tiistai 22. joulukuuta 2020

Joululahja itselle & lukemista lomapäiviin



Annoin vähän ennakkoon itselleni joululahjan, nimittäin poistin itseltäni puhelimesta ja pädiltä muutaman someen liittyvän sovelluksen. Ainakin nyt jouluksi, ehkä pidemmäksi aikaa. Jää nähtäväksi.


Sinällään itselläni niissä vietetty aika on ihan ok, sysäyksen tähän sain instan muuttuneista käyttöehdoista. Ja toki, vaikka vietetty aika ei olisi valtaisa, niitä lukemattomia kurkkauksia tulee päivän mittaan huomattavasti, ihan ajattelemattakin. Sormet osaavat avata mämä sovellukset jo ihan itsenäisestikin, ja sitten sitä huomaa taas selaavansa, ja miettivänsä jonkun muun elämää.

Mutta ah, loma ja kirjat! Joulun viettoon startattiin kirjaston kautta, josta hain vastauksena tulleen Eroon oireista -kirjan. Siitä en osaa vielä sanoa mitään, mutta luulen kyllä, että ihan oivaltava lukukokemus on tulossa.

Monesti luettavan keksiminen onkin vaikeinta,  lukulistalle pääsevien kirjojen etsiminen. Kurkkaan yleensä Goodreadsista, mitä ystäväni Minna lukee, sekä Puutalobaby-blogista, mitä Krista on lukenut lähiaikoina. Jos heiltä en keksi uutta luettavaa, joudun etsimään itse :D


Lähiaikoina olen lukenut näitä: 


Elämänlanka (Victoria Hislop)

Kirja alkaa Thessalinikin suurpalosta vuonna 1917, jolloin kirjan toinen päähahmoista, Dimitri syntyy. Katerina saapuu Thessalonikiin myöhemmin, kun Turkki ja Kreikka tekevät väestönvaihtoja; sulle muslimit, mulle kreikkalaiset. 

Aika vie myös juutaisvainoihin ja saksalaisten tuloon. Olen lukenut paljon natsisaksaan ja keskitysleireihin liittyvää kerrontaa, mutta enimmäkseen ovat sijoittuneet Puola-Saksa-Ranska-Itävalta -akselille. 

Historiamielessä Elämänlanka oli mielenkiintoinen, mutta myös kaikin puolin hyväjuoninen kirja ja kaunis tarina. Laitoinkin lukulistalle saman kirjailijan Paluu sekä Saari -kirjat. 


Kabulin tyttöjen salaisuus (Jenny Nordberg)

Tämän aloitin juuri, en ole vielä kokonaan lukenut. Afgaaniperheiden sosiaalinen asema on nykyäänkin uhattuna, jos perheeseen ei synny yhtään poikaa. Siksi tyttöjä voidaan kasvattaa poikina, kunnes nämä tulevat teini-ikään. 

Ajatuksena niin erikoinen, mutta kuulemma kulttuurissa ihan hyväksyttävä käytäntö. Perhe hyötyy tästä, ja toki myös tyttö, jota kasvatetaan lapsuuden ajan poikana, saa elää vapaampaa ja etuoikeutetumpaa elämää "ollessaan" poika. Kirja ei ole romaani, vaan toimittajan vajaa 300-sivuinen reportaasi. 


Suon villi laulu (Delia Owens)

Tämä on ilmeisesti vuoden kirjahittejä, enkä kyllä ihmettele. Tykkäsin. Pohjois-Carolina, tarina etenee kahdessa tasossa. Perheensä hylkäämän, suomaastossa asuvan Kyan lapsuudessa sekä "nykyhetkessä", vuonna 1969 kun Kyaa syytetään kylän suositun pojan murhasta.


Tähtien antaja (Jojo Moyes)

Alice, pikkukylä Amerikassa ja 1930-luku. Alice pääsee vapaaehtoiseksi kiertävän kirjaston naisjoukkoon, joka ravistelee pikkukylän totuttuja normeja. 

Olen lukenut Jojo Moyesilta monia kirjoja, ja osasta pidän enemmäm kuin muista. Tämä on niitä mielenkiintoisempia, kuten vaikka Ne jotka ymmärtävät kauneutta ja Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. 


Salainen sopimus (Julia Quinn)

1800-luvun ihmissuhdekiemuroita paremmissa piireissä. Sujuvaa kerrontaa, tanssiaisia ja sen ajan heilastelua. Ja salainen sopimus siitä, kuinka huijataan seurapiirejä. Tämäntyylisiä on kiva lukea, vaikka eivät kummemmin avartaisikaan maailmaa sen enempää. Tyydyttää omaa Downton Abbey-Jane Austen -tyylistä lukunälkää.


Lukulistalla mulla on tällä

 hetkellä muun muuassa:


Victoria Hislop: Saari & Paluu

Cecilia Samartin : Kolibri (Tällä kirjailijalla on monia hyviä kirjoja)

Ji Seong-Ho : Pako, jonka piti olla mahdoton (Pohjois-Korea)

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet 

Vera Miettinen: Eerika

Albert Camus : Rutto 

Anni Kytömäki : Margarita (2020 Finlandia-voittaja)



Ihanaa joulunaikaa, ja toivottavasti sait uusia kirjoja omalle lukulistalle!






lauantai 12. joulukuuta 2020

Vauva-arki kolmelapsisena vs yksilapsisena perheenä



Näin vauva-arkea elellessä välillä tulee muisteltua perheemme aiempiakin vauvavuosia. On kyllä arki jonkun verran muuttunut siitä viiden vuoden takaisesta! 


Yksi lapsi

Viisi vuotta sitten päivät menivät suunnilleen näin:

Yhdeksän-kymmenen maissa heräiltiin vauvan kanssa uuteen päivään. Vaipanvaihto ja aamupesut. Seurustelua, imetystä, itselle aamupalaa. Aika hiljaista. Vauva ei paljoa vastaile, lähinnä yksinpuhelen eli sanoitan kaikkea mitä tapahtuu. Ai sä heräsit! Mennääs vaihtamaan vaippa! Pestäänpäs peppu, missäs se pyyhe olikaan? Mitäs sulle laitettais päälle, nää sukat on mun lempparit. 

Vauva oli mahavaivainen, nukkui päivällä huonosti päiväunia. Liikkuvissa rattaissa nukkui pitempään. Tai kehdossa, jos sitä heilutti koko ajan. No mutta, aikaa kyllä oli heilutella ja käydä vaunulenkeillä. Kehto oli usein tietokoneen vieressä kun pelasin simssiä tai luin blogeja. Kirjojakin tuli luettua mun keskivertokirjavuotta enemmän.

Arki oli vähän liiankin rauhallista (tylsähköä), vaikka  tuolloin en ollutkaan tottunut vielä omien puuhien keskeytyksiin. Muutoinkin äitiyteen ja vauvaelämään opettelu ekaa kertaa on aina jokseenkin kuormittavaa, vaikka ei sinällään raskasta olisikaan. 

Plussaa siitä, että koti pysyi siistinä helposti, eikä ruokaakaan tarvinnut kokkailla kuin itselle, ja syödä silloin kun sattuu  huvittamaan. 


Arkiräpsy. Rengasliina on tälläkin kertaa näppärän nopea laittaa.


Kaksi lasta


Ihmisen sopeutumistaidot ovat kyllä melkoiset. Meillä toinen lapsi oli ns. helppo vauva, ja elämän asetusten säätäminen kahden lapsen moodiin ei kestänyt kovinkaan montaa viikkoa. Autokaan ei mennyt uusiksi, kun kaksi istuinta menee heittämällä lähes mihin autoon vain.

Elämän rytmi oli jo mukautunut esikoisen mukaan, ja vauva solahti siihen helposti. 

Esikoinenkin nukkui päikkäreitä pitkään, joten päivissä oli viime kevääseen asti aina pieni muutaman tunnin stoppi (4,5 vuotta sain nauttia tästä!). Yllättävän monesti myös vauva nukkui samaan aikaan kuin esikoinen. 


Kolme lasta


Nyt kolmen lapsen kanssa voisi sanoa, että elämä tuntuu mukavalla tavalla täydemmältä kuin aiemmin. Hassua ajatella, että aiemmin näitä oli vain kaksi! Nyt se tuntuu jollain tapaa niin vähältä määrältä. 

Varmaan sitä aina ajattelee niin, kun omaan lapsimäärään tottuu ja se tuntuu ns. tavalliselta? Jos meillä vaikka jossain kohtaa olisi neljä lasta, niin sitten kolme saattaisi tuntua vähältä. Ehkäpä!

Mutta tosiaan, se vauva-arki. Huimasti erilaista nyt kuin silloin viisi vuotta sitten. Lyhyesti sanottuna mielekkäämpää, täydempää ja myös voimia vaativaa.


Olkkarista löytyy aika usein maja ja välillä duplotkin.


Vauva herää päivästä riippuen 7-9 aikaan. Joinakin päivänä hän kaipaa vaipanvaihtoa jo kuudelta. Niinä päivinä painellaan takaisin sänkyyn vielä jatkamaan unia. 

Kolmevuotias ja viisivuotias heräävät usein suunnilleen kasilta. Aloittavat leikkejään ja kaivelevat kaapista päivävaatteita keskenään. Usein koomailen itse vielä sängyssä tuolloin. Etenkin, kun aamulähdöt ovat vähentyneet menojen karsiutuessa meistä johtumattomista syistä. 

Aamupalan laittoa, vauvalle vaipanvaihtoa, omat vaatteet. Siskot viihdyttämässä sitterissä olevaa vauvaa, joka mieluummin olisi sylissä. Imetystä, sylittelyä. Vauva käy aamupäivän unille. Keittiön siivousta, lounaan valmistelua ja (mun) äänikirjan kuuntelua.

Päivästä riippuen lapset leikkivät takapihalla, puuhailevat sisällä kahdestaan tai sitten tehdään jotain pientä yhteistä, eli pelejä, kirjoja, kynätehtäviä tai askartelua lähinnä. Etenkin sohvalla imettäessä tulee luettua lapsille kirjoja. 

Musiikki soi taustalla lähes aina, ja vauvakin tuntuu nukkuvan parhaiten pienessä älämölössä, sisällä vaunukopassa. 

(Tai vaihtoehtoisesti aamupäivällä ollaan kirpparilla, kirjastossa, kerhossa, puistossa, avoimessa päiväkodissa, muskarissa, vaunu+pyörälenkillä tai nähdään kavereita.)



Lisää imetystä ja vaipanvaihtoa. Lounas, keskimmäinen unille ja esikoiselle jotain puuhaa. Jos vauvakin on hereillä, usein puuhaillaan jotain pientä esikoisen kanssa yhdessä, vauva sylissä tai rengasliinassa. Jos vauva nukkuu, keitän teetä ja nautin tekemättömyydestä. 

Iltapäivällä lisää keittiön siivousta, pyykkejä, seurustelua vauvan kanssa, keskimmäisen herätys, vaipan vaihtoa vauvalle, imetystä, vauva unille jne.. 

Päivien läpikulkeva teema on toki myös isompien lasten taukoamaton puhe. Laulua, kysymyksiä, juttelua tai yleistä selostamista. Ei ole viimeiseen jokuseen vuoteen ollut kovin hiljaista enää. Tykkään, kun on ääntä, vaikka välillä on kyllä myös ihanaa ne hiljaisetkin hetket. 

Pientä tavaroiden sekamelskaa siellä täällä. Ah kun silloin ensimmäisenä vauvavuonna olikin siistiä! Tokikaan kaikki kasat eivät nytkään ole lasten aiheuttamia, vaan enemmänkin oman ajankäytön priorisoinnista johtuvia. Ja ihan vaan, koska kaikkea ei ehdi sillä sekunnilla. 

Kun on ylimääräisiä hetkiä, sitä haluaa viettää niitä myös itselleen, koska ne ovat tärkeitä omalle hyvinvoinnille. Siksi sitä varmaan silmäkin on tottunut niihin tavarakasoihin paremmin, kun tavallaan ovat omia valintoja. Valintoja pitää itsestä huolta tavalla tai toisella.

 


Nyt kolmannen lapsen kohdalla olen tavoittanut enemmän sitä, että ajatus katkeaa ahkerasti ja sitä miettii, että mitähän olinkaan tekemässä  tai sanomassa :D Ja ymmärrän myös paremmin sen, että monista äideistä kotona oleilu voi tuntua suorittamiselta tai arki jatkuvalta työmaalta. Mulla onneksi on myös omia juttuja ja puuhaa sekä aikuista seuraa, livenä tai puhelimen päässä. Ne on aika tärkeitä tekijöitä siinä, että arki pysyy mielekkäänä. Lapset ovat ihania, mutta jos elämän sisältönä ei olisi muuta, olisi helppo väsähtää. 


Ja tämäkin on niin ohimenevä vaihe. Vasta onneksi kuudesosa vauvavuodesta elettynä. Puolen vuoden päästäkin arjen kuulumiset ovat varmasti muotoutuneet erilaisiksi, kun vauva on kasvanut.



Kurkkaa myös





perjantai 4. joulukuuta 2020

Helpot lankakuuset lapsen kanssa askarrellen




Tänä vuonna ollaan pikkuhiljaa laiteltu joulukoristeita esille jo reilusti marraskuun puolella. Joulunaika menee kuitenkin aina ihan liian nopsaa ohi, ja sitten sitä pitääkin odottaa taas vuoden ajan. 


Täydennettiin jo olemassa olevien joulukoristeiden määrää tekemällä lasten kanssa lankakuusia. Näistä tuli aika kivoja, ja luulenpa että saavat olla esillä myös joulun jälkeen. Jos ei lunta saada tänäkään talvena, niin onpahan sisällä ainakin lumisia kuusia mitä katsella.  

Lankakuusia on aika simppeli tehdä. Lasta voi ohjata ja avustaa langan kierittämisessä, mutta liimailu ja koristelu onnistuvat vähän pienemmältäkin. 


Lankakuusiin tarvitset:

Sakset

Lankaa, valkoista tai vihreää

Juoksevaa liimaa

Kartonkia ja pala teippiä (voi käyttää myös jotain pahvipakkausta)

Kelmua (ei pakollinen, voi tehdä myös suoraan kartongin päälle, mutta silloin lankaa täytyy olla paksumpi kerros, ettei kartonki näy läpi)

Koristeluun glitteriä/kimalleliimaa/timanttitarroja




1. Tee kartongista tötterö 

2. Pyöräytä tötterön päälle kelmukerros

3. Pyöritä lankaa tötterön ympärille

4. Levitä liimaa lankatötterölle reilusti joka puolelle

5. Anna kuivua

6. Koristele. Itse tosin koristelin osan jo liiman ollessa märkää, onnistuu niinkin, vaikka toki on sottaisempaa.

7. Ota pahvitötterö irti (jos teit kelmun kanssa)


Liimaa voi laittaa ihan sorminkin, niin saa tiiviin kerroksen kuusiin.




Valmista! Kuusia voi koristella myös värikkäämmäksi, tai dipata koko kuusi tekolumeen liiman ollessa vielä märkää. Nämä on huomattavasti kivemman näköisiä livenä kuin kuvissa :D 


Tämä postaus on osa Kaksplussan verkostoblogien joulukalenteria. Meidät kaikki löydät täältä. Käy kurkkaamassa eilinen luukku Emiilian Unelma 5 -blogista. Huominen luukku aukeaa Viivi-Ellan Kolme kaunista -blogista.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Vauvan pissahätä - vessahätäviestintää vastasyntyneen kanssa

Vauva on kuusiviikkoinen. Muutaman päivän ikäisenä hänen kanssaan aloitettiin vessapuuhat. Ollaan koettu vauvan vessattaminen palkitsevaksi. Onhan se kieltämättä aika hieno tunne, kun pienen vauvan vie pöntön äärelle ja hän tekee siihen pissat ja kakat. 


Vessahätäviestintähän ei tosiaan ole kuivaksi opettelua, vaan se on vain vessassa käymistä. Ensimmäisen lapsen kanssa aloitettiin pariviikkoisena, toinen taisi olla kahden päivän ikäinen.


Lue myös: Osaako vauva pidättää?


Aloitettiin tälläkin kertaa perinteisesti, eli vaipanvaihtohetkessä. Vauvalta märkä vaippa pois ja vaipanvaihtoalustalle pyyhkeen päälle makoilemaan. Vauvalla pidetään body edelleen yläosassa. Sitten odotellaan, josko vauva pissaisi. Vauvan elekieltä voi myös pitää silmällä, että mitä vauva tekee tai ääntelee ennen pissan tuloa. Pissan tullessa tehdään pispispis-äännettä, ja me ollaan vielä yleensä mainittu, että hyvä, pissa tuli. 

Tämän jälkeen muina vaipanvaihtohetkinä tai silloin kun arvellaan vauvalla olevan hätä, vauva alkoi päästä tarpeilleen lavuaarin tai vessanpöntön päälle, aikuisen käsiin tuettuna. Silloin tehdään myös se pispis-äänne, jotta vauva yhdistää, tämä on se hetki kun pissataan.






Pienillä vauvoillahan tosiaan on vielä tallella kyky tiedostaa pissan tulo ja viestiä siitä. Jos tuota kykyä ei pidetä yllä, se häviää puoleen vuoteen mennessä. 


Rääkäisyt ja vessarytmi


Meidän vauvalla tietynlainen rääkäisy ja esimerkiksi levottomuus kerto siitä, että hätä olisi. Jos taas kakkahätä on jo ihan päällä, vauvat iovat usein keskittyneen oloisia silloin. 

Vauvan rytmi on myös tyypillinen, unilta herätessä on usein kuiva vaippa, ja vauvan voikin viedä heti herättyään tarpeilleen. 

Vessahätäviestinnän ei tarvitse olla aina sitä, että vauvaa ja hänen jokaista liikettään toljotetaan koko ajan. Meillä ainakaan näin kolmilapsisena perheenä ei sellaiseen aikaa olisikaan :) Ollaan näiden vessatusvauvojen kanssa todettu, että myös vessarytmin oppiminen auttaa. Kun rytmi on tuttu, tietää suunnilleen, koska vauvalla voisi olla hätä. 

Tosin nämä vessarytmitkin vaihtuvat jonkun verran vauvan kasvaessa. Vähän alle yksivuotiaan vessarytmi löytyy tästä . Ja korosta vielä, vauvaahan et voi pakottaa pissaamaan. Ei ole kyse aikuisen luomasta rytmistä, vaan tosiaan vauvan oman rytmin havainnoimisesta.


Eli vauvan oma rytmi ja vaipanvaihohetket, pelkästään niillä jo pääsee pitkälle. Tälläkään kertaa tosiaan tavoitteena ei ole minkään sortin vaipattomuus, vaan antaa vauvalle mahdollisuus muuhunkin kuin vaippaan pissaamiseen. 


Keskivertopäivänä meidän vastasyntynyt tekee tuotoksia pönttöön abaut kolmisen kertaa. Joskus vähemmän, joskus enemmän. Riippuu vauvasta, riippuu päivästä ja menoista. Kotona yleensä paremmin kuin muualla, mutta rauhallisissa tilanteissa onnistuu muuallakin, jos vauvalla on tarpeeksi rento olo. Ja joo, yleensä parhaiten onnistuu isin kanssa :D Tuttua edellisiltä kierroksilta.


Ja joo, tämäkään ei ole mikään vanhemmuuden kilpailu, kukin tyylillään :)


Kurkkaa myös

Puolivuotias pottailija

Näin aloitat vessahätäviestinnän

Taaperon vessataival



Tule mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Operaatio joulun lapsi 2020 - Tänä vuonna tehtiin kaksi pakettia



Tämä on viides vuosi, kun kokoamme tällä tavoin joululahjan jollekin tuntemattomalle lapselle. Itselleni tästä on tullut jo ihana perinne, jota on kiva siirtää omille lapsille eteenpäin.


Ja toki lasten kanssa tulee samalla pohdittua auttamista, rahaa, omistamista. Sitä, mistä joku toinen lapsi ilahtuisi, miksi lahjaksi annetaan hammasharja? Monenmmoisia pohdintoja. 

Tänä vuonna teimme kaksi pakettia, koska myös keskimmäisemmekin on jo siinä iässä, että ymmärtää enemmän. Toinen paketti on ikäänkuin häneltä jollekin hänen ikäiselleen pienelle tytölle, ja sama homma esikoisen kohdalla.

Näitä paketteja on jollain tapaa tosi koskettava tehdä, ja samalla rukoilla tai lähettää hyviä ajatuksia lapselle, joka lahjan tulee saamaan. 




Tänä vuonna hyvissä ajoin


Poikkeuksellisesti aloitettiin lahjojen kasaaminen tällä kertaa jo keväällä, kun meidän lähellä sattui olemaan erään myymälän loppuunmyynti. Sieltä tarttui mukaan paketteihin hanskat, kynät, vihkot, hiusharjat ja varmaan jotain muutakin. 

Siitä vasta oivalsin, että niin joo, voihan näitä ostaa jo pitkin vuotta, kun joka tapauksessa paketit on aikomuksena tehdä. Tarjouksista ja alennusmyynneistä saa ihan hyvää tavaraa edullisesti. Ja kun paketin sisältöä tulee kerättyä pitkin vuotta, ei auttamiseen osallistuminen tee myöskään niin isoa lovea omaan rahapussiin. 

Joka vuosihan olen myös merkinnyt, mitä paketti on tullut maksamaan. Tällä kertaa laitoin ostoksia sitä mukaa exceliin ylös, ettei pääse unohtumaan, kun asioita osteli pikkuhiljaa. Vaikka lasten kanssa osteltiinkin alennuksista, yllätyin silti loppuhintaa.

Kahden paketin yhteishinnaksi tuli 50,7€. Vähemmän kuin viime vuonna yhteen lahjaan meni (51,75€)! Suurin ero hinnoissa on selvästi vaatteissa ja asusteissa. Esimerkiksi tämän vuoden pakettiin menneet paidat maksoivat Prismassa alennuksessa 2,5€ kipale, hatut 2/2,5€, paksut rukkaset alle vitosen jne. Lelujen osalta (pieni Ryhmä Hau -pehmo ja nukke) hintaa tuli kolme euroa per paketti.

Varmaan joulun jälkeen tulee mietittyä jo seuraavan joulun paketteja :D Ajattelen, että auttaminen ei ole sen "parempiarvoista", mitä suurempi summa hintalappuun kertyy. Hyvillä mielin ostetaan alennuksista seuraavatkin asiat, jos tielle sattuu sopivia. Niinhän me itsellekin ostellaan (toki itsellemme ostamme enimmäkseen kirppareilta. Näihin joulun lapsi -paketteihin ei käytettyjä tavaroita laiteta).





Kenkälaatikkolahjojen palautusviikko on 16.11.-23.11.2020, eli ensi viikolla. Vielä on siis hyvin aikaa koota oma lahja! Operaatio joulun lapsi -lahjojen palautuspisteet löydät täältäTästä ohjeet, mitä pakettiin laitetaan. 

Voit myös osallistua ostamalla virtuaalipaketin Operaatio joulun lapsen nettisivuilta.

Viime vuonna olin myös vapaaehtoisena keskusvarastolla tarkastamassa lahjoja yhden vuoron ajan. Oli huippua! Tänä vuonna tuo ilo taitaa jäädä väliin, kun vauva on vielä niin pieni. Ensi vuonna sitten taas!



Kurkkaa meidän edellisten vuosien lahjat

2019

2018

2017

2016

maanantai 9. marraskuuta 2020

Mikään ei korvannut isää, ei vaikka äitejä olisi ollut viisi



Isänpäivä oli eilen. On puhuttu paljon osallistuvista isistä, tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja muusta. Kannan korteni kekoon, joskin vähän myöhässä. Tämä ajatus on muhinut teksteissä jo yli vuoden. Nyt tuntuu, että aihe haluaa muodostua tekstiksi saakka.



Mikään ei voi korvata isää - oma kokemukseni



Olen elänyt lapsuuden, jossa isäni sairastui ja vammautui peruuttamattomasti ollessani ala-asteen kolmannella luokalla. Ei ole varmastikaan tyypillisin tilanne, että omat lapset opettavat isää kävelemään, puhumaan, lukemaan. Omassa lapsuudessani näin kuitenkin kävi.
 
Voi, kun ei olisi käynyt. Se on lapsuuteni iso suru. Jos voisi valita, tietenkin valitsisin terveen isän. Liikuntakyvyn hän sai takaisin, puhetta ei muutamia sanoja enempää. Vammautuminen muutti monta muutakin asiaa. Oma isäni ei vammautumisensa jälkeen samalla lailla pystynyt olemaan isän roolissa, vaikka rakas ja tärkeä oli ja on edelleen. Roolit kääntyivät toisin perin silloin lapsuudessani.

Tavallaan tuntuu kamalan epäkiitolliselta ja pahalta kirjoittaa näitä ääneen, mutta muun väittäminen olisi totuuden kieltämistä. 

Isän sairastumisen jälkeen äitini joutui venymään kaikkeen. Huolehtimaan kaikesta, opettelemaan uutta. Tekemään kaikki asiat, mitkä isä oli tehnyt aiemmin, omiensa lisäksi. Ja äiti selvisi kaikesta, vaikka juurikaan mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yhtä asiaa äiti kuitenkaan ei voinut tehdä. Nimittäin olla isä. Vaikka äitejä olisi ollut useampi, ei mikään olisi korvannut isää. Isän roolia lapsen elämässä. Mallia miehestä. Kaikkea siihen liittyvää.

Lapsena kovetin itseni. Ajattelin, että pitää selvitä. Sairaalassa otetussa kuvassa muut perheestäni näyttävät surullisilta, minä hymyilen. Ei siihen aikaan vaikkapa koulussa puhuttu tunnetaidoista. Vammainen isä -huutelut satuttivat kovasti, vaikka aina yritinkin antaa takaisin samalla mitalla. 

Isovanhempia minulla ei ole koskaan ollut. Ei tullut siis miehen mallia tai isällistä huomiota sieltäkään suunnasta.

Siitä on maksettu kovaa hintaa. Nuorena aikuisena hain huomiota ja ihailua miehiltä. Koitin täyttää tarvetta, joka ei tullut lapsena ja naiseksi kasvaessa kohdatuksi. Kenellekään en toivo samanlaista polkua.


Onneksi kohtasin taivaan Isän noiden retkien päätteeksi. Sain itkeä taivaallisen isän sylissä haavojani, koota itseäni uudelleen. Jättää katkeruuden.

Katkeruudesta pääseminen helpotti. Nykyään ihailen isejä, isällistä huolenpitoa. Isän rakkautta.

Eräs hetki on jäänyt mieleeni aikuisena. Ollessani ystävän luona sain sormeeni haavan. Ystäväni isä pyytämättä leikkasi minulle laastarin, puhdisti haavan ja laittoi sen sormeeni. Olin päälle kaksikymppinem, mutta tuo teko tuntui niin isälliseltä, vilpittömän huolehtivalta, että se on jäänyt mieleeni. Joskus pienet hetket on niitä merkittävimpiä.


Kiitos sinulle isä, joka olet kiinnostunut lapsestasi. Sinulle isä, joka katsot lastasi ihaillen. Sinulle isä, joka asetat rajat. Sinulle isä, joka kehut. Kerrot välittäväsi. Pidät huolta. Olet olemassa.


Isät, olette korvaamattomia!



Kuva Pixabay

tiistai 3. marraskuuta 2020

Meille kotiäideille

 


Tänään, 3.11. vietetään kuulemma kotiäitien päivää. Sen kunniaksi arkikuva. Kolme pientä, suloista tyttöä. Ei kuvauksellisesti se paras tai upein kuva lapsistani, mutta itselleni se on täynnä tunteita ja ajatuksia. Kuvaa hyvin arkea. 

Isosiskot mahdollistivat oman ruoanlaittohetkeni. Toinen "lukee" kirjaa muille, toinen pitää kättä vauvasiskon päällä, rauhoittaen. He tulivat oma-aloitteisesti tuohon hetkeen. Aina kun sisko koitti ottaa kättään pois, vauva älähti. Tiesi, mitä tahtoo. Onhan hän siskojaan kuunnellut ja heihin tutustunut jo koko mahakautensa ajan. 

Ihana muisto. Kotiäitiarki on täynnä pieniä hetkiä. Osa hetkistä tavallisia, arkisia. Lasten ajatuksia, leikkejä, oppimista, menemistä ja tekemistä. Muutama ärsyttävä hetki siellä täällä, hermojen menetys puolin ja toisin. Sitten nämä hetket, joista sydän pakahtuu.  

Jotta ei menisi liian imeläksi, löytyy kuvan nurkasta myös likainen rikkalapio ja harja. Ai että, aika monta kertaa päivässä tulee lakaistua tuotakin lattiaa. 'Mutta osaani en silti vaihtaisi (tosin robotti-imuri voisi olla ihan jees). 


Hyvää kotiäitien päivää, kanssakollegat! Saadaan olla tärkeällä paikalla lastemme elämässä. Juuri riittävän hyviä, omanlaisiamme (koti)äitejä.

 

maanantai 2. marraskuuta 2020

Synnytyksestä palautuminen ja vauvan ekat päivät


Vauvan syntymästä on kolmisen viikkoa. Ollaan ihmetelty ja ihasteltu vauvaa, opeteltu vauvan vessarytmiä ja iloittu vauvan innokkaista isosiskoista. Ja arkikin on jo ehtinyt alkaa. 


Myös oman kroppani palautumista olen tässä synnytyksen jälkeen mietiskellyt. Kylläpä keho tekikin ison ja hienon työn, ensin koko raskaus ja sitten vielä synnytys, joka ei ollut kropalle kevyin setti. Raskaudesta palautumiseen menee vielä aikaa, koska se tarkottaa paljon muutakin, kun vain raskauskiloja. Tässä kohtaa voi kuitenkin puhua synnytyksestä palautumisesta.


Jälkisupistukset ja alapääjutut


Jälkisupistukset. Ne on mun mielestä kyllä niin ankeita, sitä on juuri saanut vauvan syliin ja voi huoahtaa. Ja sitten onkin vielä jälkisupistukset ilona useamman päivän. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen mulla ei ollut jälkisupistuksia, toisesta ja tästä viimeisimmästä oli. Usemman päivän niitä oli, varmaan lähemmäs viikon ajan. 

Tällä kertaa käytin apuna jälkisupistuksiin eteerisiä öljyjä (Young Livingin). Vessakäynnin yhteydessä aina laitoin alavatsalle ja alaselälle. Ensin en oikein osannut sanoa, auttoiko mulla vai ei, mutta sitten kun en joka kerta tullutkaan laittaneeksi, niin eron huomasi kyllä. Suosittelen isosti! Ohjeet löytyvät Öljytien sivuilta, täältä.

Myös alapään palautumisen tukena olen käyttänyt öljyjä. Jokaisen vessakäynnin yhteydessä alapesu, siteen vaihto ja eteeriset öljyt kuismaöljyyn laimennettuna alapäälle. Ah, se tunne kun synnytyksen jälkeen saa kaikenmaailman turvotuksia ja jomotuksia rauhoittavat öljyt laitettua. Ihan parasta. Nämä mulla oli käytössä myös edellisen synnytyksen jälkeen.  

Mitään isompaa mulle ei onneksi tullut, mutta myös saamaani nirhaumaa hoidin näin. En kyllä vaihtaisi Young Livingin eteerisiä öljyjä enää mihinkään. Ohjeet alapään öljyilyyn myöskin Öljytien sivuilta, täältä.

(Ja ei, en ajattele, että nämä ovat millään tapaa itseeni liittyen intiimejä asioita. Alapään palautuminen nyt vaan ylipäätään liittyy synnyttämiseen.)


Vauva kävi osteopaatilla, otti rennosti koko reissun :)


Osteopaattireissu palautumisen tukena


Tätä edeltävä synnytykseni oli nopeampi, ja synnytyksestä palautuminenkin tuntui erilaiselta. Tai oikeastaan kropassa tuntui silloin aika heti, ettei olisi mitään tehnytkään, niin tavallinen olo oli. Tällä kertaa lantio tuntui alkuun oudolta, ja esimerkiksi naksui, kun sängyssä vaihtoi nukkuma-asentoa. Ja asentoa piti vaihtaa usein, kun mikään asento ei tuntunut tarpeeksi rennolta ollakseen hyvä. Ja vaikka alapää on tuntunut koko ajan ihan ookoolta, niin istumaluut kipeytyivät alkuun. 

Esimerkiksi kun käytiin vauvan lääkärintarkastuksessa sairaalassa (eli sama tarkastus, joka vauvoille tehdään sairaalasynnytyksissä ennen kotiin lähtöä), niin auton penkillä istuminen tuntui jälkeenpäin lantiossa jomotuksena.  

Mulla oli vauvalle varattuna aika osteopaatille, vaikka vauvan syntymäajankohdasta ei ollutkaan tietoa. Mutta aika hyvin se aika sitten osui, vauva oli yhdeksän päivän ikäinen kun käytiin osteopaatilla. 

Vauvalla ei ollut mitään isompia jumeja, näin olin ajatellutkin olevan. Pikkujumeja vain. Tavallaan kai synnytys oli vauvalle kuitenkin suhteellisen sujuva kokemus.

Samalla ehdittiin hoitamaan myös minua. Osteopaatti totesikin, että mulle synnytys taisikin olla vähän rankempi. Jep. Ennen tuota käyntiä tuntuikin, että lantio on jollain tapaa huonosti synnytyksen jäljiltä, kuten ylempänä mainitsinkin. Sitä sitten hoideltiin, ja oikeastaan jo käynnin lopuksi selkä ja lantio tuntui paremmalta, eikä sen jälkeen ole kolotellut. 

Katsotaan, miten kropan olot tästä kehkeytyvät, tarvitseeko mennä vielä toisen kerran. Nyt on ainakin tuolta osin hyvä olo kropassa. Ihanaa, kun myös palautumiseen voi saada apuja.


Maidonkerääjä ja imetysjumit 


Tällä(kin) kertaa imetys lähti tosi hyvin käyntiin. Maitoa oikeastaan tuli jo ennen vauvan syntymää. Vauva puolestaan oli heti synnyttyään aika tarmokas tyyppi maitoasioissa, ja saikin maitotippoja irti jo ekana päivänään. Hassua, miten ihmislapsi on niin taidokkaasti luotu, että se tuollaistakin osaa ihan opettamatta.

Muutaman päivän päästä maito nousi kunnolla. Tälle kierrokselle ostin alipaineella toimivan maidonkerääjän, joka on kyllä nyt jo osoittautunut tosi käteväksi. Helpottaa, kun saa tyhjennettyä toista rintaa samalla kun imettää toisesta, niin maito ei pääse pakkautumaan rintoihin. Hintaa tuolla taisi olla viisitoista euroa, eli ei paha ollenkaan. 

Kivan imetysjumin olen saanut tällä kertaa. Niska ja hartia ovat olleet tosi kipeät, tosin onneksi jo parempaan päin. Aiemmista vauvoista en ole saanut itseäni näin jumiin, kieltämättä kivun määrä vähän ylllätti. Pahimpia jumeja kävin jo pari kertaa hierojalla helpottamassa. 
 

Arki kolmilapsisena perheenä


Kolme lasta, aika ihanaa! Varmaan tovi vielä menee, että lähtemiset ja menemiset alkavat sujumaan rutiinilla. Tässä kohtaa, jos olen keskenäni lähdössä lasten kanssa ovesta ulos, tuntuu aikaa kuluvan ihan kiitettävästi ennenkuin ollaan kaikki valmiina lähtöön. Mutta ihanaa on, että tätä vauvavuotta ei tarvite viettää kerrostalossa, vaan isommat voivat mennä ulos odottamaan, kun ovat pukeneet. Eikä tarvitse ahtautua hissiin rattaiden kanssa.

Onneksi aikaa on löytynyt ihan hyvin myös isommille lapsille, vauva kuitenkin nukkuu vielä aika paljon. Tässä kohtaa elämää hänen hereilläolonsa on kerralla noin tunnin luokkaa, ja sitten taas unille. Imetys, vessahommat, seurustelu, nukkumaan. 

Päiväunet on makoisia sylissä tai rengasliinassa, mutta nyt vauva on nukkunut hyviä unia myös vaunukopassa sisällä. Yöunissakin on tavallaan jo rytmiä, mutta oma unensaantini ei ole ollut vielä parasta. (Ja ainakin itse huomaan sen myös tämän postauksen tönkköisyydestä. Ei ajatukset taivu ihan tavalliseen tapaan tekstiksi asti, aivokapasiteetti ei tunnu riittävän :D.) Uskon sen paranevan tästä pikkuhiljaa. Vauva kainalossa olen edellisetkin vauvavuodet nukkunut ihan mukavasti. 



Onneksi vauvavuotta on vielä paljon jäljellä, ja iltaisin isompien käydessä nukkumaan voi keskittyä nuuhkuttelemaan tuota pienintä, joka on hetken vain pieni.




Vauvajuttuja ja muuta mukavaa löytyy myös Instagramin puolelta @iloelolaura , tule sinne! 

perjantai 16. lokakuuta 2020

Kotisynnytys - Ihan erilainen kuin edellinen!



Tällä viikolla meidän vauva syntyi suunnitellusti kotiin raskausviikolla 40+3. Omien aikataulujensa mukaan. Vaikka synnytys oli minulle "jo" kolmas, niin tämän jälkeen allekirjoitan entistä vahvemmin sen, että jokainen synnytys on kyllä ihan omanlaisensa. Ja hyvä niin!


Viimeinen viikko ennen synnytystä olin henkisesti aika väsynyt jo raskauteen. Ennen laskettua aikaa jo, raskaus vaan tuntui tällä kertaa loputtoman pitkältä. Tällä kertaa kaikki kesti; raskautuminen, raskaus ja synnytys myös. Tämä kolmas synnytykseni oli pisin synnytyksistäni. Ajattelen, että siihen liittyy tavallaan myös omia päänsisäisiä juttuja. Ja toki tuossa raskauden viime metreillä ajoin myös autokolarin, joka osaltaan vaikutti noihin mielen asioihin.


Kadonneen synnytysmielialan metsästys


Yöllä heräsin supistuksiin. Niitä ei ollut hyvä vastaanottaa makuultaan, joten nousin ylös ja vessaan. Lapsivettä tuli hiukan, ja myöhemmin myös limatulppaa.

 Edellinen kotisynnytykseni käynnistyi vastaavanlaisilla supistuksilla, joten olin iloisella mielellä, nyt se alkaisi. Supistuksia tuli useamman tunnin ajan, joten laitoin muutaman viestin, että tänään ehkä synnytetään. Mulla kun ei ole supistellut ns. huvikseen.

Lapset heräsivät uuteen päivään, ja oikeastaan siitä sitten koko meno hiipuikin pikkuhiljaa kasaan. Itselle tuli tosi ankea ja suorastaan angstinen olo, että mitä, eikö tämä nyt alkanutkaan? Synnytystiimistä olivat sinä päivänä kuitenkin tulossa paikalle jo ystäväni ja siskoni, ja turhautti tosi paljon, että kaikille tulisi turha keikka matkan takaa. 

Päätettiin, että lapset lähtisivät isovanhemmille, jos se auttaisi synnytystä käynnistymään, kun lasten iloinen ja tauoton höpötys ei veisi keskittymistäni. Koska joo, se kyllä vaikutti minuun. 

Lasten lähdettyä, iltaohjelmassa meillä oli kävelyä, rebozorentoutusta, akupisteiden painelua ja ihanaa hierontaa. Ja suklaata. Olin kyllä edelleen vahvasti tappiomielialalla, aika väsynyt niin henkisesti kuin jo kropaltakin edellisen yön valvomisten vuoksi. Käytiin kaikki nukkumaan, mutta täytettiin synnytysaltaaseen varuiksi jo ilmat, että jos nyt kuitenkin jotain tapahtuisi. 

Parin tunnin yöunien jälkeen heräsin omiin hengittelyääniini, vastaanotin supistuksia ja hengittelin syvään. Hassua, miten sitä osaa unissaankin jotain. Nousin ylös ja ajattelin, että eikä, taas varmaan sama kuin viime yönä. Ei siis hilpein mieliala vaan melko negatiivinen, mikä ei sinällään ole tyypillistä minulle, mutta kertoo paljon omasta olotilasta. 


So it begins! Synnytysallas odottelee vettä.


Mies nousi myös, kelloteltiin supistuksia, että saataisiin joku käsitys mihin suuntaan oltiin menossa. Supistusten väliajat torkuin sohvalla, mutta supistuksen tullessa oli pakko nousta hengittelemään, nojailla seinään ja heiluttaa lantiota. 


Nyt ei peruta enää!


Kolmen aikaan yöllä soitin kätilölle, että ei tämä taida enää tällä kertaa peruuntua. Supistusten välit olivat lyhentyneet ja kesto pidentynyt. Tunnin päästä molemmat kätilöt olivat paikalla. 

Supistuksissa tarvitsi jo äänenkäyttöäkin, ne olivat napakan tuntuisia. Hämmensi, kun supistukset tuntuivat vain vatsalla. Molemmissa edellisissä synnytyksissä ne tuntuivat selässä.

Ehdotettiin, menisinkö ammeeseen tai suihkuun. Menin kokeilemaan ammetta. Ammeeseen, vessaan, ammeeseen, suihkuun. Aina välillä kuunneltiin vauvan sydänääniä. Useampi tunti kului. Mietin, että miksi tämä on niin hidasta. Uuvuttavan hidasta. Ja kuitenkin supistukset oli todella tuntuvia ja tehokkaita koko ajan. Odotin nopeampaa toimintaa paljolti sen pohjalta,  kun edellinen synnytys kesti sen 3h.

Puoli kahdeksan maissa kokeiltiin rebozoheilutusta, jossa olin selälläni sängyllä. Toinen kätilö laittoi akupunktioneulat ja jäätiin sänkyyn porukalla, supistuksia vastaanottamaan edelleen. Supistukset tuntuivat tässä vaiheessa erittäin tuntuvasti mahan lisäksi myös selän puolella. Jes, edistysaskel, vaikka samalla kohtaa mieli myllersi kyllä paljon kaiken rankkuutta. Tässä kohtaa miehen läsnäolo oli itselleni koko ajan tärkeämpää. Että hän oli läsnä, näkösällä, vieressä, käsi kädessä. Se rauhoitti ja helpotti.

Tämä oli ehkä yksi lempparihetkistäni synnytyksessä, siinä meitä oli neljä torkkumassa supistuksen välejä, hengittelemässä supistuksia ja painelemassa selän akupisteitä.




 

Supistukset olivat todella voimakkaita, mutta oma ajatus siinä sängyllä oli, että nyt on tosi hyvä. Ja aina sai mielen psyykattua, että yksi kerrallaan, eteenpäin mennään. Mieli tavallaan vaihtui tässä kohtaa paremmaksi, että kyllä vauva syntyy pian. 

Ja tuntuikin, että vauva laskeutui alaspäin, ja että sängystä voisi jo nousta.

Kävin vielä suihkussa hakemassa voimia alakertaan, ammeeseen siirtymistä varten. Matka tuntui pitkältä ja supistuksia tuli. Suihku tuntui niin hyvältä alaselässä ja alavatsassa. Ajattelin, että olisipa useampi suihkusuutiin, niin saisi yhtäaikaa suihkuteltua sekä selkää että vatsaa. Ah.

Alakertaan siirtyessä mietin, että jes, nyt on enää tyyliin jokunen supistus ennen kuin vauva syntyy. Oikeasti kesti vielä puolitoista tuntia, mutta onneksi en tiennyt sitä :D Aina helpompi vain ajatella, että seuraava supistus, yksi vielä, okei vielä yksi..

Ammeessa jatkettiin. Taisin enimmäkseen nojailla eteenpäin, altaan reunaan. Toisessa kädessä miehen käsi, toisessa välillä siskon ja välillä ystävän käsi. Nyt oli jo hankalampaa pitää mieli ja hengitys kasassa, supistukset olivat niin voimakkaita. 


Hengitys 


Sisko oli edellisessä synnytyksessään testannut toimivammaksi (viiden synnytyksen kokemuksella) ns. hymyhengityksen, ja sen, kun ajattelee samalla hengityksen rentouttavan kohdun. Ohjeistukset ja tsemppaaninen tästä auttoi tosi paljon. 

Välillä tosiaan meni karjumiseksi ja kuulosti melkoisen eläimelliseltä, mutta nuo tsempit auttoivat hengittämiseen. Aina silloin, kun sai hengitettyä syvään ja olemaan karjumatta, tuntuikin vauva etenevän parhaiten. Ja niinhän se onkin, rentoutunut keho on aivan eri kuin kireät ja jännittyneet lihakset. Ja keho joka antaa myöten eikä taistele vastaan, on myös kivuttomampi keho. 

Se fiilis kun lopulta tunsin että vauva on synnytyskanavassa! Se tuli juuri tällaisen supistuksen aikana, kun sain hengitettyä hymyilllen. Kätilö vinkkasi kokeilemaan omalla kädellä, missä vauvan pää tuntuu. Vastassa olikin jo tosi lähellä kalvot lapsivesineen. Ei enää kauaa!

Ponnistusvaihe. Hyvä hengitys, karjunta ja muu vuorottelivat. Niiden seassa yritin olla ponnistamatta, mutta välillä tuli kyllä vähän vahingossa yritettyä sitäkin. Se oli yleensä yhteydessä tuohon karjuntaan, ja no joo, jos ei ole jo käynyt selväksi, se ei ole se tehokkain menetelmä. 

Toisaalta tuntui, että mielen tarvitsikin huutaa, ja toisaalta taas se vei voimia ja kasvatti vauvan pään tuomaa paineen tunnetta alapäässä. 

Vihdoin vauvan pää syntyi. Tämä loputon synnytys loppuu sittenkin, oli ajatukseni. Tälläkin kertaa jotenkin veden paine ohjasi vauvan kroppaa "väärään" suuntaan, jotenkin eteenpäin, ja itsestä tuntui ettei loppukroppa pääse tulemaan. Nousin siinä hieman, ja kätilö auttoi vauvaa vähän hartioista tulemaan. Ja onneksi auttoikin, vauva olikin isompi mitä olin ajatellut.


Siinä me ollaan tämän kotisynnytyksen päätteeksi.
Täyttä rakkautta.


Nostin vauvan vedestä syliini. Helpotus ja onni! Ihanaa, vihdoin! Tätä vauvaa oli jo niin odotettu. Ja siinä hän nyt oli. Mieli vaihtui hyvään ja onnelliseen. Kello oli nyt yksitoista aamupäivällä, vauvaa oli synnytelty yö, aamu ja aamupäivä. 

Olin ammeessa vielä tovin vauvan kanssa. Niin helpottunut olo kaikesta. Takapuoli oli ihan arka istuessa ammeessa, mutta tunne kielikin vain onneksi istukasta, joka tulikin sitten jo. Istukan tulon jälkeen nousin ammeesta vauvan kanssa pötköttelemään sohvalle. Napanuora katkaistiin puolentoista tunnin jälkeen syntymästä. 

Punnittiin vauva. Oho, lähemmäs neljä ja puoli kiloa, ja aika iso pääkin. Mun isoin vauva, pikkuinen. Ilmanko tuossa koko toimituksessa kesti. Ja ponnistusta ajatellen, onneksi kestikin, koska nyt säästyin tikeiltä, joita varmasti olisi tarvittu, jos vauva olisi tullut rytinällä.




Tämän synnytyksen fiiliksiä on vaikea pukea sanoiksi. Ehdottomasti positiivinen synnytyskokemus lopulta, mutta samalla myös aika rankka kokemus. Ja kuitenkin kokonaisuudessaan aika upea, vaikkakin eri lailla kuin edellinen. Voimauttava myös sillä tapaa, että vau mistä urakasta selvittiin! 

Voisin summata, että kaikista näistä kolmesta synnytyksestäni hyvää valmistautumista ja mielen hallintaa tarvitsin eniten tässä synnytyksessä. Kaikissa niitä kyllä on tarvittu, mutta tässä kaikki valmistautuminen ja asioiden sisäistäminen olivat eniten koetuksella ja mieltä tarvitsi todella paljon avuksi että pääsi hetkestä toiseen.

Myös synnytystiimi merkitsi tosi paljon. Paljon enemmän kuin osasin ajatellakaan. Että itsellä oli turvallinen olo ja ns. hyvä energia. Kaikki paikalla olleet ihmiset olivat tärkeitä synnytyksessä eri tavoin. Sain paljon tsemppejä ja kehuja synnytyksen aikana, joiden näin jälkeenpäin nään merkinneen paljon ja tuoneen voimia jatkaa. Niitä kyllä tarvittiin. Usko selviytymiseen oli koetuksella monta, monta kertaa. 

Kirjoitan vielä myöhemmin lisää synnytykseen liittyen.

Mutta nyt on aika ihanaa. Ollaan siitä loputtomasta odotuksesta siirrytty ihanan vauvantuoksuiseen arkeen

Vauvan synnyttyä korkattiin alkoholiton kuohuva ja paistettiin pakastimesta synnytystä varten ostetut pitsat. Kippis upealle tiimille ja maratonilta tuntuneelle synnytykselle! 




Tervetuloa vauvakuplaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura !

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Synnytyksessäkin voi tapahtua väkivaltaa - viikon nosto




Synnytyksiin liittyy usein kummallinen kirjoittamaton ajatus, että kun vauva on sylissä, on turha enää vatvoa synnytyksen kulkuun liittyneitä asioita.  Aivan kuin "kiitollisuus vauvasta" peittäisi mahdolliset synnytystraumat ja jopa synnytysväkivallan ja tarpeen näiden asioiden käsittelyyn. Kyllä, synnytyksessäkin voi tapahtua väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin. 




Nyt kun oma synnytykseni lähestyy, ovat synnytykseen liittyvät ajatukset tiukasti mielen päällä. Julkaisen aiempia postauksiani aiheesta, uusin sanoin ja ajatuksin. Alkuperäinen postaukseni synnytysväkivallasta löytyy täältä.


Mikä synnytysväkivalta?


Synnytysväkivalta taitanee olla Minä myös synnyttäjänä -kampanjan keksimä termi. Synnytysväkivallasta voi puhua myös termillä obstetrinen väkivalta, mutta mielestäni tuo synnytysväkivalta on kuvaavampi. 

Se tarkoittaa esimerkiksi alentuvaa kohtelua, synnyttäjän oikeuksien loukkaamista sanallisesti tai fyysisesti, pakottamista, uhkailua, toimenpiteiden tekemistä ilman suostumusta, selittämättä jättämistä jne. Synnytyksessähän ei oikeudellisesti ole olemassa tilannetta, jolloin äidin, synnyttäjän oikeuksien ylitse voisi kävellä. 

(Suomessa kohdussa olevalla vauvalla ei ole oikeuksia. Hänen oikeudet alkavat vasta synnyttyään.)

Vakavan synnytysväkivallan lisäksi yksi lievempi muoto on esimerkiksi synnyttäjän toiveille naureskeleminen.  Synnytysväkivalta on rakenteisiin ja rutiineihin kätkeytynytttä toimintaa, ei niinkään sitä, että joku yksittäinen kätilö tai muu työntekijä haluaisi synnyttäjälle jotain pahaa.



Aiheesta ei kannata puhua, koska synnytysväkivalta lietsoo pelkoa synnytystä kohtaan, ja vaikuttaa myös negatiivisesti syntyvyyteen?


Tällaisia ajatuksia mediassa ilmeni etenkin silloin, kun Minä myös synnyttäjänä -kampanja alkoi. 

Mielestäni todella erikoinen ja vastenmielinen ajatus, että asioista pitäisi olla hiljaa siksi, kun se muka vaikuttaa negatiivisesti syntyvyyteen ja luo pelkoja. Eiköhän ne ole suuremmalti jotkut ihan muut syyt, miksi vaikkapa tänä vuonna syntyvyys Suomessa on ihan ennätysmatalaa. Mutta hyssytellään vaan, niinkö? Sekö se on yhteiseksi hyväksi, niin saadaan lisää vauvoja? Enpä usko. 

Eiköhän tässä toimi sama asia kuin monessa muussakin, eli kun ollaan tietoisia asioista, vaaditaan muutosta, asioihin reagoidaan ja asiat paranevat pikkuhiljaa. Silloin ehkä oikeastikin voidaan omalta osaltamme vaikuttaa syntyvyyteen, kun synnytysväkivaltaan liittyvät karmivat kokemukset vähenevät. Eivät ne vähene pelkällä hyssyttelyllä.

Se kuitenkin on totta, että synnytyskokemus vaikuttaa perheen lapsilukuun, eli juurikin siihen syntyvyyteen. Synnytyskokemus voi vaikuttaa muutenkin koko vauvavuoteen ja siitäkin eteenpäin. Kuinka paljon enemmän perheissä olisi lapsia, jos synnytyskokemukset olisivat toisenlaisia? Tokikaan en väitä, että negatiiviset synnytyskokemukset johtuisivat pelkästään synnytysväkivallasta, mutta on sillä varmasti osansa.

Ja etenkin, kun osa siitä synnytysväkivallasta on sellaista, että äidit, synnyttäjät, luulevat, että jokin asia vain kuuluu tehdä niin, kuin hänelle tehtiin. Eikä, että häntä kohdeltiin väärin, ja osa kivusta, nöyryytyksestä tai muusta ikävästä johtuukin siitä, että hän tuli kohdanneeksi synnytysväkivaltaa. 




Ylen uutisissa kerrottiin sairaaloiden pelkäävän  #minämyössynnyttäjänä -kampanjaa. Eräs naistentautien ja synnytysten ylilääkäri olikin kommentoinut lukeneensa äitien kommentteja masentuneena. Toisen sairaalan osastonhoitaja ajattelee kampanjasta seuraavan paljon hyvää, mutta pelkää sen samalla lisäävän pelkoa lasten saantiin. 

Kätilöliitto puolestaan piti synnytysväkivalta-sanaa valitettavana. Kampanjan näkemys puolestaan on, ettei asiasta oikein voi puhua siloitellen. Olen vähän pettynyt tuohon kätilöliiton lausumaan asiasta, sillä eihän minkään väkivallan suhteen voi sen tekijä määrittää, mikä on väkivaltaa, mikä ei. 



Olenko itse kokenut synnytysväkivaltaa?


Sairaalasynnytyksen jälkeen yleensä kysytään melko piakkoin arvosanaa synnytykselle. Ajankohta tälle kyselylle on melko huono, koska siinä kohtaa synnytyskokemus ei ole vielä jäsentynyt, ja mieli voi myllertää monestakin asiasta. Monet sairaalat kertovatkin tähän arvosanan antoon perustuen, että suuremmat synnytyspettymykset ovat harvinaisia. Valitettavasti se ei ole yksi yhteen.

Kun arvosanaa synnytykselle kysytään heti tuoreeltaan, se ei välttämättä kerro juuri mitään tapahtuneesta. No joo, paitsi sen, että olet hengissä ja pystyt jonkun numeron rykäisemään suustasi.

Itsekin annoin esikoisen synnytyksestä arvosanaksi yhdeksän, kun sitä synnytyksen jälkeen synnärillä kysyttiin. Se ei kuitenkaan minunkaan osaltani kerro koko tarinaa, vaan minullekin kävi juuri tuo yllä kertomani tyypillinen asia, synnytyskokemus ei ollut vielä yhtään jäsentynyt. 

Sain "toivomani" lääkkeettömän synnytyksen, niin koin velvollisuudekseni antaa hyvän numeron, vaikka suoraan sanottuna oli aika kakka maku suussa joidenkin synnärin työntekijöiden käytöksen osalta. Ja koska synnytyksessä mieli käy paljon asioita läpi, tuntui tuo kohtelu erityisen järkyttävältä, ja kaiveli pitkään.

Minulle koitettiin pakolla tehdä toimenpiteitä, kehooni kajottiin ilman lupaa. Asioita, joille ei ollut minkäänlaista tarvetta. Sen lisäksi asiasta vielä riideltiin ja mesottiin, juuri kun olin saanut vauvan syliini. Työntekijä ei varmaankaan sanoisi tapahtunutta synnytysväkivallaksi, mutta kyllä se sitä on. Onneksi vain lievää, mutta sitä itseään, yhtä kaikki. Sellaistakaan ei tarvitsisi olla. 

Olen tosi pahoillani, jos olet synnytyksessäsi joutunut kokemaan synnytysväkivaltaa, oli se sitten tosiaan fyysistä tai henkistä.
 
Toinen synnytykseni olikin sitten ihana kotisynnytys. Siitä minulla ei ole yhtäkään negatiivista asiaa sanottavana. Soisin ihania, upeita synnytyksiä kaikille naisille! 



Ja kyllä, muakin on nimitetty kiittämättömäksi ja aivan naurettavaksi, kun viitsin meuhkata tällaisesta. Aivan kuin olisin voinut valita sen, että loukkasiko asia minua kipeästi vai ei. Ja samalla olen kuitenkin tosi kiitollinen, etten kohdannut mitään vakavaa synnytysväkivaltaa, sillä millaista sellaisen käsittely sitten olisikaan? Tuossa pienessäkin asiassa oli silloin aivan tarpeeksi.


Maailma ei kuitenkaan muutu vähättelemällä. Se muuttuu sillä, kun me avataan suumme, puhutaan ja vaaditaan muutosta. Vähät siitä, mitä joku muu on siitä mieltä. Vielä joskus voidaan sanoa, että synnytysväkivaltaa ei tapahdu!




Saatat olla kiinnostunut myös näistä:









Tuuhan seurailee myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi

perjantai 9. lokakuuta 2020

Raskausviikko 40: Autokolari, mielen voima ja vyöhyketerapia



Nyt eletään viimeisiä hetkiä raskausviikosta 40. Laskettu aika on kohta ohitettu. Esikoinen olisi jo syntynyt, seuraava lapsi puolestaan yhdeksän päivää maagisen keskiarvopäivän jälkeen. Saa nähdä, milloin tämä vauva päättää syntyä!


Maanantaina pääsin vyöhyketerapiaan, synnytystä käynnistelevään hoitoon opiskelijalle. Se oli ihana, koko vartaloa rentouttava hoito, jossa kohtuun liittyvien akupisteiden lisäksi myös tosiaan hierottiin koko kroppaa. Olo olikin hoidon jälkeen ihanan rentoutunut, ja kotimatkalla tuli muutamia tuntuvia supistuksia ekaa kertaa tässä raskaudessa. Harkkasupistuksia on iltaisin tullut jo aiemminkin.

Matkalla kotiin poikkesin Tokmannilla asioilla. Sieltä tullessa täräytin autolla moottoripyörän kanssa yhteen. Auton nokka meni mäsäksi. Oli todellakin varjelusta matkassa, vauhti niin hiljainen ettei mahakaan osunut rattiin, vaikka on vain se muutaman sentin rako mahan ja ratin välissä. Ja se, että vain auton nokkaan osui, toinen vaihtoehto tilanteessa olisi ollut törmätä juuri mun ovesta sisään, törmäys tapahtui siltä puolelta. Ja moottoripyöräilijäkin onneksi selvisi ilman vakavampia vammoja ilmalennosta huolimatta. Kiitos Jeesus.

Auto toki meni lunastukseen ja kaikki turvaistuimet vaihtoon (aina kolaritilanteissa turvaistuimet menevät vaihtoon, vaikka vauhti olisi hiljainen, eikä istuimet ottaneet sinällään osumaa. Menivät onneksi meilläkin vakuutuksesta.). Loppuillan vietin varmuuden vuoksi synnärillä; käyrillä ja ultrassa. Varotoimenpide, vaikka tosiaan ei otettukaan osumaa millään tapaa. Käyrille piirtyikin vielä supistuksia, mutta iltaa myöten ne hiipuivat. 

Mielen vaikutus on kyllä suuri. Olisin ihmetellyt, jos supistukset olisivat jatkuneet, sillä omassa kropassa olivat synnytystä ajatellen vääränlaiset hormonit vallalla. Itku, pelko ja säikähdys. Liikaa adrenaliinia. 

Synnärillä oli vielä pientä jännitystä alkometrin kanssa. Kolaritilanteissa rutiineihin kuuluu puhallutus, mulla se tehtiin vasta synnärillä. Olin saanut synnärillä iltapalaksi ruisleivän ja omenamehua, joiden jälkeen sitten oli se puhallutus. Ja sehän ei sitten näyttänytkään nollaa! 

Kuulemma ruokailu voi vaikuttaa asiaan, ja etenkin ruisleipä tuota lukemaa saattaa heilutella. Käsidesissäkin alkoholia on, mutta sitä en ollut käyttänyt. No, poliisihan se soitteli sairaalan työntekijöille juuri siinä välissä, ja olisi merkannut tuon lukeman tietoihinsa. En tosiaankaan ollut sinut tuon lukeman kanssa, ja kerroin sen aika äkäisenä. Vaikka ei lukema nyt varsinaisesti rattijuopumusta vielä olisi ollutkaan, ainakaan sillä hetkellä, mutta silloin kolarista tosin oli jo pari tuntia. Käveltiin sitten sairaalan toiselle puolelle, jossa oli erilainen alkometri, jolla se nolla sitten tulikin. 

Eipä olisi kauheasti naurattanut, jos kaiken muun ikävän lisäksi olisi merkattu, että ajoin alkoholin vaikutuksen alaisena! En muutenkaan käytä alkoholia, saati ajaessa tai raskaana.

Seuraavaksi aamuksi sovittiin vielä yksi käyrillä käynti, ihan vaan, koska eihän sitä koskaan tiedä.

Synnärillä mulla oli taas tosi hyviä kohtaamisia. Tosi sydämellinen kätilö, joka oli ollut mukana useissa kotisynnytyksissäkin kuulemma. Seuraavana aamuna käyriä otti kätilöopiskelija, joka oli positiivisen kiinnostunut kotisynnytyksistä, ja kyseli siihen liittyviä. Jäin miettimään kysymystä siitä, kuinka olen tullut kohdatuksi terveydenhuollossa kotisynnyttäjänä. Oli kiva, kun pystyi sanomaan, että tosi asiallista kohtelua olen saanut osakseni kyllä joka paikassa. 

Näissä on paljon eroja Suomen sisällä, mutta haluan ajatella, että asenteet ovat kovasti menneet eteenpäin myös kotisynnytysten yleistyessä. 

Ja ihana, kuinka kaiken keskellä oli niin hienoja kohtaamisia, ihan kuin mittatilaustyönä just mulle!


Odotteluompeluksia, uusi vaunuverho vauvaa varten :)


Synnäriltä pääsin käyrän jälkeen kotiin, "hyvillä mielin odottelemaan synnytystä". Tässä sitä onkin sitten odoteltu, mieli on jo kovasti synnytyksessä. Ja nyt kun uutta autoakaan ei vielä ole, että päivisin pääsisi minnekään, kotoillaan sitten urakalla lasten kanssa.

Tässä on nyt useampi päivä jo kolarista, niin oma mieli on jo taas parempi ja tasaisempi tuon kolaroinnin jäljiltä. Oli aika hurja kokemus kuitenkin, menemättä sen enempää yksityiskohtiin. 

Suunnitelmat ennen vauvan tuloa on lähinnä saunoa joka ilta (rentouttaa niin ihanasti. Onneksi on sauna!), ja saada aika kulumaan mukavasti. Muutamana iltana tällä viikolla olen tehnyt pieniä ompeluksia, uuden vaunuverhon vauvaa varten, sekä vaihtopäällysen sitteriin. 

Iltaisin tulee jonkun verran harkkasupistuksia tai jotain pienehköjä supistuksia. Ei kuitenkaan millään tapaa kivuliaita, mutta tuntuvia. Näin muistelen edellisestäkin lapsesta olleen. Pikkuhiljaa. Esikoisesta taas ei ollut yhtäkään oikeaa supistusta ennen synnytyksen alkamista.


Kurkkaa myös 






Tule mukaan myös Instagramin puolelle @iloelolaura , sieltä löytyy ajatuksia myös loppuraskauteen ja synnytykseen liittyen :)

tiistai 29. syyskuuta 2020

Mother's blessing, vauvan kokoarvio ja osteopatiakäynti - raskausviikot 37-39

 



Nyt voi kai jo sanoa, että eletään aika jänniä aikoja! Vauva voi syntyä ihan milloin vain. Omat ajatukset alkavat jo aika lailla pyöriä synnytyksessä. Ihanaa! Eikä kyllä enää malttaisi odottaa yhtään.


Tämä raskaus on tavallaan tuntunut todella pitkältä. Nyt ei kuitenkaan ole paljoa enää jäljellä. Se jos mikä tuntuu ihanalta. Vatsa on aika ihana pallero, mutta kaipaan myös sitä mahattomuuden helppoutta. Vaikka juu, kroppani ei ole sitä palautumistyyppiä, joilla vatsa häviää nopeasti muutamassa päivässä tai viikossa synnytyksen jälkeen. Minulla nahka kuroutuu pikkuhiljaa ja kilotkin ovat tippuneet hissukseen. Mutta mietitään sitä sitten, kun on sen aika. 

Raskausviikko 39 on parhaillaan menossa. Pari viikkoa sitten kävin lähisynnärillä vauvan kokoarviossa, koska lääkärineuvolassa kohdun sf-mitta oli pompsahtanut aika korkealle. Hyvähän se on tarkistaa. Kolmas vauva jo tulossa, mutta ekaa kertaa olin tällaisessa kokoarvioinnissa. Ihan hyväkin, ettei näitä tehdä rutiinisti, vaan ainoastaan jos on tarvetta. Vauvan kokoarviokin on kuitenkin vain arvio, sinällään suuntaa antava, mutta voi heittää suuntaan tai toiseen.


Vauvan kokoarvio ja kotisynnytys


Loppupeleissä synnärillä lähinnä keskusteltiin tulevasta kotisynnytyksestä, ja mulla oli pari siihen liittyvää reseptiäkin, joita tarvitsin kirjoitettavaksi. Itseä tällaiset kohtaamiset aina vähän jännittää ennalta, kun ei voi tietää, minkälainen vastaanotto siellä odottaa. Lähinnä siis ihmisten asenteet ja ajatukset. Suomessahan kotisynnytyksiä ei viralllisesti suositella, ja välillä kotisynnyttäjät saavat todella ikävää kohtelua osakseen.

Kohtaaminen oli kuitenkin tosi positiivinen. Lääkäri oli asiallinen, ja tuntui tietävän tutkimuksista ja parin muun länsimaan kotisynnytyskäytännöistä. Mainitsi toki, että Suomessa ei suositella, ja keskusteltiin myös asioista, jotka olisivat syitä sairaalaan siirtymiseen. Eli lähinnä juteltiin, onko mulla realiteetit kohdallaan. Olin ilahtuneen yllättynyt, että lääkäri oli tietoisen oloinen asioista. Esimerkiksi siitä, että itsestään käynnistynyt, lääkkeetön ja mahdollisimman toimenpiteetön synnytys matalan riskin uudelleensynnyttäjällä todennäköisesti tulee menemään hyvin. 

Edellinen kotisynnytykseni löytyy täältä.

Lopuksi myös pikaisesti ultrattiin vauvaa, ja kaikki vaikutti siellä kohdun sisällä olevan ihan mukavasti. Ei vauvakaan mikään jättiläinen, vaikka sf-mitasta olisi niin voinut luulla. Aika samankokoinen tyyppi näyttäisi olevan tulossa, kuin nuo minun aiemmatkin vauvat, eli noin neljää kiloa arveltiin syntymäpainoksi. Syytä korkealle sf-mitalle ei siis sieltä löytynyt, ja viime viikolla neuvolassa mittaillessa mitta olikin laskenut :D Vauva ei vielä kuitenkaan ole laskeutunut, joten mittaustulos ei johdu siitä. Vauva on varmaan vaan ollut vähän eri asennossa. 


Rv39 -melkoinen pallo, mutta vointi silti hyvä!


Raskausajan osteopatia ja Mother's blessing -juhla


Viime viikolla oli mukavia menoja, treffasin muutamaa lähialueen kotisynnyttäjää ja kävin osteopaatilla. Olen aiemmin maininnutkin, että mulla on tapana raskausaikana käydä se pari kertaa osteopaatilla. Sellaisella tekijällä, joka osaa raskausajan hoitoja. Olen melko tarkka siinä, kenellä käyn, ja kysyinkin suosituksia edelliseltä osteopaatiltani. 

Jos olisi jotain kropan vaivoja, niin toki sitten olisi hyvä käydä useamminkin niitä hoidattamassa. Raskausajan kaikenlaiset vaivat ovat tyypillisiä, mutta niiden kanssa ei ole pakko elää. Useinhan neuvolassa sanotaan vaikkapa liitoskivuista, että ne nyt vain kuuluvat raskauteen. Ei niiden ole kuitenkaan pakko kuulua. Se, että joku asia on yleistä, ei tarkoita että sen pitäisi automaattisesti kuulua raskauteen.  

Nyt itsellä oli ajatus, että tehdään vikat tasapainotukset lantion alueelle, ja muutenkin tarkistetaan, että kaikki on synnytystä varten valmista. Oli hyvä käynti, ja myös häpyliitoksen jomotukset jäivät sinne käynnille. 

Olen jo varannut ajan myös vauvalle, mikäli hän on vaan syntynyt siihen mennessä :D Itsellekin varaan ajan sitten synnytyksen jälkeen, omaa palautumista tukemaan. 




Menneenä viikonloppuna juhlittiin mun Mother's blessingiä pienellä porukalla. Tässä postauksessa muutama kuva viikonlopun ihanasta kukkaseppeleestä :) Mulla on joka kerta ollut mother's blessingit baby showereiden sijaan. Ja tykkään kyllä, siitä että keskitytään äitiin vauvan sijaan. Ystäviä ja yhdessäoloa. Voimauttavaa. Vauvan ympärillähän asiat pyörivät sitten hänen synnyttyä, niin on kiva, kun juhlat eivät niinkään ole täynnä vauvaa. Edellisistä juhlista aika tarkalleen kolmen vuoden takaa löytyy täältä.

Tällä kertaa me tehtiin ihanaa jalkakylpysuolaa, kasvoseerumit Young Livingin eteerisillä öljyillä, mahakipsi, sain kukkaseppeleen, siunauksia ja paljon kauniita sanoja. Hyvää ruokaa, ihania ihmisiä. Lopuksi mentiin vielä löylyihin läheltä kerättyjen yrttien ja vastojen kanssa.


Viimeisten raskausviikkojen valmistelut


Nyt tavallaan loppuraskaus on enää odottelua. Mitään suurempaa ei ole sovittuna enää. Allas on valmiina ja odottaa pumppaamista, vesiletku on kaivettu kaapista, pressu on jossain päin varastoa. Synnytysöljyt sekoitettuna, rebozo kaivettuna esiin, kookosvesi jääkaapissa ja juomapillitkin löydetty. Synnytystiimi kartoitettu ja pakastimesta löytyy monipakkaus pitsaa jota voi sitten syödä synnytyksen jälkeen. Heh. 

Synnytysmusiikit ovat vielä vähän vaiheessa, ja muutaman synnytysvoimalause-taulunkin voisi vielä askarrella. Semmoista kivaa odottelupuuhaa. Ei pakollista, mutta kun tässä tätä aikaa ilmeisesti vielä on, niin pientä puuhastelua on kiva olla. Tokihan tässä koko ajan pyörii tavallinen lapsiperhearki, niin senkin takia nuo pienet puuhat ovat mukavia, vievät ajatusta synnytykseen kotitöiden ja lasten kanssa olemisen välissä. 


Valmistautumista tämäkin :) Tunnelmavalot, jos tälläkin kertaa 
synnytys tapahtuu yölllä.



Kellonaikaa, päivää tai muutenkaan synnytyksen kulkua ei voi ennustaa. Valmistautuminen on silti aina järkevää. Se valmistaa myös mieltä tulevaan. Mieli onkin ollut hyvä jo pitkän aikaa, vaikka välillä tuleekin sellaisia "eikä, en jaksa jos tässä menee vielä neljä viikkoa!" -hetkiä. Etenkin lasten syntymäpäiväjuhlien jälkeen oli olo, että huhhuh, mutta nopeasti voimat taas siitä tasaantui arjen tullen. 

Olo kropassa on jotenkin tosi tavallinen, eikä oikeastaan tunnu yhtään siltä, että synnytys olisi lähenemässä. Mihinkään ei kolota, supistele tai mitään. Hassua ajatella, että vauva kuitenkin lähiviikkoina syntyy!



Kurkkaa myös









Instagramin puolelta @iloelolaura löytyy ajantasaiset kuulumiset, ja varmaan myös synnytyksen lähestyessä siihen liittyvää :) 

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Synnytys ja omaan kehoon luottaminen. Vaikeaa vai helppoa? Viikon nosto.

 



Naisen keho pystyy ihmeellisiin asioihin. Tai ainakin silloin, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Joskus mieli voi olla suurena esteenä kropan toiminnalle. Esimerkiksi synnytyksen kulusta tiedetään, että mieli vaikuttaa suurelti synnytyshormoneiden toimimiseen. 


Oma kolmas synnytykseni lähestyy, joten luonnolisesti synnytysaiheet ovat kovasti mielen päällä. Julkaisen joitakin aiempia tekstejäni aiheesta, pienin päivityksin. Alkuperäinen postaus löytyy täältä.

Tässä raskaudessa minulla ei alkuun ollut minkäänlaista luottoa kehooni. Keskenmeno söi keholuottamuksestani aimo siipaleen. Iso osa tästä raskaudesta on mennyt asian käsittelyyn ja tavallaan uuteen nousuun. Voimaantumiseen ja luottamuksen kasvattamiseen. 

Oman mielen kannalta kuopuksen raskausaika kolme vuotta sitten oli helpompaa aikaa. Olin tietoisesti kasvattanut keholuottamusta, lukemalla, ajatteluani ohjaamalla jne. Alusta asti oli helppo luottaa jo ennalta omaan kehoon myös synnytyksessä. Esimerkiksi olin hyvin varma, että synnytyksen kesto tulisi olemaan kolme tuntia. Ja se oli. Jostain vain tiesin sen. 

Loppukesän ja syksyn aikan itselläni on keholuottamus noussut kohisten. Kun muutto ja muut hommat saatiin hoidettua alta pois, on ollut eri tavalla aikaa työstää asioita mielenkin tasolla. Ennen muuttoa tuntui mielen päällä olevan niin paljon muuta, ettei synnytyksen miettiminen tuntunut ajankohtaiselta. 


Joku muu tietää paremmin?


Normaalielämässä aika moneen meistä on istutettu ajatus siitä, että joku muu tietää meitä paremmin, oli asia mikä hyvänsä. Koronasuositukset, ruokasuositukset ja muut.. Ehkä vähän sen suuntaista, että jätetään ajattelu "ammattilaisille", mitä me pienet maanmatoset mistään tietäisimme? Taidamme olla aika auktoriteettiuskovaista kansaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Sama myös synnytyksessä, monesti ajatellaan, että kätilö kyllä tietää, miten kuuluu synnyttää, ja kertoo sitten kyllä. Ja onhan se tavallaan niinkin, kyllähän kätilö tietää ylipäätänsä synnytyksistä, ja vaikkapa osaa tarjota erilaisia lääkkeellisiä apuja synnytykseen. 

Jos kuitenkin menen synnyttämään sillä ajatuksella, että joku muu tietää itseäni paremmin, en ehkä voisi kuunnella itseäni ja kehoni viestejä niin hyvin, koska keskittyisin sen sijaan kuuntelemaan jonkun muun arviota tai mielipidettä synnytyksestäni. 

Toki kätilöt ovat rautaisia ammattilaisia, mutta kokemusta juuri sinusta synnyttämässä heillä tuskin on ennestään. Paitsi toki, jos satut saamaan ennestään tutun kätilön, niin hän voi muistaakin asioita sinusta synnyttäjänä :)

En tarkoita, etteikö myös kätilön kuuntelu olisi tärkeää. Esimerkiksi vauvan sydänäänet ja muut ovat oma lukunsa, mutta tämä luku ei kerro niistä.


Aiemmat kokemukset voivat nakertaa luottamusta


Epäluottamus omaan kehoon, itseen synnyttäjänä, omiin tuntemuksiin, oloihin, ajatuksiin. Kulttuurimme, ja etenkin sen synnytyksiä kauhisteleva, pelotteleva ja medikalisoiva puoli siitä on yksi osatekijä. Lisäksi monet aikaisemmin kokemamme asiat siihen päälle, niin voi sentään. 

Siinä on kiva suo, josta yrittää sitten itselleen ammentaa luottamusta synnytystä ja sen luonnollisuutta kohtaan. Mieli, joka voisi olla paras työkalumme, onkin meitä vastaan. Melko harvassa on maassamme kannustava ja tsemppaava ilmapiiri synnyttämistä kohtaan, mutta onneksi sellaistakin löytyy. Kuten alussa mainitsinkin, itsellä keskenmeno on vaikuttanut myös mieleen, ja vaati tässä raskaudessa eri tavalla asian työstämistä.

Mieltä häiritsevän asian ei kuitenkaan tarvitse olla noinkaan radikaali. Se voi muukin asia, jossa tuntuu, että oma kroppa ei ole toiminut halutulla tavalla. Tai ihan vaikkapa sukulaisen kommentti "meidän suvussa synnytykset ovat pitkiä ja kivuliaita", ajatus "liian pienestä" lantiosta, tuttavan kokemus vaaratilanteesta sairaalasynnytyksessä ja muut kommentit, jotka jäävät mieleen elämään ja vaikuttamaan. 





Tieto ei lisääkään tuskaa?


Tieto voi lisätä hurjasti luottamusta. Oikea, faktoihin perustuva tieto, ei pelottelu, mutuilu ja tarinat. Aiempina raskausaikoinani olen lukenut paljon synnytykseen liittyvistä hormoneista, kehon toiminnasta, lukenut synnytyskertomuksia ja katsonut synnytysvideoita. Ne kuitenkaan yksistään eivät ole riittäneet tuomaan varmuutta itselleni, vaikka ovatkin osaltaan olleet hyvin voimaannuttavia.

Synnytyksen normaali fysiologinen kulku on ihmeellistä, ja siihen perehtyminen on avannut ovia varmuudelle mielessäni. Tieto on auttanut mieltäni tekemään tehtävänsä synnytyksessä, eli vetäytymään ja antamaan tilaa keholleni synnyttää.



"Jos olisimme olleet kotona, olisimme kuolleet"


Kuolemakortti heitetään usein synnytyksen yhteydessä. Kuolemakortti ei varsinaisesti luo kenellekään luottamusta synnytykseen. Se antaa kuvan, että ihan tavallisessa synnytyksessä, jossa siihen mennessä kaikki on mennyt hyvin, kuolemanvaara kurkkaisi joka nurkan takaa, valmiina astumaan esiin.

Tärkeät yksityiskohdat unohtuvat.  Se, kuinka synnytyksessäkin jokainen asia vaikuttaa seuraavaan asiaan. Synnytykseen puuttumisilla on myös negatiivisia puolia, suuriakin riskejä. Usein vain sanotaan "me olisimme kuolleet, jos olisimme jääneet kotiin", vaikka todelllisuudessa sama tilanne ei olisi toistunut kotona. Sairaalassa on omat riskinsä, kotona omansa. Jo pelkästään sairaalaan siirtyminen on yksi tekijä.

Virheelliset käsitykset ovat sitkeässä, ja monet äidit mielellään kertovat eteenpäin myös (tai ehkä etenkin?) niitä hurjia ja karujakin synnytystarinoita pelottelu- tai varoitusmielessä. 




Mieli, tehokkain työkalu synnytyksessäkin 


Omalla kehollamme on valtava osaaminen moneen, ja naiskeholla on myös taito synnyttää. Taito, jota mieli pyrkii ohjaamaan. Mieli voi olla joko hyvä työkalu, tai sitten se, joka jarruttaa koko hommaa. Pelko on yksi tehokkaimmista luottamuksen tuhoajista. 

Koen, että kun kehon ja mielen yhteistoiminta synnytyksessä on mieleen juurrutettu, ja autonominen hermosto, pelon vaikutukset, synnytyksen vaiheet ja muut ovat tuttuja, pystyy myös pelolle sanomaan heipat. Muiden kauhukokemukset saa suljettua oman mielen ulkopuolelle. Sen jälkeen mieli on vapaampi keskittymään asioihin, joista voi olla synnytystilanteissa hyötyä. Toki siltikin yllättäviä tilanteita tulee varmastikin vastaan, mutta mieli on työkalu, joka auttaa eteenpäin. 


Taidan vetäytyä jo synnytyskuplaani odottelemaan synnytystä! 


Hyppää mukaan Instagramin puolelle @iloelolaura , sieltä saattaa löytyä myös synnytykseen liittyviä asioita :)




Lisää aiheesta: