torstai 27. helmikuuta 2020

Koronavirus tulee, oletko valmis? Eli miksi koronavirus ei pelota, mutta varaudun siihen silti



Eilen uutisoitiin koronavirusepäilystä täällä pääkaupunkiseudulla. Testein varmistettuna Suomessa on ollut yksi koronavirustartunta. Maailman terveysjärjestö WHO on arvellut, että korona saattaa yltyä pandemiaksi, mutta vielä ainakaan se ei sellaisen kriteerejä täytä. 


Tämä koronavirus tarttuu pisaratartuntana, ilmassa virukset eivät säily. Se voi tarttua ihmisestä toiseen, ja myös ilmeisesti kosketuksesta pintojen kautta, vaikkakaan se ei elä pinnoilla kauaa.  Taudin oireita ovat kuume, yskä, hengenahdistus, lihassäsrky ja väsymys. (Thl)

Koronaan maailmalla kuolleet ovat enimmäkseen riskiryhmäläisiä. Monella vakavampia oireita saaneella on ollut jokin perussairaus. Niinhän usein on influenssankin kanssa, vanhat ja/tai sairaat ovat ne, joihin vakavammin iskee.

Koronavirukseen sairastuneiden määrä näyttää pompahteneen Kiinassa hurjasti, mutta taustalla onkin tilastointitavan muutos. Uusi tilastointitapa laskee Hubein alueella myös epäillyt, joilla on todettu keuhkokuume. Muualla Kiinassa lasketaan vain ne, joiden tauti on vahvistettu testein. Tai ainakin toistaiseksi näin, katsotaan, miten tämä kehittyy. Lähde

Eli pelkkien lukujen avulla voi kyllä saada mediassa paniikkia aikaan. Vaikka tottahan se on, että koronavirus leviää maailmalla, meilläkin Suomessa.

Myös rokote koronavirukseen on kehitteillä. Rotilla sitä onkin jo testailtu, ja jotkut lähteet kertovat sen tulevan kuulemma ihmisille ilman verrokkitestausta lumerokotteella. Hurjaa. Lääkemarkkinoillahan lääkkeet testataan aina myös lumelääkkein. Näin hyötyjä ja haittoja päästään havainnoimaan. Rokotteita tämä ei ilmeisesti koske. Tietenkin toivon, että tämä ei ole totta.


Miksi ei kannata pelätä? Miten varautua koronavirukseen?


Pelko ja stressi kuormittavat kehon puolustuksen. Siksi ei kannata pelätä. Terveydenhoitoon liittyy tiukasti myös mielen hoito. Ihminen ei ole pelkästään keho tai mieli, vaan kokonaisuus. Ja sen lisäksi, että pelosta on haittaa, ei siitä ole mitään hyötyä. 

Oikeasti hyvän käsihygienian lisäksi kannattaa panostaa terveyden ylläpitämiseen. Sairaudenhoito on tärkeää sairauden iskiessä, terveydenhoito ja ylläpito tärkeää aina.

Kehon puolustusta voi tehostaa ruoan, unen, liikunnan ja muiden keinojen avulla. Terveillä ja hyväkuntoisilla on kaiketi parhaat mahdollisuudet selvitä. Että koronan mahdollisesti iskiessä siitä selvittäisiin kyllä.

En ole varastoinut ylimääräistä ruokaa kaappeihin, mutta tarkistanut, että esimerkiksi c- ja d-vitamiineja löytyy tarpeeksi meiltä kotoa. Ja koska olen öljyilijä, tarkistan myös, että tiettyjä eteerisiä öljyjä (käytän Young Livingiä, ovat laadultaan terapeuttista tasoa) löytyy kaapeista.

Valkoinen sokeri syö kehon vitamiineja. Ei siis hervottomia sokeriövereitä luvassa.

Tiedän, että jonkun mielestä nämä ovat ihan höpöjä ajatuksia. Ja minun mielestä ehkäpä jonkun muun ajatus on ihan höpöä. Itse kuitenkin pidän terveyden ylläpitämistä tärkeänä asiana ylipäätään. 




Kuva Pixabaysta 

tiistai 25. helmikuuta 2020

Sittenkin raskaana



Olin aika varma menkkojen alkamisesta. Olo oli samanlainen, kuin muilloinkin kierron siinä vaiheessa. Turvotti, alavatsaa juili, ja alaselkäkin otti osansa hormonioloista.

Vaan ei ne menkat sitten alkaneetkaan. Palauduin lasten kanssa reissusta kotiin. Raskaustestejä ei ollut kotona, ovulaatiotestejä vain. Tein saman tien kaksi eri merkkistä. Nekin kun voivat kuulemma näyttää raskauden. Kaksi lähes yhtä vahvaa viivaa. No oho, raskaana! Sittenkin. Seuraavana päivänä haettiin miehen kanssa kaupasta raskaustesti ja plussattiin hääpäivän kunniaksi.

Edelleen elellään alkuraskautta, seitsemättä raskausviikkoa. Lokakuussa laskettu aika. Ensimmäinen viikko plussaamisen jälkeen mieli kävi melkoista vuoristorataa. Oli haastavaa kääntää mieli ymmärtämään, että on oikeasti raskaana. Ja heti plussaamisesta tuli taas se keskenmenon pelko persiiseen.

Semmoinen puristava tunne, että no, kohta tämäkin menee kesken. Ne olivat ne alkuajatukset. Nyt niistä on kuitenkin päästy jo eteenpäin, koska kyllähän mieli käsittelee asiaa. Positiivisella mennään siis eteenpäin, millä muullakaan kannattaisi?

Nyt, kun mieli on jo ehtinyt käsitellä asiaa, tuntuu luontevalta kirjoittaa asiasta. Ja oikeastaan on ehkä vähän tarvekin kirjoittaa, koska tähän liittyy niin paljon ajatuksia. En koe, että "epävarmoilla viikoilla" raskaudesta kertominen muuttaisi mitään. Ehkä vähän päinvastoin. Ilo on suurempi jaettuna, suru pienempi.

Edellisessä raskaudessa jouduin kohtaamaan keskenmenon raskausviikolla 12. Ei elämässä tiedä, mitä tapahtuu.

Koko alkuvuoden olen ajatuksissani mennyt lyhytaikaista sijaisvanhemmuutta eli vastaanottoperhetoimintaa kohti, ja aloitettiin jo siihen valmentava PRIDE-kurssikin. Se kun on ollut ajatuksissa jo vuosia. Asia lykkääntyy nyt joksikin aikaa.

Mulla on kavereita ja tuttuja, joille käynyt juuri näin. Sijaisvanhemmuuskurssi on jo alkanut tai alkamassa, ja sitten pim, oletkin raskaana. Kai se liittyy osaltaan juuri mielen tekemään työhön. Ajatystyö siinä kohtaa jo pitkällä menossa sinne sijaisvanhemmuuden, tai meidän tapauksessa vastaanottoperhetoiminnan suuntaan.

Vaikkakaan en usko, että se on ainoa tekijä. Jokainen kuukausi keskenmenosta on ollut keholleni aikaa kiriä terveyttä ja hyvinvointia kiinni. Kuukausi kuukaudelta mm. kuukautiskiertoni pituus parani (lähtötilanne ennen edellistä raskautta ja keskenmenoakaan ei ollut hyvä, mutta nyt lopulta oli), ja siihen liittyvät kivut ja muut epämukavat tuntemukset vähenivät huomattavasti (minulla on käytössä kasviprogesteronivalmiste).

Myös ferritiini on ollut koko ajan nousussa, laadukkaat vitamiinit käytössä ja niin edelleen.

Oli miten oli, kovasti näyttäisi siltä, että raskaana ollaan. Varhaisultraan on aika varattuna, sitä odotellessa. Olen aina pitänyt varhaisultraa turhana ultrana, ja niin ajattelen edelleenkin. Tällä kertaa sinne kuitenkin mennään, koska kuitenkin keskenmenotausta kolkuttelee takaraivossa itselläni aika vahvasti.


Jokainen lapsi on niin suuri siunaus, ihme. 

Toivotaan, että me saataisiin tämä vauva pitää.



Hyppää mukaan myös Instagramiin @iloelolaura , siellä jaan myös raskaudesta :)

torstai 20. helmikuuta 2020

Kauniita unia ja lapsen alkuyön kauhukohtauksia


Kaksivuotiaan uniregressio oli meillä lyhyt vaihe, mutta lähtiessään se teki läpystä vaihdon isomman lapsen kauhukohtauksien kanssa. Silti ollaan onneksi nukuttu täysiä öitä. 


Jotenkin tosi huvittavaa, miten nämä uudet vaiheet aina yllättävät. Siinä ne ovat, ja sitten sitä on aluksi, että mitä täällä tapahtuu :D

Nyt tiedän, mitä kauhukohtaus tarkoittaa!


Vuoden vaihteen jälkeen lastenhuoneesta alkoi kuulumaan karjumista ja itkua tunnin, kahden päästä nukkumaanmenosta. Lapsi ei ollut hereillä, eikä häntä meinannut millään saada hereille. No helou kauhukohtaukset!

Kauhukohtauksistakin löytyi asiaa pienellä hakukonesurffauksella. Ovat kuulemma ihan normaaleja, vaikkakin niitä on vain pienellä osalla lapsista.

Lapsi saattaa silloin huutaa, karjua, nousta pystyyn sängyssä, itkeä ja huitoa holtittomasti. Monen tietolähteen mukaan lasta ei kannattaisi herättää ollenkaan, vaan peitellä heti takaisin sänkyyn.

Aamulla ei tapahtunutta muistanut, se kun ei ole painajaisunta, vaan tosiaan kauhukohtaus (ovat aivan eri asia, sen minäkin opin). Eikä me niistä olla lapselle numeroa tehty.


Vaiheen eteneminen


Alkuun kauhukohtaukset olivat sellaisia, että tosiaankaan ei onnistunut vain peitellä lasta uusiksi ja toivottaa kauniita unia. Kauhukohtaus oli vielä päällä, ja lapsi ei todellakaan ollut vain laitettavissa nukkumaan.

Usein nostin lapsen sängystä ja kannoin toiseen huoneeseen, koska huuto herätti jo siskoa. Lapsihan ei tähänkään vielä herännyt, vaan pikkuhiljaa sylissä heräili niin että huuto loppui. Oli tosi sikeässä unessa, herättely vaikeaa, mutta samalla tuntui ettei yön kauhut lopu, jollei herätä.

Kuulemma myös kova väsymys voi laukaista kauhukohtauksia. Välillä näkyikin selkeä yhteys, kun päikkäripäivän öinä näitä ei tullut, mutta sitten homma taas muuttui.

Tämä on siitä huippu vaihe, että kauhukohtaus tulee alkuyöstä. Lasten alkuyö on itselle vielä loppuiltaa, joten me aikuiset ollaan aina hereillä silloin, kun lastenhuoneesta kuuluu. Tähän ei siis ole liittynyt katkonaisia öitä.

Nyt on viisi peräkkäistä yötä takana, jolloin kauhukohtauata ei ole tullut. Tämä on ennätys sen jälkeen, kun vuoden alusta nämä alkoivat.



Voisivatkohan kauhukohtaukset olla jo loppumassa, vai onko se turhan optimistinen ajatus? Katsotaan! Joillakin tämä on ollut lyhyt vaihe, toisilla kestänyt useamman vuoden.




Tuuhan mukaan seuraamaan myös Instagramiin, sinne pääse tästä!

torstai 13. helmikuuta 2020

Lasten julkiset kiukkukohtaukset ja miksi ne eivät hävetä enää



Hyvin elävästi muistan tilanteen neljän vuoden takaa. Matkustin vauvan kanssa julkisin kulkuneuvoin useamman tunnin matkaa. Vauva huusi suurimman osan ajasta. Minä itkin, tunsin ne paineet, kuinka olisi kuulunut saada vauva hiljaiseksi. Nythän pilaisimme muiden matkustajien seesteisen reissun. Millainen äiti ei saa lastaan hiljaiseksi?


Nykyään tiedän, että ihan tavallinen äiti. Tai isä. Joskus on tilanteita, kun vauvaa tai isompaa lasta ei saa hiljennettyä sillä punaisella sekunnilla, kun muiden paikallaolevien katseet etsiytyvät älämälön alkuperään. 

Vastaavanlainen tilanne tapahtui myös lähiaikoina. Sillä erotuksella, että kyseessä oli lapsen kiukkukohtaus, ei kyse vauvan itkusta. Olimme junareissussa, minulla ja lapselle tuli erimielisyyksiä, joiden johdosta lapsi menetti malttinsa. Se ei voinut jäädä keneltäkään kuulematta.

Itse koin hetkessä tervettä äitiylpeyttä siitä, etten hermostunut, vaan pidin rajoista kiinni, vaikka lasta ei kyllä yrityksen puutteesta voine moittia. Iloa siitä, että olin kasvanut äitydessä näiden jokusen hassun vuoden aikana sen verran, etten välittänyt, mitä muut ajattelivat lapsen käytöksestä, tai minusta äitinä. Äidistä, joka ei aina saa lastaan hiljaiseksi.


Lasten tunneilmaisu ja mahdollisuudet


Jos jollekin tulee yllätyksenä, niin kerron: suuttuessaan lapsetkaan eivät aina puhu kauniita asioita, ja kehu, kuinka äiti on niin rakas ja ihana. Lapselta ei voi odottaa täydellistä mielenhallintaa, edes ihmisten ilmoilla (etenkään kun aikuisetkaan eivät aina osaa).

Lapsillakin on omat tapansa rauhoittua, eikä se aina käy minuutissa. Vaikka kuinka muut aikuiset loisivat äitiin vihaisia katseita, tietäisivät "oikeat keinot" tai supisisivat selän takana, että millaistahan noilla on sitten teini-iässä (kiitos tästä), niin ei se paranna tilannetta millään lailla.

Itse ajattelen, että nimenomaan me rakennetaan paraikaa tunteidenkäsittelytaitoja ja keskustelupohjaa koko elämää varten, myös sitä teini-ikää varten. Nykypäivän pikkulapsilla on mahdollisuuksia isompana vaikka mihin, kun tunnetaidoista ja itsensä sanottamisesta puhutaan nykyään niin paljon enemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Kuvien junapäivänä oli tosi kylmä sää! Niin kylmä, että merinovillaleggareita ei viitsinyt riisua junassakaan :)


Asioita opitaan iän, valmiuksien ja harjoittelun myötä. Ei kenelläkään meistä ole ollut niitä taitoja valmiina, ja valitettavasti kaikilla niitä ei ole vieläkään.


Korvatulpat ja empatiakyky


Jos ihmisäänet häiritsevät, suosittelen korvatulppien hankkimista. Tai eristäytymistä yhteiskunnasta. Nykyään saa myös melkoisia vastamelukuulokkeita, joiden ansiosta jokainen voi halutessaan upota omaan maailmaansa, sen sijaan että viitsii tuoda esille ärsytyksensä elämän äänistä.

Tai sitten vain mukaan hitusen ymmärrystä ja myötätuntoa. Kenellekään vanhemmalle se ei ole herkkua, kun oma lapsi kiukkuaa tai itkee julkisesti. Se, miltä se jostain vieraasta ihmisestä kuulostaa, on hyvin lievää sen äidin tai isän oloon verrattuna.

Ihania kohtaamisia ovat ne, kun joku tuntematon ihminen ottaa kontaktin lapseen ja ohimennen kohdistaa tälle muutaman positiivisen sanan.

Vanhempina meillä on kasvatusvastuu lapsesta. Tehtävämme ei ole saada lasta hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti, vaan ohjata, ymmärtää, asettaa rajat, rakastaa, lohduttaa ja olla läsnä.


Älä turhaan häpeä pienen lapsen käytöstä. 

He ovat niitä, jotka vasta opettelevat. 

Sekin on elämää.




Kurkkaa myös tämä:

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Ruttumahaiset naiset



Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.


Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.

Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!

Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.

Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.

En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.

Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.

Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.

Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.


Rakas kurttuvatsa. Anteeksi, 

kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti. 

Et ansainnut sellaista julmuutta.



Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.

Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?



Kurkkaahan myös 







Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! Arkiaamujen kiireetön valinta


Nyt on kiire, äkkiä! Taikasanat, jotka kuullessaan lapset kaikkea muuta kuin nopeuttavat toimiaan. Kiire on stressaava, inhottava olotila, jonka välttämiseksi meillä aamuisin toimitaan tietyllä tavoin.


Meillä lapset ovat kotihoidossa, aamuissa ei siis sinällään ole kiirettä. Ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan viemään ketään päiväkotiin. Lähes joka päivä me kuitenkin poistutaan kotoa menoillemme, kerhoihin, perhepiireihin ja muihin. Kotoa on siis lähdettävä viimeistään x aikaan, että ehtii ajoissa. Toki nekään menot eivät ole pakollisia, mutta ne ovat meille tosi mielekkäitä.

Siksi lastenohjelmat eivät meillä kuulu aamun ohjelmistoon. Teoriassa niihin olisi ihan hyvin aikaa, sillä lapset heräävät seiskalta, ja päivistä riippuen kotoa tarvitsee poistua vasta yhdeksältä tai vähän ennen. Aikaa siis on.

Lastenohjelmat kuitenkin hidastavat koko aamun meillä. Tiedätte varmaan ne lasten lasittuneet katseet? Toiveet, välillä vaatimuksetkin saada katsoa lisää, kun edellinen on loppunut, ja vaikka olisi sanottu, että vain pikkukkakkosen verran. Se, kun lapset tuntuvat käyvän hitaalla lastenohjelmien jälkeen, pyynnöt ja ohjeistukset tuntuvat vain haihtuvan savuna ilmaan. Usein lastenohjelmien jälkeen kotoamme löytyy myös paha mieli.

Lastenohjelmat eivät ole paha asia. Niiden katseleminen on mukavaa vaihtelua, ja joskus ne voivat olla jopa opettavaisia. Lapset rakastavat lastenohjelmien katselua.




Ja kotona olemisessa kuitenkin yksi parhaimpia asoita on, ettei ole kiire. Että asioihin on varattu aikaa, syömisen, pynttäytymisen ja yleisen hupsuttelun lisäksi tarvittaessa myös 2x kiukulle, hidastelulle, ehkä välienselvittelylle ja sille, että äidin täytyy avustaa lapselta jo kertaalleen puetut ulkovaatteet, koska lähtöpissillä käynti unohtui. Nämä asiat ilman että itselläni nakuttaa takaraivossa kiirekiire, ääniala nousee ja tuskanhiki alkaa pukkaamaan.

Äiti eihän ole kiire? Inhoan kiirettä! , totesi lapsi eräs päivä. Minäkin inhoan kiirettä. Siksi ollaan tehty näin, ihanampien aamujen vuoksi.

Toiset ehtivät ihan mukavasti katsoa aamun ohjelmat, mutta jännää, kuinka paljon mukavampia aamuja meillä on ilman lastenohjelmien katselua ollut. Ja lapsetkin tietävät, torstaisin on se aamu, kun pikkukakkosta katsellaan. Ja joskus iltapäivisin.


Miten teidän aamu on toimivin, lastenohjelmilla vai ilman?



Seuraa myös Facebookissa Iloa, eloa! -blogi ja Instagramissa @iloelolaura

maanantai 3. helmikuuta 2020

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä kävi meillä kylässä




Tänään meillä kävi sosiaalityöntekijä lastensuojelusta. Olin odottanut tätä päivää jo pari viikkoa. Jännityksellä. 



Tämän muutaman viikon ajan asia pyöri koko ajan mielessä. Instagramin storyissakin (@iloelolaura) oli itselläni välillä vähän hiljaisia päiviä, koska tuntui turhanpäiväiseltä kertoilla arkipäivän asioista, kun oikeasti ajatteli aika paljon tätä asiaa. Ja siitä ei halunnut puhua. Vielä.

Hassua, kuinka henkilökohtaiselta se tuntui. Minulle, joka jaan asioita kuukautisistanikeskenmenosta ja vaikka mistä muusta. Yllätyin vähän itsekin, kuinka halusin rauhassa miettiä ja odottaa, ilman että julistin asiaa kaikille.

Miksi meidän ovella sitten kolkutteli sosiaalityöntekijä? No, hän tuli juttelemaan minun ja mieheni kanssa mahdolllisesta sijaisvanhemmuudesta, vastaanottoperheeksi ryhtymisestä.

Asiasta on aina välillä puhuttu miehen kanssa koko yhdessäoloaikamme ajan, itselläni se on tavallaan jonkinlaisena haaveena ollut teini-ikäisestä lähtien. Tai siis se sijaisvanhemmuus, viimeisen vuoden aikana se on muuttanut muotoaan ajatukseksi vastaanottoperheenä toimimisesta. Eli siis lyhytaikaiset, kiireelliset sijoitukset pitkäaikaisten sijoitusten sijaan.


Miksi sosiaalityöntekijän käynti jännitti? Etenkin, kun olin hänet nähnyt jo info-tilaisuudessa aiemmin? Teorian tasolla ajattelin kyllä, että ei kai tässä nyt kummempaa, mutta silti tuo kohtaaminen jännitti. Entä jos vaikka vaikutettaisiin ihan vajailta! Kelvataanko me, entä jos sanotaan jotain tyhmää, entä jos vaikutetaan epävakailta, tai naiiveilta, vastuuttomilta?

Monet salireissut ja vaunupäikkärit ovat olleet syntyjen syvien pohdintaa lähiviikkoina asiaan liittyen. Onko meistä tai minusta siihen? Jakaa arkea vieraan lapsen kanssa. Hoitaa kuskaukset, yhteydenpito sosiaalityöntekijöihin ja biologisiin vanhempiin, havainnoida lasta. Avata oma syli ja sydän. Kiintyä. Kestää se, kun pieni lapsi lähtee eteenpäin, omaan kotiin tai seuraavan, pitkäaikaiseen kotiin.

Ja samalla kasvattaa myös omia muruja.

Miten meidän omat vauvahaaveet sitten? Aika näyttää. Este sijaisvanhemmuuden PRIDE-kurssille (Parents' Resources for Information Development Environment) osallistumiseen olisi raskaus, mutta sitähän ei täällä ole, joten nou hätä :D Myös pitkäaikaista sijaislasta odotellessa perhe sitoutuu tietyksi ajaksi odottamaan sijaislasta, jolloin omaa lasta ei yritetä. Lyhytaikaisissa sijoituksissa tämä menee eri lailla, työstä jäädään sitten äitiyslomalle.


Tervetuloa kurssille, sosiaalityöntekijä sanoi. Katsotaan siis, mitä tuleman pitää! Kurssi alkaa tässä kuussa, ja kestää koko kevään. Mielenkiintoisen kuuloinen prosessi, kotitehtävineen kaikkineen.

Vielä ei siis olla varsinaisesti päätetty tai luvattu, alammeko työhön vai emme, mutta..

Se varmasti selviää kevään aikana!

perjantai 31. tammikuuta 2020

Pienet tytötkin osaa tapella! Sisarussuhteen kehitys 4- ja 2-vuotiaina


"Se oli mun! Toi otti sen multa! Äiti, sisko puri mua! Typerä kakkapökäle! Mä tulen ja nipistän!" Kuulostaako tutulta? Meillä toisinaan tyttöjen leikit ovat vastaavanlaista rakkauden hekumaa.


Lapsillamme on sujunut alusta asti yhteiselo mukavasti. Esikoinen ei taantunut mihinkään suuntaan vauvan synnyttyä, vaan oli hellä ja huolehtiva isosisko. Varmaan yksi syy on ollut sekin, että vauva oli perustyytyväinen, eikä kaapannut äitiä kokonaan itselleen, vaan äidistä riitti edelleen esikoisellekin. Äidin ja esikoisen yhteisiä hetkiä vaalittiin. Ja toki siihen liittyy moni muukin asiat, luonne-erot ja muut.

Kun kuopus lähenteli vuoden ikää, oli kiinnostus siskon leikkeihin kova. Välillä hän pääsikin jo statistin rooliin isosiskon leikeissä. Siitä lähtien he ovat leikkineet yhä enemmän ja enemmän yhdessä.

Isosisko on edelleen paras ja ihailtu. Nykyään yhteiset leikit ovat ihania. Kun molemmat osaavat puhua, on leikkeihin tullut enemmän vuoropuheluja, seikkailuja ja toimintaa. Molemmilla on selkeät mielipiteet asioista leikkiessään.

Tikkurilan kirjaston uusi leikkipaikka on mieluinen :)


Toisinaan niinkin selkeät, että riitaa tulee. Välillä taas leikki saattaa onnistua parikin tuntia ilman nahinointia. Silloin jättäydyn taustalle omiin puuhiini ja kuuntelen leikin kulkua. Se on niin ihanaa kuultavaa, nämä lasten yhteiset seikkailuleikit, joiden jälkeen leluja löytyy joka nurkasta ja kaikki paikat ovat hyrskynmyrskyn. Mutta on se sen arvoista, pitkäkestoinen leikki.

Mutta ai että, silloin kun riidellään, niin silloin riidellään todella. Pienetkin tytöt osaavat sen taidon, ja riidat saattavat eskaloitua nopeastikin tappeluiksi. Ja yhtä lailla kaksivuotiaskin osaa olla kiusankappale, se ei ole vain isompien osaama taito.

Kuka sanoi mitä, kuka teki väärin, kuka ei alistunut toisen tahtoon, kuka otti toiselta. Nämä ovat usein ne lähtötilanteet. Koska nämä pikkutaimet vasta opettelevat sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä, välillä esiin otetaan hampaat, nipistyssormet ja sisko on kakkapökäle -jutut. Silloin kun lapsen omat sanat eivät ole riittäneet asian selvittämiseen ja tunteiden sanoittamiseen.

Tavallisia sisarusten välisiä nahinointeja siis. Tietenkin näitä tilanteita sitten setvitään aikuisten voimin. Miksi teit noin, tuntuisiko sinusta kivalta jos sinulle tehtäisiin noin, miltä nimittely tuntuu ja niin edelleen.



Ja sitten he katoavat taas leikin pyörteisiin. Välillä tuntuu, että juuri selvitetty ja sovittu tilanne toistuu heti uudestaan. Koska sitähän se on, opettelua. Leikki on lapsen työtä, ja leikin kautta voi oppia niin paljon. Möys siitä, missä omat rajat kulkevat, ja minkälainen käytös toista kohtaan on sallittua.


Joka päivä useaan kertaan tulee mieleen ajatus siitä, kuinka onnekas on, kun saa läheltä katsoa pienten ihmisten kasvua.


(Toisin sanoen siis suurin osa ajasta ei ole tappelemista :D )


Ootkos kurkannut jo nämä?






Instagramista meidät löytää nimimerkin @iloelolaura takaa!

tiistai 28. tammikuuta 2020

Miiamilla lastenmuseoon ratikalla - Päiväpyrähdys Tallinnaan



Perjantaina oltiin päiväreissulla Tallinnassa. Eckeröllä sattui sopivasti olemaan tarjouksessa kympin päiviä, siskolla tarve kangskaupoille ja itselläni menohaluja muuten vain. Eckerö siksi, koska heillä on pisin se maissaoloaika, seitsemän tuntia.


Tallinnassa olen käynyt useamman kerran, mutta se on oikeastaan tullut tutuksi vain pintapuolin, ja lähinnä keskustan ja vanhan kaupungin alueelta. Tällä kertaa ajattelin, että olisi kiva päästä vähän etäämmäksikin, kun Tallinnassakin on vaikka mitä kivaa tekemistä ja nähtävää.

Facebookin Tallinnatärpit-ryhmästä lueskelin sitten tietoa, ja kyselin Tallinnan julkiseen liikenteeseen liittyvää. Siellä oli vinkattuna ilmainen Trafi-niminen sovellus, josta näkee julkisen liikenteen eri linjat ja voi hakea kulkupeliä myös määränpään mukaan. Sen latasin puhelimeen.




Ratikalla Kadriorgiin lastenmuseo Miiamillaan


Laivasta suunnattiin Miiamillaa kohti. Lähin ratikkapysäkki (nimeltään Linnahall) oli sataman lähettyvillä, siitä hypättiin ratikkaan numero 1. Määränpäänä Kadriorg, joka on linjan päätepysäkki. Samalta pysäkiltä Kadriorgista pääsee myös takaisinpäin.

Tallinnassa julkinen liikenne on ilmaista alle 7-vuotiaille, ja sen lisäksi alle 3-vuotiaan kanssa kulkeva matkustaa myös ilmaiseksi. Minulla mukana oli oma kaksivuotias  ja neljävuotias, sekä viisivuotias serkkutyttö. Meidän kohdalla liikkuminen oli siis ilmaista.

Menomatkalla ratikka oli matalalattiainen, joten kyytiin pääsi näppärästi vaunuillakin. Pois tullessa ratikka oli vanha, korkealattiainen, mutta vapaaehtoisia rattaiden nostajia oli useampiakin. Tuossa uudemmassa (matalalattia)ratikassa oli myös näytöt, josta pystyi seuraamaan reitin kulkua.

Vanhemman mallisessa ratikassa näyttöjä ei ollut, mutta pysäkin nimet kuulutetaan ajoissa, kuten uusissakin. Lisäksi minulla oli se Trafi-sovellus päällä, josta myös näki reaaliajassa, koska tulisi hypätä pois. Varmuuden vuoksi, koska aikaa ei ole kiva kuluttaa eksymiseen.

Kadriorgin pysäkillä jäätiin pois, ja käveltiin Kadriorgin puistoa kohti, jossa Miiamillakin sijaitsee. Kun näät huvipuiston ja leikkipuiston, Miiamilla on se rakennus leikkipuiston vieressä. Kesällä täytyy kyllä tulla uudemman kerran, niin voi myös puistoilla ja katsastaa Kadriorgin linnankin.

Ison salin puuhia Miiamillassa.


Edullinen pääsymaksu


Rattaat jätettiin Miiamillan katokseen sisäänkäynnin ulkopuolelle. Kaiteeseen saa laitettua omalla lukolla rattaat kiinni käynnin ajaksi, näin mekin tehtiin.

Yksi, mikä itseäni veti Miiamillan puoleen on myös sen edullisuus. Aikuisten lippu on 4€, lasten 2€, alle 3-vuotiaat ilmaiseksi tai vaihtoehtoisesti perhelippu kahdelle aikuiselle lasten kanssa on 8€. Meidän porukka maksoi yhteensä 8€.

Miiamillassa on kaksi eri puolta, me aloitettiin isosta salista, kun työntekijä vinkkasi sillä puolen olevan nyt hiljaisempaa, kun koululuokka oli juuri toisella puolella puuhailemassa. Paikassa on lisäksi kahvila, mutta sen testaaminen jäi meillä toiseen kertaan.





Isossa salissa oli majakka, auto, mökki, isot nukkekodit, keittiöleikki, nukketeatteri, liukumäki. Leikit olisivat varmasti jatkuneet isossa salissakin loputtomiin, mutta ajankäytöllisistä syistä siirryimme tunnin päästä toiselle puolelle, josta sitten löytyi mm. vanhanajan kauppaleikit, ompelukone, postitoimisto, räätälin verstas, valokuvaamo, sukset ja askarteluhuone.

Suksista kyllä oli isosti iloa. Tänä "talvena" (talvi :D :D ) meidän lapset ovat päässeet ulkona kerran kokeilemaan suksia, joten hauskaa, että talviharrastusta pystyi tekemään sisälläkin.

Vierailun loppupuolella työntekijä tuli kysymään, olisiko meillä vielä aikaa pieneen askarteluhetkeen. Aina on aikaa askartelulle, eikös! Työntekijän ohjaamina lapset tekivät enkelit pienistä kakkupapereista. Tuo hetki oli tosi ilahduttava, työntekijä puhui enimmäkseen eestiä, minä suomea, ja jos ei aivan ymmärretty toisiamme, niin sitten tarkennettiin englanniksi. Yllättävän hyvin kyllä kommunikoitiin ilman englantiakin. Hyvän mielen kohtaaminen. Lapset saivat tehtyä enkelit glittereineen.






Miiamilla lastenmuseo on suunniteltu 3-11-vuotiaille, sekä "kaikille, jotka kerran olivat saman ikäisiä". Kaksivuotaskin viihtyi, ja minustakin Miiamilla oli hauska ja mielenkiintoinen vierailukohde. Mennään varmasti uudestaankin.

Päivän muut menot ja ratikkaseikkailut


Koska Kadriorg (ja Miiamilla) ovat niin lyhyen ratikkamatkan päässä, päivän aikana ehti vielä muutakin. Nuorin kävi rattaisiin päiväunille, ja me jatkettiin matkaa. Seikkailtiin ratikalla yhden vaihdon kautta Karnaluksin lähelle (jäätiin Hobujaamassa, josta matkattiin ratikalla Keskturgille), jossa treffattiin siskon kanssa (ja odotellessa kurkattiin vieressä oleva kirppis) ja jatkettiin ratikalla 4 Ülemisten ostoskeskukseen. Neloslinjan kaikki ratikat ovat kuulemma uusia, matalalattiaisia.

Ülemisten ostoskeskus oli uusi aluevaltaus meille. Koko ostaria ei ehditty kiertämään, oikeastaan vain murto-osa. Sen vieressä on myös T1 Mall of Tallin, uusin ostoskeskus Tallinnassa. Onpahan seuraavalle käynnille jo ajatusta kasassa. Takaisinpäin lähdettiin taas nelosratikalla. Viru-keskuksen kohdalla vaihdettiin ratikkaan 2, jolla päästiin satamaan. Satamassa käytiin vielä ruokakaupassa iltapalaa ennen laivautumista. Kiva seikkailupäivä!






Nyt, kun tuo julkisilla suunnistaminen on todettu niin käteväksi Tallinnassakin, niin uskaltaa miettiä muitakin vierailupaikkoja. Vähän jo googlettelinkin Tallinnan parhaita kirppareita. Hehe. Mutta oikeasti, sitä kyllä jollain tapaa voimaantuu, kun huomaakin pärjäävänsä tuntemattomissakin paikoissa.

Tämä ratikkatarina siis rohkaisuksi muillekin :) 


Kerro ihmeessä käymisen arvoiset paikat Tallinnassa! 



maanantai 27. tammikuuta 2020

Synnytyspaikka vaikuttaa, eteeriset öljyt synnytyksessä ja Spinning babies - Terveisiä Kotisynnytysseminaarista!




Sain olla mukana porukassa, joka ideoi ja järjesti reilu viikko sitten olleen Kotisynnytysseminaarin. Seminaari oli Aktiivinen synnytys ry:n ja Suomen Doulat ry:n yhteistuotuos, ja voi että, olipa kyllä ihana päivä!



Kotisynnytysten siivellä päivän aiheina oli synnytyspöhinä ylipäätänsä. Synnytyskulttuurin kehittäminen, mahdolliset epäkohdat ja muut mietteet. 
Paikalla meitä oli koolla n. 120 aikuista sekä myös jokunen vauva. Kävijöinä oli niin kätilöitä, doulia, kotisynnytystä suunnittelevia perheitä kuin muuten vain synnytysaiheista kiinnostuneita.

Tämä viimeisin Kotisynnytysseminaari järjestettiin Kauniaisissa, ennen tapahtumaa kirjoitinkin aiheesta täällä, sieltä voit kurkata kaikki päivän aiheet. 

Päivän ensimmäiset liikutuksen kyyneleet taisivat karata kotonaan veteen synnyttäneen Kirsi Hjortin synnytysvideota katsoessa. Se tunnelma ja tunteet, kun vauva syntyy. Upeat synnytykset saavat liikuttumaan, vaikka kyseessä olisi itselle täysin vieras ihminen. Etuoikeus saada kokea palanen jonkun synnytystä.

Kotisynnytyskertomuksensa jakoi myös Elsa ja Ilkka Markkinen. Heidän vauvansa ei syntynytkään synnytysaltaaseen, kuten oli ajateltu, vaan ihanasti omalle takapihalle. He miettivät, että kuinkahan paljon synnytyksellä oli silminnäkijöitä naapuruston ikkunoiden kautta. Mua naurattaa tämä vieläkin, naapuriparat eivät ehkä ole tajunneet aluksi asiaa ikkunaan osuessaan. Ai että! :D





Synnyttäjän tila ja synnytysympäristön tärkeys


Synnyttäjän tilasta ja synnytysympäristön tärkeydestä puhui Laura Arpiainen, terveys- ja hyvinvointialan arkkitehtuurin professori, joka on synnyttänyt kotonaan Kanadassa. 

Synnytysympäristö vaikuttaa synnyttäjän oloon ja mieleen. Onko oma olo kotoisa, vai tuntuuko vieraalta, epävarmalta? Mieli ja olo, rentoutuminen, vaikuttavat vahvasti myös synnytyshormoneihin. Laura Arpiainen toi esiin, että tiettyjä kotisynnytysympäristöstä tuttuja elementtejä voi pyrkiä tuomaan myös sairaalasynnytykseen.

Kotisynnytyksessä koko tila on omaasi. Tutut tavarat, tunnelma ja se, että sinä asut siellä. Varmuus. Onneksi sairaalassakin voit päättää muutamasta synnytysympäristöön liittyvästä asiasta. Alla oleva, kursivoitu teksti on Arpiaisen puheenvuorosta:  

Ympäristötekijät - aistit, muunneltavuus 

Näkö - valaistus, värit, materiaalit, tuttuus
Kuulo - oma musiikki, ei muita potilaita yms
Maku - omat ruoat, omat yrttijuomat
Haju - omat aromaterapiat
Tunto - omat läheiset, omat tavarat

-Laura Arpiainen, terveys- ja hyvinvointialan arkkitehtuurin professori, Aalto Yliopisto 

Näiden tekijöiden avulla voi lähteä luomaan itsellesi parempaa, tutumpaa synnytystunnelmaa myös sairaalasynnytykseen. Kaikkeen sairaalassa ei voi vaikuttaa, mutta pienillä asioilla voi olla paljon merkitystä omaan olemiseen. Se ei ole hifistelyä tai ylimenevää toimintaa, vaan oman tilan luomista.

Tähän liittyen kaikki eivät pukeudu sairaalavaatteisiin synnyttäessään, joku haluaa omat lakanat, joku oman tyynyn, joku diffuuserin ja omat eväät. Omat tutut ihmiset, puoliso ja vaikkapa se doula, johon on tutustunut jo ennalta.



"Äitiyshuollossa ei hahmoteta aina, että lain silmissä synnyttäjän itsemääräämisoikeus on täysin ehdoton"

 

Minä myös synnyttäjänä


Synnyttäjän itsemääräämisoikeus ei poistu sairaalaan astuessa. Synnytysväkivalta, eli Minä myös synnyttäjänä -kampanjan puheenvuoro oli toinen teema, joka toi paljon ajatuksia, ja ehkä myös sisuunnutti taas tekemään lisää synnytyskulttuurin hyväksi. Asiat muuttuvat pikkuhiljaa paremmaksi, kun niiden eteen on valmis näkemään vaivaa.

Ei kukaan työntekijä (ainakaan toivottavasti) tee väkivallaksi koettuja tekoja ilkeyttään, vaan ne ovat usein toimia/puuttumisia/asenteita, jotka mahdollistuvat vanhojen käytäntöjen pohjalta. Kampanjan vetäjät, Katri Immonen ja Annamaria Mitchell kertoivat kampanjan tämän hetkisestä tilanteesta ja tulevaisuudesta. Paikalla oli myös kuvausryhmä Yleltä. Aiheeseen liittyen lähitulevaisuudessa
ilmestyy dokumentti, jossa näkyy myös pätkä Kotisynnytysseminaarista. Jännää!

Kovasti ilahdutti muutamien kätilöiden kommentit. He olivat ottaneet kampanjan puheeksi sairaalassa, työpaikassaan, ja näin ovat viemässä asiaa eteenpäin. Arjen sankarit. Niin tärkeitä suunavauksia, eikä varmasti helpoimpia sellaisia.

Paikoitellen terveydenhoitoalalla suhtautuminen kampanjaan on ollut hyvin negatiivista. Asiaa on kielletty; ei tapahdu meillä, ei kukaan sellaista tee jne. On myös mainittu (syyllistetty) epäkohtien esilletuomisen vaikuttavan negatiivisesti jo muutenkin laskussa olevaan syntyvyyteen.

Onneksi kuitenkin epäkohtien esiintuominen mahdollistaa muutoksen. Muutos taas vaikuttaa vaikkapa juuri synnytyskokemuksiin, kauhutarinoihin ja jopa joidenkin perheiden lapsilukuun.

Kampanjasta löydät lisää tietoa tästä, omat aikaisemmat tekstini aiheesta tässä ja täällä


Tanja Mäkiharjun esittelypöytä (kätilö, urheiluhieroja): kinesioteippejä, tens-laite, erilaisia geishakuulia ja lantio havainnointiin. 

Kinesioteippaus raskausaikana


Kinesioteippaus ei ole itselleni tuttu aihe muutoin kuin nimenä. Nyt paikalla oli Tanja Mäkiharju, kätilö ja urheiluhieroja, joka tutustutti meidät aiheeseen pintapuolin. 

Kinesioteippauksen idea: kohottaa ihokudosta, jolloin hermoreseptorit eivät saa niin paljon ärsykkeitä ja kiputuntemus vähenee. 

Kinesioteippauksessa olennaisin asia taisi olla se, että täytyy tietää mitä tekee. Siitä voi saada apuja erilaisiin kipuihin ja kolotuksiin, turvotukseen ja verenkierron lisäämiseen, mutta se ei auta syyhyn, vaan ainoastaan vie kipu- yms tuntemusta pois.


Maarit Korpijärven/Äitiyden ilo mukana oli kolme erilaista diffuuseria eteerisille öljyille ja Young Livingin öljyjä. Meiltäkin löytyy tuo lasten pöllö-diffuuseri!

Eteeriset öljyt synnytyksessä


Yksi lempiaiheistani, eteeriset öljyt. Öljyjen käytöstä synnytyksessä oli kertomassa Maarit Korpijärvi, aromaterapeuttti, fytoterapeutti ja viiden lapsen äiti. Minun siskoni, moniosaaja!

Maarit kertoi ensin lyhyen infon eteerisistä öljyistä. Muun muuassa siitä, että laajan spektrin luonnolliset eteeriset öljyt toimivat turvallisesti ja niitä voi käyttää synnytyksessä ja raskausaikana. Älä siis käytä ihan mitä tahansa öljyä :)

Öljyt vaikuttavat mielen kautta (aivolisäke) sekä fyysisesti iholle laitettuna (verenkierto). Jos eteeriset öljyt ylipäätään kiinnostavat, kurkkaa PubMedistä  aiheesta, löytyy yli 20 000 tutkimusta.

Synnytyksessä öljyjä käytetään alaselkään, alavatsaan, jalkapohjiin, nilkkoihin, huoneen tuoksuttamiseen sekä erilaisiin öljykompresseihin (otsa, niska hartiat jne). Käytä aina laimennettuna, laimenna puhtaaseen kasviöljyyn (ei mineraali- tai rypsiölj). 

Hyppää synnytykseen mukaan, älä estele! Iloitse! Pelko on synnytyksen suurin vihollinen!
Appelsiini, laventeli, Surrender, Joy, Valor -öljyt vaikuttavat mieleen
-Maarit Korpijärvi

Kuulimme myös estrogeeinvajauksesta (jolloin synnytys ei käynnisty tai pitkittyy), hormonitasoista huolehtimisesta, välilihan tukemisesta, verenvuodon ennaltaehkäisystä, supistusten tehostamisesta, kivunlievityksestä eteerisillä öljyillä sekä vinkkejä synnytyksen jälkeiseen aikaan.



Maaritilla itsellään on takana se viisi synnytystä, ja hänellä olikin hyvää vertailupohjaa omista synnytyksistään, alkupään synnytyksiin hän ei ollut vielä löytänyt laajan spektrin/terapeuttisen tason öljyjä, vaan kokeillut öljyjä, joihin hän pettyi. Hänen viidennessä synnytyksessään sain olla itsekin mukana, paikalle ehtimisestä kirjoitin täällä.

Paljon kaikkea, mitä itsekään en ole aivan sisäistänyt vielä. Onneksi aina voi kysyä vinkkejä viisaammilta, asiaan kouluttautuneilta!  

P.s. Meidän öljytiimiin mahtuu mukaan! Jos öljyily kiinnostaa, ole yhteydessä minuun, tai suoraan Maaritiin, niin pääset alkuun ja opit lisää. Maarit myös mielellään pitää koulutuksia ja öljyiltoja eteerisiin öljyihin liittyen.


Päivän muut herkut


Muita päivän aiheita olivat mm. Spinning babies, kotisynnytykseen valmistautuminen, normaalisynnytyksen hoitopolut, kotisynnytys Suomessa 2020 , synnytyskokemuksen työstäminen, imetyksen tila nyky-Suomessa sekä Saunamummujen video. Huikea päivä kokonaisuudessaan.

Puhujat ja aiheensa olivat mielenkiintoisia, vaikkakin aiheet ovat itselleni jo melko tuttuja (paitsi kinesioteippaus, ja eteerisistä öljyistäkin opin koko ajan lisää). Tosin oikeastaan jo pelkkä paikallaolo antoi itselle paljon. Se, että saa kerääntyä yhteen ihmisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneet synnytyskulttuurin kehittämisestä.

Siinä seurassa omat ajatukset tuntuvat aivan tavallisilta, koska muutkin paikalla olevat olevat kiinnostuneita samansuuntaisista asioista. Synnytys yhdistää. 

Pitkän päivän päätteeksi kaikki halukkaat siirtyivät tilojen toiseen siipeen saunomaan, juttelemaan ja syömään. Päivän ilahduttavin kommentti tuli eräältä osallistujalta:

"Luulin, että olen ainoa Suomessa, joka ajattelee kotisynnytystä. Ja meitä onkin näin monta, vau!" 

Se ilo, joka tuon sanojasta paistoi. 

Ai että, ei kun seuraavaa Kotisynnytysseminaaria järjestämään! 



Kurkkaa Intagramin puolelta @iloelolaura , kohokohdista löytyy paloja seminaaripäivästä.

torstai 23. tammikuuta 2020

Kertakäyttöhöylät haudattu! Ne paremmat sheiverit, Geisha shaver ja Mühle R89



Syksyn I love me -messuilta kotiutin itselleni metallisen karvahöylän. Googlettelin asiaa, niin ilmeisesti niitä voi nykyään sanoa ihan vaan sheivereiksi (olisin muuten kirjoittanut shaver). Semmoisen ostin, ja ai että!



Ei nyt ihan sentään maailma mullistunut sheiverin oston jälkeen, mutta ennen sitä kyllä mullistui. Ei nimittäin ollut tullut mieleen, että tällaisiakin löytyy! Vaikka tietenkin niitä löytyy, onhan metallinen partahöylä iankaikkisen vanha keksintö. Mulla kuitenkin on käytössä kestonenäliinoista lähtien, niin hassua, että kestosheiveriin siirryin vasta nyt.

Mutta olen kyllä ollut yllättynyt, kuinka paljon parempi tuollainen kestohöylä on kertakäyttöiseen verrattuna. Niillä kertakäyttöisillä kun on tullut mentyä siitä saakka kun karvoja alkoi kasvamaan. Joskus vuosia sitten jaksoin vielä vinguttaa epilaattoria ja jotain vahaliuskoja käytellä, nykyään ajatuskin tuntuu kidutukselta. Kaikkea sitä.


Terän pitkä vaihtoväli ja kierrätys


Se höylä. Omani on Geisha Shaver, mutta muunkin merkkisiä löytynee, ja ovat varmaankin ihan vastaavia. Maksoin sheiveristä kaksikymppiä.

Höylää on helppo käyttää, samalla lailla kuin kertakäyttöhöylääkin. Kestosheiveriin vaihdetaan metallinen terä, mutta vaihtoväli on paljon pidempi kuin kertakäyttöisissä. Ja metalliterä menee käytön jälkeen vieläpä metallinkeräykseen, jee!

Minulla on ollut sama terä käytössä syksyn messuista lähtien, eli varmaan jonkun kolmisen kuukautta, enkä vielä ole havainnut tylsymisen merkkejä. Tosin jalkakarvoja en talvella ajele kuin joskus harvakseltaan. Teräpaketit (5 terää/paketti) maksavat kolmisen euroa, ja käyvät useampiin eri höyliin.

Tosi paljon plussaa siitä, että teräpaketti on niin edullinen. Tykkään siitä, että pitemmän päälle monet kestoasiat (kuukautiskuppi, kestonenäliinat, kestokassit jne) tulevat oikeasti halvemmaksi, kuin vastaavat kertakäyttöiset asiat.



Saippua, öljy vai pelkällä höylällä ja vedellä sheivaus?


Itse käytän sheivaamiseen palasaippuaa. Messuilla sain kaupanpäälliseksi myös Geisha shaving oil -pullon, jota olen välillä jaksanut laittaa iholle pehmittämään. Se ei kuitenkaan ole mitenkään välttämätön. Instagramin puolella kyselin, niin monet sheivaavat höylän kanssa ihan vain vedellä, eli sekin on mahdollista.

Itselläni iho ei oikein välitä sellaisesta, joten saippuaa tai muuta, oikeastaan mitä vaan, mikä vähän liukastaa välissä. (Mulla on myös vanha ekokosmetiikan sheivausvaahtopullo, jota olen vuosia täyttänyt uudestaan. Toimii hyvin, kun sekoittaa nestemäistä saippuaa ja vettä sekaisin. Tosin oikeastaan palasaippua ajaa saman asian ihan täysin.)

Kainaloihin ja bikinirajalle en ole onnistunut haavoja tällä höylällä saamaan, mutta sääriä olen kyllä hutiloinut, ja siksi muutama nirhauma on tullut (niillä kahdella kerralla, kun jalkakarvoja olen ajellut). Vertailun vuoksi, kertakäyttöisillä saanut pieniä nirhaumia lähes joka kerta, koska olen ollut melko suurpiirteinen.. Uusi höylä terineen on kertakäyttöisiä paljon terävämpi, mutta höylätessä ei sinällään ole tarvinnut olla sen varovaisempi, paitsi ehkä sitten sääriä ajaessa mun täytyy hieman opetella :D


Miesten partahöylä


Myös miestä kiinnosti metallihöylä. Hän testaili muutaman kerran omaani, ja totesi  haluavansa oman. Joululahjaksi sitten hankin hänelle Mühle R89 -partahöylän. Ja joo, paluuta vanhaan ei ole, sen mieskin totesi. Kuulemma metallisella höylällä saa tarkempaa jälkeä, ja karvat katkeavat lähempää ihoa, joten naamakarvoja ei tarvitse höyläillä niin usein kuin aiemmilla höylillä tai partakoneilla. 

Oikeastihan nuo höylät eivät ole mitenkään sukupuolikoodattuja, naiset voivat yhtälailla hätistää karvoja Mühlella ja miehet Geishalla. 


Löytyykö sulta jo kestosheivereitä? 



maanantai 20. tammikuuta 2020

Pippeli, kakka ja pylly. Pienen lapsen seksuaalisuus ja jostain kuultu vessasana



Meillä jyllää alapää- ja kakkahuumori. Tai oikeastaan niihin ei edes tarvitse liittää mitään vitsailua, pelkästään niiden sanojen hokeminen tekee neljävuotiaan hilpeän iloiseksi. Tarkennukseksi, että hokeminen tapahtuu lapsen toimesta. Ja mitä kyseinen isosisko perässä, niin sitä myös pienempi. Todellakin. Pippeli, kakka ja pylly, nuo ihanat kaverit ovat puheissa päivän mittaan. Todella usein.


On muuten jännää, että näiden sanojen ilakointijoukkoon ei yleensä pääse pimppi. Miksihän ei? Toki pimppi on puheista ja kehosta tuttu ruumiinosa, kun molemmat lapseni ovat tyttöjä, mutta onhan kakka ja pyllykin jokapäiväisiä ystäviä, ja silti ne ovat puheisiin päässeet.

Tällä hetkellä tämä sanojen kavalkadi on sen verran paljon neljävuotiaan mielessä, että välillä pyydän rauhoittumaan tai vaihtamaan juttelujen aihetta. Ainakin silloin, kun juttelut ovat tasoa pissi sitä, pissi tätä, kakkakakkapippeliiiii ja leikissä suurin osa sanoista korvautuu näillä ihmeellisillä sanoilla.


Sallitut sanat ja lapsen kehitysvaihe



Mutta ehdottomasti nämä kaikki sanat ovat meillä ihan sallittuja. Niistä saa puhua, niitä saa miettiä ja niistä voi kysellä. Ja kyllähän niiden pohtiminen kuuluu lapsen ikävaiheeseen, kehitykseen. Siksi ne ovat mielenpäällä niin tiuhaan. Pimpin, pippelin, kakan, pissan ja muun toistuminen puheissa on aivan normaalia.

Muutoin meillä on oltu jonkun mielestä ehkä liiankin aktiivisia ja avoimia asian suhteen, vessahätäviestitelty ja pottailtu hyvin varhain, ihmetelty kilpikonnan näköistä kakkaa tai legendaarista salaattipalaa potassa ja myöhemmin pohdittu menkkaverta ja kuukautiskuppia funktioineen. Ajatuksena se, että asiat ovat tavallisia, arkipäivää. Ei niin ihmeellisen mystisiä sanoja, joiden sanominen saa jännittävän kutkutuksen, jonka takia niitä sitten haluaa hokea. Tai ettei uskaltaisi kysyä jotain niihin liittyvää. Avointa ja luonnollista, mutta kuitenkin lapsen ikätaso huomioon ottaen.

Vaan nämä lapsen seksuaalisuuteen liittyvät kehitysvaiheet, ne tulevat kyllä, oli vanhempi valmis tai ei. Eipä lasten kehitykselliset ikävaiheet ole sivuutettavissa kasvatuksellisilla tai keskustelevaan ilmapiiriin liittyvillä asioilla. Oi ihanat neljä- ja viisivuotiaat lapset ja iloinen uteliaisuus. Muistan näitä myös sieltä päiväkodinope-ajoilta.

Neljävuotiaamme kanssa on käyty monet hyvät keskustelut hänen mietteidensä pohjalta. On keskusteltu uimapukualueesta, omista ja toisten rajoista. Ja pimpistä ja pippelistä, tietenkin, niiden toiminnasta. Ja synnytysaiheista, onhan äitinsä melkoinen synnytysintoilija sentään, ja lapsi aiheesta oma-aloitteisen kiinnostunut.

Miten vauva saa alkunsa -aiheeseen ei olla kuitenkaan vielä edetty. Sekin on edesssä sitten, kun lapsi sen esiin ottaa. Turvataidoista ja muusta olisi asiaa varmaan erillisen tekstin verran. 






Lapsen seksuaalisuus on uteliaisuutta, leikillisyyttä ja avoimuuttaRaisa Cacciatore


Lapsen seksuaalisuus voi kuulostaa terminä vaikealtakin asialta, mutta pienillä lapsilla se on juurikin uteliaisuutta ja avoimuutta. Ai että, kun Raisa Cacciatorella on aiheeseen hurjasti hyviä sitaatteja. Vai miten olisi vaikka tämä: "Pieni lapsi ei toki ymmärrä seksuaalisuudesta hölkäsen pöläystä, mutta oman kehon arvostus, hellyyden ja läheisyyden merkitys, rakkauden ja nautinnon lapsi kyllä tajuaa. Ne kaikki ovat seksuaalikasvatusta!"  

Koska pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, laitan tämän otsakkeen alle nyt nämä muutkin sitaatit omien ajatuksien sijaan.

"Harva aikuinen on kuitenkaan saanut itse asiallista, riittävää ja ikään sopivaa seksuaalikasvatusta. Tarvitaan malleja puhua tunteista, sekä keinoja vahvistaa lapsia ja nuoria omissa kehitysvaiheissaan, jotta median ja kavereiden painostus tai negatiivinen tieto eivät johtaisi virheratkaisuihin tai turhaan kiiruhtamiseen"

"Seksuaalinen kehitys on koko elämän kestävä tapahtuma. Samoin seksuaalisuuteen liittyvien seikkojen oppiminen jatkuu koko ajan, ja kiinnostuksen kohteita riittää. Ne vaihtuvat ikä- ja kehitysvaiheiden sekä elämäntapahtumien myötä." Raisa Cacciatore


Pissa, kakka ja vessa -kirjavinkit


Lähivuosina on ilmestynyt useampia kakkajuttuihin ja vessassakäymiseen liittyviä kirjoja ihan pienillekin. Peruspottailuun ja kuivaksioppimiseen taitaa löytyä kirjoja ihan loputtomasti, mutta muitakin aiheeseen liittyvää löytyy kyllä.

Näistä ns. tavallisista pottailukirjoista lasteni lemppareista lempparein taaperoiässä on ollut Leslie Patricellin Potalla-kirja. Aiheeseen liittyvät kirjat ovat yksi keino osoittaa lapselle sitä, että on ihan tavallisesta asiasta kyse.


Muista, pienten lasten aiheeseen tähän kategoriaan liittyvistä kirjoista meillä on kotona kirjastosta käväissyt ainakin

Leslie Patricelli: Paukku
Hope Vestergaard: Vessavintiöt (mun lemppari! Vessassa vitkuttelevia lapsia meillä kutsutaan Ainikeiksi, kuten kirjassa)
Oppi&Ilo: Tutki kakkaa sekä Tutki pottaa
Jeanne Willis&Adrian Reynods: Kuka Kykkii pytyllä?
Axel Scheffler: Pete ja Pulmu - Lätäkkö lattialla

Lisäksi kiinnostaa Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, mutta voi olla, että se on vähän isommalle vasta, tapahtumapaikkana kun on eskari ja hahmot noin kuusivuotiaita.

 

    

Pimppi ja pippeli eivät ole vessasanoja


Termi "vessasana" tuli tutuksi jo joskus silloin, kun en vielä ollut äiti. Kammoan sitä. Se kuulostaa juuri siltä, että on joukko sanoja, joista saa puhua vain vessassa. Piilossa, salaa, kun vessan ovi on visusti kiinni. Miksi pimppi olisi vessasana? Tai pippeli? Ovatko ne jotain niin kamalaa, että ne pitää kätkeä vessaan piiloon? Miksi sukupuolielimiin pitäisi liittää tiiviisti ajatus vessasta? Kurkkaa Väestöliiton blogista kirjoitus Pimppi ei ole vessasana.

Ymmärrän kyllä, että vessasana-termin käytöllä on motiivina ollut ylimenevien hokemien ja muiden huutelujen rajaaminen. Se voi kuitenkin luoda vääristyneen käsityksen lapselle, ja ruokkia aihetta tabuna. Sanoillaan tai sanomattomuudellaan aikuinen luo lapsen todellisuutta ja käsitystä asiaan.

Lapseni on kuullut vessasana-termin muualta, useammastakin paikasta. Aika ajoin siitä meillä kotona keskustellaan, kun lapsi sitä miettii. Voihan vessasana sentään, niinkö?


Kurkkaa myös muita vessajuttuja





(En taida viitsiä linkata enempää.. Naurattaa :D )

tiistai 14. tammikuuta 2020

Matkasänky keskellä lastenhuonetta - Kaksivuotiaan unitaantuman kuulumisia



Kuukausi takaperin kirjoitin kaksivuotiaan uniregressioasioista. Vanhat kokonaiset yöt olivat saaneet villejä piirteitä juoksentelun ja kaikenmoisen huutelun merkeissä. Niistä lisää täällä. Vaan miten nyt menee, kuukauden jälkeen?


Koska vieressänukkuminen ei ollut sen toimivampi vaihtoehto, laitettiin kaksivuotias matkasänkyyn. Hän on joskus kyläreissulla nukkunut siinä jo aiemmin, joten matkasänky olli hänen mielestään hauska ja jännä asia. Sinne jäätiin siis suosiolla ja nätisti.

Meidän motiivi tähän matkasänkyyn oli, ettei sieltä pysty juoksentelemaan. Onneksi taapero ei osaa kiivetä, tai ainakaan ole tajunnut kokeilla kiivetä laitojen yli. Pinnasänkyä meillä ei ole ollenkaan, joten se ei olllut vaihtoehto.

Ensimmäinen matkasänky-yö meni ihan huippu hyvin. Taapero ei inahtanut koko yönä. Oma olo aamulla oli sairaan onnellinen; me kaikki nukuttiin taas koko yö! Kokeilua siis todellakin jatkettiin.

Seuraavana yönä kaksivuotias huuteli sängystä kerran jotain, mutta jatkoi uniaan kun siihen ei reagoitu. Tällä kaavaa mentiin viikon ajan, joulun reissuihin saakka.

Reissuilla yleensä on aina nukuttu hiukan kotinukkumisia huonommin, ei niin väliä reissupaikalla, vaan se, ettei olla kotona. Me otettiin reissuun mukaan matkasänky, ettei hyvät yöt menisi aivan överiksi joulujen vuoksi.

Joulun reissuyöt


Neljä ekaa reissuyötä meni yllättävän hyvin matkasängyssä. Sitten vaihdettiin majapaikkaa, ja kokeiltiin, jos ei laitettaisikaan matkasänkyä. Nukkui laatikkosängyssä meidän sängyn vieressä. Ekat yöt näin menivät ihan mukavasti, mutta loppupäästä (oltiin yhteensä viisi yötä) oli jo vähän heikompaa, useampia huuteluja.

Reissun viimeiseksi yöksi (meillä oli ihan megapitkä joululomareissu) vaihdettiin taas yöpaikkaa, joten taapero pääsi takaisin matkasänkyyn. Ja huuteli sieltä monen monta kertaa. Huh kun aamulla, seuraavalla vuosikymmenellä väsytti.

Kotiin tullessa laitettiin lapsi vaan kummempaa numeroa tekemättä takaisin omaan sänkyyn nukkumaan. Ajatuksena, että josko se onnistuisi taas, jos reissu ja matkasänkyilyt olisivat unohduttaneet ne aiemmat riehuilut.



Ja on se kyllä onnistunut taas, ainakin paremmin, kuin ennen matkasänkyvaihetta. Tyyppi ei juoksentele miljoonasti yössä, mutta joinakin öinä saattaa siinä viiden-kuuden maissa lähteä sängystä "äätin kaanaloon", kun ajattelee olevan jo aamu. Olen peitellyt hänet takaisin omaan sänkyynsä, jossa uni on onneksi jatkunut.

Omaan sänkyyn siksi, ettei tuo meidän sänkyyn juoksentelu lähtisi taas uudestaan tavaksi, nyt kun siitä on, ainakin tältä erää, päästy.

Matkasänky oli siis ihan oleellinen, sillä saatiin meillä nuo yön juoksemiset aisoihin, ilman että kukaan joutui menettämään hermojaan tai valvomaan öisin. Oli siis ihanan helppo vaihtoehto. Vai pitäiskö tähänkin kohtaan sanoa, että tältä erää :D Ei voi tietää, oliko nuo uniregressiot nyt tässä, vai vieläkö tähän samaan vaiheeseen tulee jatkoa. Hehhee.

Mutta ainakin tosiaan tämän piti olla se viimeinen uniregressio, joten suunta on vain ylöspäin muutenkin, eikös!



Lue myös





Tuuhan mukaan myös Instagramiin! Sieltä löydän meidät nimimerkin @iloelolaura kautta :)

maanantai 13. tammikuuta 2020

Miksi lasten kanssa kotona olemisesta edes maksetaan? Mene töihin niin saat rahaa! Lapset kuuluvat päiväkotiin!


Aika ajoin keskustelupalstoilla törmää aiheeseen työttömyyspäiväraha ja lasten kanssa kotona oleminen. Äidit kyselevät, onko joku ilmoittautunut työttömäksi etuuksien tähden, vaikka toiveissa onkin vielä hetki taloudellisesti sinnitellä lasten ollessa kotihoidossa. 


Eli siis, olla työttömän statuksella "pelkän" kotivanhemman sijaan, ja siksi saada myös kyseisiä etuuksia. Ja pelko persiissä odotella, kutsuuko joku töihin.

Riippuu keskustelupalstan ryhmästä, millainen keskustelu siitä muodostuu. Toisissa ryhmissä saa käsityksen, että se on ihan käypä menetelmä, jos ei ole työpaikkaa, johon palata. On työtön, vaikka sinällään ei oikeasti haluaisikaan töihin.

Joissakin ryhmissä taas näistä keskusteluista tulee mylläkkä, joissa kerrotaan, ettei kannata tehdä lapsia, jos ei ole varaa niihin. Ja että meillä sentään Suomessa on niin hyvät etuudet, äitimammat elävät täällä ihan herroiksi kotona, toisten rahoilla.

Mutta miksipä he eivät hakisi tätä etuutta, kun siihen kuitenkin työttöminä ovat aivan yhtä oikeutettuja kuin muutkin työttömät? Jos töistä kieltäytyy, tuleehan siitäkin sanktionsa kuten muillekin. Tämä ei ole mikään kehotus, että tehkää kaikki nyt tuolla tavoin, vaan pohdintaa tilanteesta.

Ei töitä tarjolla, kallis varhaiskasvatus ja veroroposet


Tiedän ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä, että heidän paikkakunnallaan ei ole töitä tarjolla, vaan he voivat olla työttömän statuksella kotona lasten kanssa. Itsehän olen valinnut sellaisen alan, jossa työttömyyttä ei ole luvassa, joten tällainen ei edes onnistuisi. Päiväkodit huutavat tarvetta opettajille, ja täällä minä, yksi sellainen, pidän ammattitaitoni kotona ja keskityn omiin lapsiini. Kamalan itsekästä ja laiskaa, eikö?

Syksyllä mietinkin, kuinka ainakin minun alallani (lastentarhanopettaja/ varhaiskasvatusope) valtion saamat verot palkastani eivät todellakaan korvaa niitä kuluja, joita lasteni päivähoito valtion kassaa kuormittaisi. Päivähoitomaksuthan ovat Suomessa todella edullisia siihen nähden, mitä ne oikeasti valtiolle kustantavat. Ja toki ihan hyvä niin.

Eli tavallaan sekä säästän valtion rahaa, että tuhlaan sitä. Riippuu keneltä kysyy. Lisäksi ainakin lusmuilen kotona, teen hallaa tulevalle eläkkeelleni, lapseni eivät pääse itsenäistymään ja niin edelleen. Niin ja hei, työpaikkoja syntyisi lisää, kun laittaisin lapset päivähoitoon. Sekin vielä. Paitsi ai niin, niistä varhaiskasvatuksen opettajista on edelleen jo ennestään pulaa.

Päivähoito on naisten vapautus!


Sehän se päivähoidon ajatus on ollutkin, vapauttaa kaikki naiset työelämään, ettei kenenkään tarvitse jäädä kotiin. Syrjäytymään, laiskottelemaan, köyhyysloukkuun, nyrkin ja hellan väliin, repimään hiuksia päästään, jäämään paitsi huikeasta uranäkymästä, elämään kuin 50-luvulla? Ja siinähän on onnistuttukin, tosin nyt sinne kotiin ei saisi jäädä, vaikka haluaisi.

Kun eläkejärjestelmä luotiin, määriteltiin se, mitä pidetään arvokkaana, mistä kannattaa maksaa eläkettä. No työssäkäymisestä tietenkin, mistäs muusta? Typerä kysymys! Eihän omien lasten kasvattaminen ole työtä, miksi siitä pitäisi maksaa tai arvostaa?

Nykyään onneksi tämäkin on muuttunut sen verran, että myös vanhempainvapaan ja kotihoidontuen ajoilta kertyy hitusen eläkettä. Ajatella. Eteenpäin ollaan siis menty, ja pienen murusen verran kuitenkin arvostusta löytyy.

Meillä on Suomessa verrattain todella hyvin asiat, kun vanhempainvapaasta maksetaan ja myös kotihoidontuki on useamman satasen verran kuussa. Siihen asti, kun lapsi täyttää sen kolme vuotta. Se on viimeinen hetki ulkoistaa lapsi päivähoitoon, sillä sen jälkeen tästä kunniattomasta lorvailusta ja nysväilystä ei enää makseta roposia.

Samalla kun naiset vapautettiin kodin kahleesta ja ovet työelämään avattiin, miesten ja naisten välisiä palkkaeroja ryhdyttiin kuromaan umpeen. Kun molemmat vanhemmat olivat työelämässä, ei ollut tarvetta enää miesten suuremmille, perheen elättäjän palkoille, vaan alkoi tasa-arvon tavoittelu.

Sen, kaiken hyvän sivutuotteena pitempi kotona olo on taloudellisesti haastavaa. (Niin jotta älä nyt lue tätä niin, että mä en pitäisi nykyaikaa hyvänä :D Kaikissa asioissa on vaan myös ne toisetkin puolensa) Kyllä, osa vanhemmista edelleen haluaisi olla kotona lastensa kanssa. Pitemmällä kotona ololla en tarkoita sitä vuotta tai kahta. Koen sen lyhyenä aikana.

Ei kotihoitoa muutenkaan pidetä enää ihanteena, kun on ryhdytty ajattelemaan, että varhaiskasvatuspalvelut ovat lapsen oikeus, ja puhutaan siitä, minkä ikäisenä viimeistään lapsen olisi niihin päästävä. Joissain kunnissa on jo tarjolla kokeiluna ilmainen viskari, eli viisivuotiaiden päivähoito. Eskaristakin tuli velvoittava vuonna 2015, vaikka edelleenkään se ei ole pakollinen.

Oman ikäluokkani joukosta läheskään kaikki eivät ole käyneet esikoulua. Itse kävin eskarin kerhossa, eli kaksi kertaa viikossa meillä oli kerhossa pieni eskarihetki, jolloin menimme toiseen huoneeseen eskarikansioiden kanssa.


Aika moni vanhempi edelleen haluaisi elää kotiarkea lapsensa kanssa


Sitä, että haluaa omien lapsiensa arjen, suurimman kasvatusvastuun ja muun, katsotaan helposti kieroon. Onko tuo vähän höpsähtänyt, miten se noin ajattelee? Ja moni kokee sen myös uhkana, aivan kuin se olemassaolollaan samalla arvostelisi muiden valintoja. Vaikka muiden perheiden valintoihin se ei liity millään tapaa.

Milloin lasten vanhemmista tuli epäkelpoja kasvattajia, ja alettiin ajattelemaan, että vain vieras ihminen tittelin kanssa voi kasvattaa tasapainoisen, taidoiltaan ikätasoisen ja kouluun kelpaavan lapsen?

En aina ole halunnut lapsia. Sitten kun käänsin kelkkani, tajusin myös, että ei kuulosta itselleni mielekkäältä, että ensin "tekee" lapsia, ja sitten joku muu saa viettää enimmän ajan heidän kanssaan varhaislapsuudessa, kasvattaa ja opettaa pienestä asti. Lohduttaa, lukea, hupsutella, peitellä päiväunille. Viettää suurimman osan heidän hereilläoloajastaan.

Onko se niin väärin, että haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, niiden, joita on niin kovasti ensin toivonut ja odottanut? Että kyllä, ymmärrrän hyvin teitä, jotka olette ilmottautuneet työttömiksi yhteisen ajan toivossa, jotta taloudellisesti pärjäisi vielä hitusen pitempään kotona. Ei, se ei ole tukien väärinkäyttöä, koska ei niitä tukia saa kuin vain oikeasti työttömät, oli motiivi sitten mikä hyvänsä.


Tämä paatos siis lähti ajatuksesta: Mitä tapahtuu, kun nuorin lapsi täyttää sen kolme vuotta? Entä jos haluaakin mahdollistaa lapsille edelleenkin kotona kasvamisen? Se mikä oli ennen automaattisin valinta, onko sellaista valintaa enää olemassa? Jos on, tarkoittaako se kädestä suuhun elämistä?



Ja no, miksi kukaan haluaa olla kotona pitempään? Itse olen todennut, että nämä oikeasti ovat ne parhaat vuodet. Nämä, joita elän juuri nyt. Ihania, palkitsevia ja rikkaita, vaikka eivätkään taloudellisesti. Sisältörikkaita, mittaamattoman arvokkaita. Minun lapseni lapsuus ei ole korvaamaton sille päiväkodin työntekijälle. Hänelle lapseni on vain yksi lapsi muiden joukossa.


Lue myös: 






Tule mukaan myös Instagramiin, löydät meidät nimimerkin @iloelolaura takaa!

tiistai 7. tammikuuta 2020

Blogin lukijamäärä, uusi blogiosoite ja kiusaamisen ennaltaehkäiseminen



Joku on ehkä jo huomannutkin, että osoiterivissä komeilee pelkkä www.iloaeloa.fi , sen aiemman blogspot-päätteen sijaan. Uuden vuoden kunniaksi ajattelin, että blogikin saa tällaisen ylennyksen minulta, ihan oikean domainin! On ollut ajatuksen tasolla jo todella kauan, mutta joskus tämmöiset asiat vaan jäävät roikkumaan. Vaikka sitten loppupeleissä se ei mitenkään vaikea homma ollutkaan.


Tämän saavutuksen takana oli eräs ajatus, kuten otsikosta voi jo päätellä. Minua ei onneksi täällä netin maailmassa ole kiusattu, mutta useampaa tuttua on. Viimeisimpänä bloggaajakollegaa Arjen suklaasuukkoja. Blogipohjien nimellä kulkevat blogiosoitteet (eli kuten vanha osoite) ovat kuulemma helpommin kiusattavissa. Kaikenlaista jäynää sitä on keksitty toisten elämän vaikeuttamiseksi. Buu sille.

No, mutta sainpahan sen takia aikaiseksi. Kannatti! Jospa seuraavaksi operaatioksi ottaisi sitten blogin ulkonäkösäätelyn. Pikkuhiljaa. Jos osoitteen ostamista mietin ainakin vuoden, niin katsotaan, miten ulkonäköasioissa käy ;)

Teinkin jo aiemmin koosteen blogin vuodesta 2019, se löytyy täältä.  Moni bloggaaja on kertonut koosteessaan myös blogin lukijamääriä, joten ajattelin, että voisin itsekin ne tähän kirjoitella. Ei oikeastaan vaan tullut mieleen, mutta tykkään tällaisesta läpinäkyvyydestä, joten miksipä ei.

Vuonna 2019


Te lukijat asuitte..

46% Helsingissä
12% Tampereella
42% muissa kunnissa (joista Lappeenranta 1%)

Olitte iältänne..

46% 25-34
24% 35-44
10% 18-24 vuotiaita
20% muun ikäisiä

..ja 92% teistä kaikista on naisia.

Sivun katselut 164 605
Käyttäjät 69 480
Istunnot 105 197

(Lähteenä Google Analytics)

Täytyy ihan sanoa, että vau miten paljon viime vuonna on ollut lukijoita! Kiitos siitä ruudun sille puolelle :)




Instagramin puolella mukaan pääsee nimimerkin @iloelolaura kautta!

maanantai 6. tammikuuta 2020

Olin silminnäkijänä, kun teräase vedettiin esiin keskellä rautatietunnelia


Torstai-iltana käväisin lähisalilla. Tämän vuosikymmenen eka kuntosalilla pyörähdys. Jo mennessä huomasi, että koulut eivät olleet alkaneet vielä joululoman jälkeen, sillä aseman nurkilla ja lähiostarilla pyöri ihan luvattoman paljon teinejä. On siellä niitä aina, mutta tuolloin heihin melkein törmäili.

Ja joo, tämä ei ole ehkä perinteisin blogiaiheeni, mutta haluan silti kertoa tämän.

Salilta pois tullessa, iltayhdeksän aikaan läheisen asematunnelin kohdilla vastaan käveli poikajoukko, teini-ikäisiä, aika lailla aikuisen kokoisia miehenalkuja. Heidän seassaan yksi heitä ehkä jokusen vuoden nuoremman oloinen pellavapää. Hän erottui porukasta kantasuomalaisen ulkonäkönsä vuoksi.

Yhtäkkiä tämä blondi iskettiin katuun. Hervoton naureskelu jatkui porukassa, ei uhrin osaan joutuneella tietenkään. Hän huusi ja pyysi lopettamaan, muut nauroivat. Jähmetyin. Katsoin nopeasti ympärilleni, huomaako kukaan muu? Joitakin käveli ohi, mutta eivät oikeasti huomanneet, ehkä kaikenlaiseen älämölöön on niin totuttu, ettei kauhua erota siitä?

Olin huutamassa, että lopettakaa, sillä olin ihan vieressä vielä. Mutta sitten esiin kaivettiin iso veitsi. Paniikki. Tyrkkääjä alkoi sohia sillä uhriaan, edelleen mielipuolisen omahyväisesti naureskellen. Miten voi naurattaa tuossa tilanteessa?! Ilmeisesti hän kiusasi vain, tahtoi ehkä enemmänkin tehdä henkistä pahaa, alistaa toista, pelotella, osoittaa mahtinsa, tehdä naurunalaiseksi? Aivan sairaalla tavalla.

Ensin ajattelin, että menen väliin. Sitten, että otan kuvan todisteeksi poliisille. Oikeasti en uskaltanut mitään. Vaikka asiasta voi kirjoittaa näinkin pitkästi, niin oikeasti se oli vain pari todella nopeaa sekuntia. Ainakin puolisen tusinaa aikuisen kokoisia teinipoikia kaikkivoipaisella tuulella teräaseen kanssa heiluen.


Itsesuojeluvaisto vai sankarin viitta?


Itsesuojeluvaisto heräsi. Omat lapset tulivat mieleen, ja lähdin paniikkitärinöissä kotia päin. Soitin poliisille. En tiedä, miten homma jatkui, mutta todennäköisesti mitään "suurempaa" ei tapahtunut, ja nuo teinirikolliset hävisivät kuin pieru saharaan. Ainakaan uutisissa ei kerrottu, että ketään olisi puukoteltu, samana iltana oli poliisioperaatio toisella puolella Vantaata ja siitä kyllä uutisoitiin.

Alkuun soimasin itseäni, miksi en tehnyt enempää. Kauhea tuska sen pojan puolesta, jolle tehtiin pahaa. Ihan järkyttävää.

Lopulta kuitenkin ajattelen, että oli järkevin valinta poistua paikalta. Vaikka se ei tuntunutkaan hyvältä, ei edelleenkään tunnu. Ei minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta puolustautua sitä joukkoa vastaan. Tilanne olisi voinut käydä vielä likaisemmaksi.

Paikalllisessa facebook-ryhmässä kerroin tapahtuneesta, jos vaikka tuon uhriksi joutuneen pojan vanhemmat olisivat kuulolla. Heitä ei löytynyt, mutta monenlaista muuta kommenttia kyllä.

Joku olisi kuulemma mennyt ja edes purrut veitsimiestä, koska oikeudentaju. Ihanko oikeasti? Epäilen aika suuresti (ja mietin, olikohan kommentoijan lääkitys kunnossa...). Kaukaa on helppo uhkua rohkeutta ja omaa hyvyyttään. Pahan paikan tullen? Yhtäkkiä oma henkikin on kallis ja arvokas ja kotiin juostaan itku kurkussa, ilman että jäädään provosoimaan ketään.


Älä sano ääneen, tai muutut rasistiksi


En otsikkoon kirjoittanut, että "nuori maahanmuuttajamies heilui teräaseen kanssa". Koska en uskaltanut. Tänne, tavallisen tekstin sekaan se on helpompi kirjoittaa, sillä tänne se uppoaa sekaan eri lailla. Suurin osa ei lue tänne saakka, mielenkiinto on jo herpaantunut aikoja sitten. On muutenkin aika "rajua" kirjoittaa ajatuksia tällaisesta aiheesta.

Jos sen mainitsee otsikossa, on varmasti oikea vanhanliiton rasisti, semmoinen voissa paistettu. Jos edes ajattelee olevansaa huolestunut, on myös rasisti. Joko olet hiljaa, tai samaa mieltä, tai sitten se rasisti.

Kyllä, kyllähän kantasuomalaisetkin raiskaavat, pahoinpitelevät ja varastavat. Ja kännissä tai aineissa kahta kauheammin. Niinhän se on. Ihan samaan tapaan, kuin maahanmuuttajataustankin takaa löytyy todella ihania, sydämellisiä, tavallisia ihmisiä.

Ei ole kysymys stereotypioista, ihmisryhmiin tai rotuun liittyvistä  ajatuksista, vaan rikostilastoista. Rikostilastoissa on prosentuaalisesti lähivuosina ollut vähän entisestä muuttunut edustus, ja se on se, joka huolestuttaa. Maahanmuuttajataustaisten tekemät rikokset.


Miksi huoli luo huolestuneelle rasistin leiman?


Facebook-keskustelussakaan en laittanut aluksi tietoa tekijän ulkonäköseikoista aloitukseen. Sitä kysyttiin ja pyydettiin lisäämään se aloitukseen, joten niin tein. Tavallaan ehkä odotinkin sitä, koska tottakai se ihmisiä mietityttää. Sen kysyminen tai kirjoittaminen ei kuitenkaan tee kenestäkään rasistia.

Tavallaanhan ulkoistin sen rasisti-kortin jollekin muulle. Vähän kuin Musta Pekka -korttipeliä pelattaessa (tai no, sen nimi on kuulemma nykyään vain Pekka-peli, mutta harvempi tunnistaa peliä sillä nimellä), kun joku toinen vetäisee kädestäsi Pekan. Silloin se on hänen huolensa ja sinut on ainakin hetkeksi pelastettu siltä.

Jos olisin kirjoittanut heti aloitukseen isolla, että nyt ovat lähi-idän edustajat olleet vauhdissa veitsen kanssa, olisin itse saanut sen Pekka-kortin. Nyt sen sai joku muu. Tosin tämän tekstin jälkeen se taitaa löytyä minulta taas, halusin tai en.

Luulen, että aika monella on samantyylisiä ajatuksia asiaan. Kuten ylempänä kirjoitin, voit valita; samaa mieltä, hiljaisuus tai rasisti. Hiljaisuus on yllättävän houkuttelevaa, mutta sinällään myös vaarallista.

Mutta tuo torstai. Koen tärkeäksi sen, että poliisille on mennyt tieto tapahtuneesta. Ihan vain edes sinne tilastojen koristukseksi, jotta ne olisivat mahdollisimman todenmukaiset.

Ei varsinaisesti voi sanoa, että tapahtunut herättää luottamusta tai turvallisuudentunnetta. Yksittäistapaus joo, mutta niitäkin on jo niin paljon, että heikompaa hirvittää.


Tällä ei ole tarkoitus ottaa kantaa siihen, kenellä on oikeus olla missäkin paikassa tai maassa ja kenen kanssa. Tämä on vain kirjoitus torstai-illasta ja huolesta ylipäätään.



Kuva Pixabay