuiset loisivat äitiin vihaisia katseita, tietäisivät "oikeat keinot" tai supisisivat selän takana, että millaistahan noilla on sitten teini-iässä (kiitos tästä), niin ei se paranna tilannetta millään lailla.

Itse ajattelen, että nimenomaan me rakennetaan paraikaa tunteidenkäsittelytaitoja ja keskustelupohjaa koko elämää varten, myös sitä teini-ikää varten. Nykypäivän pikkulapsilla on mahdollisuuksia isompana vaikka mihin, kun tunnetaidoista ja itsensä sanottamisesta puhutaan nykyään niin paljon enemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Kuvien junapäivänä oli tosi kylmä sää! Niin kylmä, että merinovillaleggareita ei viitsinyt riisua junassakaan :)

Asioita opitaan iän, valmiuksien ja harjoittelun myötä. Ei kenelläkään meistä ole ollut niitä taitoja valmiina, ja valitettavasti kaikilla niitä ei ole vieläkään.

Korvatulpat ja empatiakyky

Jos ihmisäänet häiritsevät, suosittelen korvatulppien hankkimista. Tai eristäytymistä yhteiskunnasta. Nykyään saa myös melkoisia vastamelukuulokkeita, joiden ansiosta jokainen voi halutessaan upota omaan maailmaansa, sen sijaan että viitsii tuoda esille ärsytyksensä elämän äänistä.

Tai sitten vain mukaan hitusen ymmärrystä ja myötätuntoa. Kenellekään vanhemmalle se ei ole herkkua, kun oma lapsi kiukkuaa tai itkee julkisesti. Se, miltä se jostain vieraasta ihmisestä kuulostaa, on hyvin lievää sen äidin tai isän oloon verrattuna.

Ihania kohtaamisia ovat ne, kun joku tuntematon ihminen ottaa kontaktin lapseen ja ohimennen kohdistaa tälle muutaman positiivisen sanan.

Vanhempina meillä on kasvatusvastuu lapsesta. Tehtävämme ei ole saada lasta hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti, vaan ohjata, ymmärtää, asettaa rajat, rakastaa, lohduttaa ja olla läsnä.

Älä turhaan häpeä pienen lapsen käytöstä. 

He ovat niitä, jotka vasta opettelevat. 

Sekin on elämää.

Kurkkaa myös tämä:

Näin selviät uhmaiästä

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! Arkiaamujen kiireetön valinta

Nyt on kiire, äkkiä! Taikasanat, jotka kuullessaan lapset kaikkea muuta kuin nopeuttavat toimiaan. Kiire on stressaava, inhottava olotila, jonka välttämiseksi meillä aamuisin toimitaan tietyllä tavoin.

Meillä lapset ovat kotihoidossa, aamuissa ei siis sinällään ole kiirettä. Ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan viemään ketään päiväkotiin. Lähes joka päivä me kuitenkin poistutaan kotoa menoillemme, kerhoihin, perhepiireihin ja muihin. Kotoa on siis lähdettävä viimeistään x aikaan, että ehtii ajoissa. Toki nekään menot eivät ole pakollisia, mutta ne ovat meille tosi mielekkäitä.

Siksi lastenohjelmat eivät meillä kuulu aamun ohjelmistoon. Teoriassa niihin olisi ihan hyvin aikaa, sillä lapset heräävät seiskalta, ja päivistä riippuen kotoa tarvitsee poistua vasta yhdeksältä tai vähän ennen. Aikaa siis on.

Lastenohjelmat kuitenkin hidastavat koko aamun meillä. Tiedätte varmaan ne lasten lasittuneet katseet? Toiveet, välillä vaatimuksetkin saada katsoa lisää, kun edellinen on loppunut, ja vaikka olisi sanottu, että vain pikkukkakkosen verran. Se, kun lapset tuntuvat käyvän hitaalla lastenohjelmien jälkeen, pyynnöt ja ohjeistukset tuntuvat vain haihtuvan savuna ilmaan. Usein lastenohjelmien jälkeen kotoamme löytyy myös paha mieli.

Lastenohjelmat eivät ole paha asia. Niiden katseleminen on mukavaa vaihtelua, ja joskus ne voivat olla jopa opettavaisia. Lapset rakastavat lastenohjelmien katselua.

Ja kotona olemisessa kuitenkin yksi parhaimpia asoita on, ettei ole kiire. Että asioihin on varattu aikaa, syömisen, pynttäytymisen ja yleisen hupsuttelun lisäksi tarvittaessa myös 2x kiukulle, hidastelulle, ehkä välienselvittelylle ja sille, että äidin täytyy avustaa lapselta jo kertaalleen puetut ulkovaatteet, koska lähtöpissillä käynti unohtui. Nämä asiat ilman että itselläni nakuttaa takaraivossa kiirekiire, ääniala nousee ja tuskanhiki alkaa pukkaamaan.

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! , totesi lapsi eräs päivä. Minäkin inhoan kiirettä. Siksi ollaan tehty näin, ihanampien aamujen vuoksi.

Toiset ehtivät ihan mukavasti katsoa aamun ohjelmat, mutta jännää, kuinka paljon mukavampia aamuja meillä on ilman lastenohjelmien katselua ollut. Ja lapsetkin tietävät, torstaisin on se aamu, kun pikkukakkosta katsellaan. Ja joskus iltapäivisin.

Miten teidän aamu on toimivin, lastenohjelmilla vai ilman?

Seuraa myös Facebookissa Iloa, eloa! -blogi ja Instagramissa @iloelolaura

Pienet tytötkin osaa tapella! Sisarussuhteen kehitys 4- ja 2-vuotiaina

"Se oli mun! Toi otti sen multa! Äiti, sisko puri mua! Typerä kakkapökäle! Mä tulen ja nipistän!" Kuulostaako tutulta? Meillä toisinaan tyttöjen leikit ovat vastaavanlaista rakkauden hekumaa.

Lapsillamme on sujunut alusta asti yhteiselo mukavasti. Esikoinen ei taantunut mihinkään suuntaan vauvan synnyttyä, vaan oli hellä ja huolehtiva isosisko. Varmaan yksi syy on ollut sekin, että vauva oli perustyytyväinen, eikä kaapannut äitiä kokonaan itselleen, vaan äidistä riitti edelleen esikoisellekin. Äidin ja esikoisen yhteisiä hetkiä vaalittiin. Ja toki siihen liittyy moni muukin asiat, luonne-erot ja muut.

Kun kuopus lähenteli vuoden ikää, oli kiinnostus siskon leikkeihin kova. Välillä hän pääsikin jo statistin rooliin isosiskon leikeissä. Siitä lähtien he ovat leikkineet yhä enemmän ja enemmän yhdessä.

Isosisko on edelleen paras ja ihailtu. Nykyään yhteiset leikit ovat ihania. Kun molemmat osaavat puhua, on leikkeihin tullut enemmän vuoropuheluja, seikkailuja ja toimintaa. Molemmilla on selkeät mielipiteet asioista leikkiessään.

Tikkurilan kirjaston uusi leikkipaikka on mieluinen :)

Toisinaan niinkin selkeät, että riitaa tulee. Välillä taas leikki saattaa onnistua parikin tuntia ilman nahinointia. Silloin jättäydyn taustalle omiin puuhiini ja kuuntelen leikin kulkua. Se on niin ihanaa kuultavaa, nämä lasten yhteiset seikkailuleikit, joiden jälkeen leluja löytyy joka nurkasta ja kaikki paikat ovat hyrskynmyrskyn. Mutta on se sen arvoista, pitkäkestoinen leikki.

Mutta ai että, silloin kun riidellään, niin silloin riidellään todella. Pienetkin tytöt osaavat sen taidon, ja riidat saattavat eskaloitua nopeastikin tappeluiksi. Ja yhtä lailla kaksivuotiaskin osaa olla kiusankappale, se ei ole vain isompien osaama taito.

Kuka sanoi mitä, kuka teki väärin, kuka ei alistunut toisen tahtoon, kuka otti toiselta. Nämä ovat usein ne lähtötilanteet. Koska nämä pikkutaimet vasta opettelevat sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä, välillä esiin otetaan hampaat, nipistyssormet ja sisko on kakkapökäle -jutut. Silloin kun lapsen omat sanat eivät ole riittäneet asian selvittämiseen ja tunteiden sanoittamiseen.

Tavallisia sisarusten välisiä nahinointeja siis. Tietenkin näitä tilanteita sitten setvitään aikuisten voimin. Miksi teit noin, tuntuisiko sinusta kivalta jos sinulle tehtäisiin noin, miltä nimittely tuntuu ja niin edelleen.

Ja sitten he katoavat taas leikin pyörteisiin. Välillä tuntuu, että juuri selvitetty ja sovittu tilanne toistuu heti uudestaan. Koska sitähän se on, opettelua. Leikki on lapsen työtä, ja leikin kautta voi oppia niin paljon. Möys siitä, missä omat rajat kulkevat, ja minkälainen käytös toista kohtaan on sallittua.

Joka päivä useaan kertaan tulee mieleen ajatus siitä, kuinka onnekas on, kun saa läheltä katsoa pienten ihmisten kasvua.

(Toisin sanoen siis suurin osa ajasta ei ole tappelemista :D )

Ootkos kurkannut jo nämä?

Olet lapsesi turvasatama

Ihanat kotiäitivuodet

Kaksivuotiaan unihulinat

Instagramista meidät löytää nimimerkin @iloelolaura takaa!

Pissihätä on yön taikasana! Kaksivuotias ja yön hulinat eli uniregressio

Mulla oli joskus aiemmin oikein ihana, idyllinen ajatus, että lapset ei sitten yöllä vaeltele meidän sänkyyn. On oikeastaan ollut helppoa toteuttaa tätä ajatusta, sillä kukaan ei ole yrittänytkään öiseen aikaan juoksennella meidän sänkyyn. Ennen kuin nyt. Voihan sitä kaikenlaisia periaatteita näköjään pitää, jos ne eivät oikeasti kosketa itseä. Tämä on aika opettava ajatus itselle. 

Kaksivuotiaamme on nukkunut jokseenkin vuoden ajan täysiä unia, siitä lähtien kun hän siirtyi isosiskon kanssa kerrossänkyyn nukkumaan. Nyt alkutalvesta hän on kuitenkin heräillyt aamuöisin, useampaankin kertaan, ja yleensä itkuisena tai vihaisena.

Ensin se meni niin, että kaksivuotias heräsi karjumaan. Korkealta ja kovaa. Oli täysin hereillä, ei ollut kauhukohtauksen oloinen tai sellainen, että olisi katsellut kurjia unia. Oli vain vaihtelevan vihainen.

Sillä ei ollut merkitystä, mentiinkö me siihen vierelle ihmettelemään vai ei. Hän karjui silti. Ja oikeastaan vain provosoitui kaikesta kuulemastaan. Jossain kohtaa lisäksi siihen hetkeen tuli sängystä poistuminen, hän halusi käydä pissillä (ja tekikin), mutta ei halunnut enää sänkyyn takaisin.

Kaksivuotiaan villit hulinayöt

Ensimmäinen sänkyyn palauttaminen sujui hyvin. Ja sitten hän heräsi taas. Ensin karjuen, ja kun en jaksanut nousta, hän taktikoi ja huusi taas pissihätää. Menin. Eihän hänellä mitään hätää ollut, hän ei ole muutenkaan öisin herännyt vessaan, vaan on viettänyt kuivia, vaipattomia öitä kesästä lähtien.

Tuosta pissihädästä tuli hänelle sitten hokema, jota hän alkoi öisin huutamaan, koska oli kokenut sen tehokkaimmaksi keinoksi saada äiti liikkeelle. Fiksu lapsi ;)

Oikeasti hän halusi vain äitin kainaloon, pissihädän huutelu on vain se yritys saada äiti liikkelle.  Hervoton älämölö, jos koitin tarjota hänen omaa sänkyään hänelle. Tähän mennessähän niihin aikaisempiin, hyvin harvinaisiin yöheräilyihin oli riittänyt uudelleenpeittely ja "nyt on yö, nukutaan" -lausahdus. Jep, ei enää.

Uniregressio, mikä?

Kaksivuotiaan uniregressio. Siitä olikin Instagramin puolella useamman kanssa puhetta. Sepä se, sellainen ihana, ohimenevä vaihe kiusaamassa meidän täydellisen ihanan rauhallisen makoisia öitä. Mutta onneksi sentään ohimenevä, ja tällainen melko yleinen juttu, eikä mitään ongelmaa taustalla!

Esikoisella ei ollut tällaista vaihetta, lienee kai korvannut sen jollain muulla mukavalla. Tai sitten se oli niin lievä, etten edes huomannut. TAI sitten, jos sellainen on ollut, ollaan kuitattu se joksikin muuksi, sillä tulihan hänestä myös isosisko juuri kaksivuotissynttäreidensä jälkeen

Sitä uniregressiota sitten googlettelin tässä eräänä iltana. Tai no oikeastaan se oli "toddler's sleep regression", eli taaperon unitaantuma. Sillä löytyikin yllättävän paljon osumia. Vaihe, joka tulee taaperoiässä, ja menee ohi jossain kohtaa.

Mahdollisia syitä uniregressioon on listattu useilla sivuilla useampia:

Siirtyminen isojen sänkyyn - Ei meillä, siirtyi jo vuosi sitten kerrossänkyyn siskon kanssa.

Pottaharjoittelun aloittaminen - On käynyt vessassa asioillaan vastasyntyneestä, joten ei sekään.

Uusi sisarus - Ei valitettavasti sekään. Mutta ajatella, jos asiat olisivat mennyt toiveiden mukaan, tämä uniregressio olisi alkanut juuri ennen uuden sisaruksen syntymää, ja olisi varmaankin mennyt sen piikkiin?

Yöaikaiset pelot - Hmm, en tiedä? ei ole sen oloinen herätessään, on vain kiukkuinen.

Eroahdistus - Sitä voi olla! Vaikkakin tähän liitetään usein muutokset arjessa, vaikkapa se päivähoidon aloitus. Meillähän ei ole sitäkään, olen lasten kanssa kotona edelleen. Kaksivuotias on kyllä päivisinkin ollut kovasti äidin perään lähiaikoina.

Liikaa tekemistä päivissä - Mahdollista. Lähes joka päivä käydään jossain, mutta iltapäivisin ollaan monesti kotona. Ja vietetään kyllä aikaa kotonakin ihan vaan leikkien ja ollen.  Esimerkiksi itsenäisyyspäivä viikonloppuineen oltiin ihan vain kotona, kolme kokonaista päivää, ja niin vain taapero hermoili öiseen aikaan silloinkin. Eli en nyt kovin vahvasti veikkaisi tätäkään.

Tarve päikkäreiden vähentämiselle - En sanoisi tätäkään, sillä edelleen nukahtaa helposti ja on selkeästi väsynyt ja itkuinen, jos ei pääse ajoissa päikkäreille. Nukahtaa pystyyn jossain vaiheessa, jos ei pääse ajoissa unille. Herää myös päikkäreiltä ihan hyvissä ajoin, päiväunien ja yöunien väliin jää tarpeeksi pitkä pätkä, noin 5-6 tuntia.

Uniregressio on kehitysvaihe

Sanoisin, että tätä vaihetta ei siis ole juurikaan mikään elinolo vauhdittanut, vaan on ihan vain kehitykseen kuuluva etappi. Ja jännää, kuinka unet ovat yleensä paremmat äidin kainalossa, silloin ei ole niin suurta karjumistarvetta, vaikka silloinkin kyllä jossain vaiheessa nousee istualleen läpsyttelemään muita nukkujia.

Kyllä, yöllä ollaan ratkaisuksi tarjottu ensin lohtua lapselle, ja näin noissa uniregressio-ohjeissa onkin neuvottu tekemään. Ohjeissa varoitetaan luomasta uusia, mahdollisesti haitallisia tapoja, joista täytyy sitten myöhemmin opetella pois.

Eli juuri se, mitä olen välillä tehnyt, kun olen lapsen ottanut viereen silloin, kun muu ei ole auttanut saamaan karjujaa hiljaiseksi. Katsos kun yöllä väsyttää, minuakin. Silloin kun joudun kävelemään lastenhuoneeseen yöaikaan, teen sen yleensä silmät kiinni. En halua luopua yöstä ja unesta, herätä liikaa. Jos karjumista kuuntelee pitemmän aikaa, kyllähän siihen herää, etenkin, jos se tapahtuu korvan juuressa.

Siksi se kainaloon ottaminen on ollut noin parisataa kertaa mukavampi vaihtoehto. Silloin sitä unta kuitenkin saa enemmän. Eikö se ole tärkeintä, että kuitenkin nukutaan? Testattu on kuitenkin, että tämä ei ole tahtojen taistelu, kyseessä ei ole pieni rajoja venyttävä tyranni (näitä hetkiä löytyykin sitten päivisin, ne kyllä tunnistan :D ), vaan ihan muuta. En näe huudattamisessa mitään järkeä, se kun tosiaan ei johda siihen, että lapsi lopulta antaisi periksi. Kokeiltu on.

Ja toisaalta tiedän, että kyllä lapsi myöhemmin oppii takaisin omaan sänkyynsäkin. Ei se tule ikuisesti äitin kainaloa itkemään, todennäköisesti tämä ei ole kovin pitkä ajanjakso enää.

Noita uniregressioaiheita lukiessa opin sen, että tämä on viimeinen uniregressiojakso! Viimeinen, viimeinen! Mä en tosin ole huomannut meillä niitä aiempia, vauvavuoteen liittyviä jaksoja, koska vauvat on nukkuneet kainalossa. Mutta hyvä silti tietää, että tämä on viimeinen laatuaan.

Sotasuunnitelma taaperon öihin

Kyselin instagramin puolella sotasuunnitelmaa öihin, koska tuota yöjuoksemista ei kyllä oikein jaksaisi enää. Vaihtoehdoiksi laitoin patjan meidän sängyn viereen, matkasängyn lastenhuoneeseen (ei pääse juoksentelemaan) ja meidän sängyssä nukkumisen illasta asti. 

Eniten ääniä sai matkasänky, ja sitä muutenkin olin mietiskellyt seuraavaksi vaihtoehdoksi. Tokihan tämä vaihe menee ohi ihan ajan kanssakin, mutta haluan silti selvitä tämän vaiheen kanssa järjissäni :D 

Nyt taaperolla on yksi yö matkasängyssä takana, ja tällä hetkellä näyttää hyvältä. Hän ei inahtanut koko yönä! Katsotaan, miten tämä kehittyy.

Onko teillä ollut taaperoilla tunnistettavissa tällaisia uniregressioita, taantumaa nukkumisessa?

Kurkkaa myös

Yksivuotias ei osaa nukahtaa

Taaperon vessahistoria

Taapero ja napanuoran pituus

Löydät meidät myös Instagramista @iloelolaura ja Facebookista Iloa, eloa! -blogi

Odotetut arkipäivät, väärät ajatukset ja ne ilmaiset junamatkat

Edellisen tekstin jälkeen koko blogi tuntuu huutavan avukseen positiivisia sanoja ja vähän keveämpää kaikua. Arki-ilojen aika siis! Ajatuksissa on voimaa. Myös niissä, jotka tänne näppiksen kautta iskeytyvät. Kevään teksteistä löytyy edellinen arki-ilottelu, se on täällä. 

Tykkään arjesta täällä uudessakin kodissa, uudella paikkakunnalla. Usealle arkipäivälle löytyy mukavaa tekemistä, sellaista, josta ei halua jäädä paitsi. Se on huippua. Esimerkiksi keskiviikko on yksi lemppareimmista päivistä.

Viikonloppuna sain latautua, ja olla kotona ihan yksin. Harvinaista, todella harvinaista. Ja tosi ihanaa. Käynhän toki välillä ilman perhettäkin menoillani, mutta yksin kotona oleminen on vielä asia erikseen.

Käytin aikaani myös siivoamiseen ja järjestelyyn. Yksin ollessa se on tosi mielekästä, lasten kanssa ei niinkään. Kuuntelin vaihdellen äänikirjaa ja musiikkia, laulaa hoilotin ja levittelin tavaroitani niin, että koko ajan oli useampi operaatio meneillään. Eikä kukaan tullut näpistämään tavaroitani tai vähän avustamaan hommassa. Ah.

Oman ajan ilona toimi myös Kirjamessut, jossa kävin ihastelemassa kirjavalikoimaa. Juuri mitään en ostanut, mutta monen monta uutta kirjaa tuli iskettyä lukulistalle Goodreadsiin. Kuuntelin myös muutaman kirjailijan tarinoinnit.

Sunnuntaina kun perhe saapui kotiin, samalla ovenavauksella saapui myös pitkään etsinnässä ollut pöytä lastenhuoneeseen tori.fi:stä. Sitä etsittiin pitkään siksi, koska oli kriteereitä. Käytetty, tietyn näköinen ja sopivan pituinen, että molemmat lapset mahtuvat puuhailemaan pöydän päissä, ilman että yltävät ropeltamaan toistensa touhuja. Pöytähommille ja ah sille askartelulle, jota nuo tyypit niin rakastavat. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että jaksettiin odottaa, eikä hankittu niitä pikkuisia lastenpöytiä, joita torit ja facebookin marketplacet ovat tulvillaan.

Ja myös tämä viikko tuo kaikkea kivaa tullessaan. Vaikka myös ne menkatkin kuuluvat tähän viikkoon oleellisena osana. Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä ne menkat vaan on silti helpommat kuin se odotus. Tai ainakin nyt, kun hormoneilleni kuuluu jo parempaa, ja menkat ovat siksi kivuttomat.

Ja aion vähän fiksata myös omaa ajattelua. Vaikka parisuhteeseen liittyen olen osannut valita ajatuksia, en ole muistanut tehdä sitä raskaushaaveisiin liittyen, vaikkakin ajatus on tavallaan positiivinen, että kyllä me vauva saadaan.  Silti olen ajatellut paljon vaikkapa keskenmenoa ja "entä jos"-aiheita. Ei hyvä. Pari iltaa sitten luin kirjaa, joka inspiroi minua aiheeseen liittyen, ja aion työstää myös mieltäni tässäkin asiassa.

Yksi kiva tältä viikolta on  myös ilmaiset lähijunat rattaiden kanssa Tampereelle saakka. Pari viikkoa sitten käytiin viimeksi junareissussa Tampereella, ja tällä viikolla käväistään taas. Ihanan helppoa! Ja koska rahaa ei mene matkoihin, voi tällaisia reissuja tehdä useammin.


Toivon sulle ihanan iloista ja riemullista viikkoa!