tiistai 14. syyskuuta 2021

Vauva kainalossa joka paikkaan - Pienet omat hetket latauttavat aika hyvin vauvavuonna



Me äiditkin ollaan erilaisia ja kaivataan eri määriä omaa aikaa, mutta olen myös sitä mieltä, että on olemassa tietynlaista joukkopainetta siitä omasta ajasta. Siitä, kuinka sitä pitäisi saada viettää kunnolla, ilman vauvaa. Tehdä samoja asioita kuin ennen äitiyttä ja olla tasan se sama ihminen kuin aiemminkin. 

Kun esikoinen oli vuoden ikäinen, tuntui, että nyt kun se vauvavuosi on ohi, tarkoittaa se että enemmän täytyisi olla jo lapsesta erossa. Monesta paikkaa tuntui kuuluvan ajatusta, että erossa oloa olisi "molempien jo hyvä harjoitella". En kummemmin harjoitellut, mutta ajatus kyllä otti tilaa ajatuksistani.

Kolmannen lapsen kohdalla on onneksi jo kauan aikaa sitten löytänyt itsensä äitinä, eikä oikeastaan paineita enää samalla lailla tunne mihinkään suuntaan. Tähän samaan kategoriaan menee myös vauvan yökyläilyt. Vauvaryhmissä on usein pohdintaa, kuka on antanut vauvan yökylään, ja kenen läheinen vaatii vauvaa yöreissuun ilman vanhempia.  

Toki jokainen saa antaa vauvansa yökylään, jos se tuntuu oikealta vaihtoehdolta perheelle, mutta hassu olettamus, että näin "pitäisi" tehdä ja saada sitä kallisarvoista omaa aikaa. Itselleni tämä olisi ollut kauhistus, antaa vauva yökylään. Ei mitään rentouttavaa omaa kivaa, vaan aivan vieras ja kauhistuttava ajatus. Näin me ihmiset olemme erilaisia.

Tähän ajatukseen olen päätynyt myös omaa äitiyden (toki lyhyttä) historiaani pohtien. Se vimmattu olo siitä, että minun ihmisenä pitää tavallaan todistaa olevani samanlainen, saman näköinen ja kokoinen ja samalla tapaa omia juttujani tekevä ihminen kuin ennenkin. Ja että se vaatii säännöllistä erossaoloa vauvasta. 

Mutta enhän minä ole samanlainen kuin ennen äitiyttä. Toki olen sama ihminen, mutta miten voisinkaan olla täysin samanlainen kuin aiemmin? Onhan välissä vuosia, asioita, äitiyttä, kasvamista, oppimista. Ja vauvavuosi, se on aina poikkeusaikaa. Vauvan paikka on isän ja äidin sylissä. Ja vuosikin, se on aika lyhyt aika, loppujen lopuksi. Tämän sanon syvällä haikeudella, sillä meillä vauvavuosi vetelee viimeisiään, ja se tuntuu tosi haikealta.

Mutta. Ei onneksi tarvitse olla täysin sama ihminen. Tälläkin kertaa olen vauva kainalossa kulkenut lähes kaikkialle. En ole kokenut sitä vaivalloiseksi tai vauvaa rasitteeksi. Vauva ja minä olemme yhtä. Elämme symbioosissa toistemme kanssa. Vauva saa myös ravintoaan kauttani. Peilaa tunteitani, oppii kauttani. Minulla ei ole tarve taistella ihmisen biologiaa vastaan. Ajattelen, että ihminen on taitavasti ja ajatuksella suunniteltu, ja että näin on hyvä. Se ei ole vauvan omimista, vauvalla ja isällä on aivan omat juttunsa. Meillä ei esimerkiksi olla jaettu maitohommia tai yösyöttöjä, sillä minä imetän, mies ei. Aika simppeliä.

Toisinaan olen tehnyt kirpparireissuja itsekseni. Haahuillut käytävillä tyhjää ostoskoria kantaen, hengähtäen ja omasta ajasta nauttien. En halua olla pitempään erossa vauvasta, minun ei tarvitse haluta olla. Ihanan vapauttava ajatus, että ei tarvitse!

Luulen, että tähän on vaikuttanut useampikin asia. Se, että äitinä tietää jo enemmän, millainen on ja haluaa olla. Ei ole hukassa itsensä ja äitiyden kanssa, vaan ne toimivat sulassa sovussa, kumpikin toistaan pois sulkematta. 

Ja sitten se tottuminen. Olenko jo pienten lasten äitiyteen niin sisäänajettu, että pienemmätkin omat hetket ovat melko latauttavia? 

Kun tulee ensimmäistä kertaa äidiksi, on siihen asti elämä ollut melko lailla itselle elämistä ja vauvan kanssa symbioosissa elely melkoinen elämänmuutos. Ja ymmärrän, se voi tuntua ahdistavalta, tai sitä voi olla todella hukassa, että tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Anna armoa ja aikaa itsellesikin, äiti. 

Ne pienet, latauttavat hetket. Niitä harrastan. Äänikirjoja keittiötä siivotessa. Omia teehetkiä kirjan kanssa kun vauva on päikkäreillä. Vaunulenkkejä, kun yksi on eskarissa, toinen kerhossa ja se vauva niissä vaunuissa unilla (tämä on muuten aika luksusta useamman lapsen äidille!).

Nykyään, uudessa arjessa minulla on omia hetkiä toisinaan myös aamuisin. Kuten vaikka nyt, tätä kirjoittaessani. Sekin tuntuu aika hyvältä! 

2 kommenttia:

  1. Ihan kuin mun suusta. Molemmat lapsukaisemme on olleet koko vauvavuoden pitkälti kiinni iholla, sylissä, kantorepussa, rinnalla. En oo osannut ottaa paineita esimerkiksi sosiaalisen median perusteella, sillä vähäkin perehtyminen asiaan tuo varmuuden siitä, että näin on hyvä. Vauva on tarvinnut äitiä, ja minä puolestaan oon ollut levoton jos vauva on ollut muualla kuin minun tai isän kanssa. Maailman avartuminen ja tutkimusmatkailu on sitten alkanut myöhemmin, ja hyvin ovat ehtineet. Ajattelen, että tiiviin kiintymyssuhteen syntyminen ensimmäisinä kuukausina/vuosina antaa loistavat eväät maailman tutkimiselle. Joku muu toimii vanhempana toisin, ja sekin on ihan ok jos perheessä niin koetaan, lapsen turvallisuuden rajoissa tietenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Näin itsekin ajattelen. Ja kyllä, asiaan perehtyminen on itsellekin tuonut varmuuden asiaan, ja ihan jo oman itsen kuunteleminen.

      Poista