tiistai 29. lokakuuta 2019

Odotetut arkipäivät, väärät ajatukset ja ne ilmaiset junamatkat

Edellisen tekstin jälkeen koko blogi tuntuu huutavan avukseen positiivisia sanoja ja vähän keveämpää kaikua. Arki-ilojen aika siis! Ajatuksissa on voimaa. Myös niissä, jotka tänne näppiksen kautta iskeytyvät. Kevään teksteistä löytyy edellinen arki-ilottelu, se on täällä


Tykkään arjesta täällä uudessakin kodissa, uudella paikkakunnalla. Usealle arkipäivälle löytyy mukavaa tekemistä, sellaista, josta ei halua jäädä paitsi. Se on huippua. Esimerkiksi keskiviikko on yksi lemppareimmista päivistä.

Viikonloppuna sain latautua, ja olla kotona ihan yksin. Harvinaista, todella harvinaista. Ja tosi ihanaa. Käynhän toki välillä ilman perhettäkin menoillani, mutta yksin kotona oleminen on vielä asia erikseen.

Käytin aikaani myös siivoamiseen ja järjestelyyn. Yksin ollessa se on tosi mielekästä, lasten kanssa ei niinkään. Kuuntelin vaihdellen äänikirjaa ja musiikkia, laulaa hoilotin ja levittelin tavaroitani niin, että koko ajan oli useampi operaatio meneillään. Eikä kukaan tullut näpistämään tavaroitani tai vähän avustamaan hommassa. Ah.



Oman ajan ilona toimi myös Kirjamessut, jossa kävin ihastelemassa kirjavalikoimaa. Juuri mitään en ostanut, mutta monen monta uutta kirjaa tuli iskettyä lukulistalle Goodreadsiin. Kuuntelin myös muutaman kirjailijan tarinoinnit.

Sunnuntaina kun perhe saapui kotiin, samalla ovenavauksella saapui myös pitkään etsinnässä ollut pöytä lastenhuoneeseen tori.fi:stä. Sitä etsittiin pitkään siksi, koska oli kriteereitä. Käytetty, tietyn näköinen ja sopivan pituinen, että molemmat lapset mahtuvat puuhailemaan pöydän päissä, ilman että yltävät ropeltamaan toistensa touhuja. Pöytähommille ja ah sille askartelulle, jota nuo tyypit niin rakastavat. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että jaksettiin odottaa, eikä hankittu niitä pikkuisia lastenpöytiä, joita torit ja facebookin marketplacet ovat tulvillaan.

Ja myös tämä viikko tuo kaikkea kivaa tullessaan. Vaikka myös ne menkatkin kuuluvat tähän viikkoon oleellisena osana. Edelliseen tekstiin viitaten, kyllä ne menkat vaan on silti helpommat kuin se odotus. Tai ainakin nyt, kun hormoneilleni kuuluu jo parempaa, ja menkat ovat siksi kivuttomat.

Ja aion vähän fiksata myös omaa ajattelua. Vaikka parisuhteeseen liittyen olen osannut valita ajatuksia, en ole muistanut tehdä sitä raskaushaaveisiin liittyen, vaikkakin ajatus on tavallaan positiivinen, että kyllä me vauva saadaan.  Silti olen ajatellut paljon vaikkapa keskenmenoa ja "entä jos"-aiheita. Ei hyvä. Pari iltaa sitten luin kirjaa, joka inspiroi minua aiheeseen liittyen, ja aion työstää myös mieltäni tässäkin asiassa.





Yksi kiva tältä viikolta on  myös ilmaiset lähijunat rattaiden kanssa Tampereelle saakka. Pari viikkoa sitten käytiin viimeksi junareissussa Tampereella, ja tällä viikolla käväistään taas. Ihanan helppoa! Ja koska rahaa ei mene matkoihin, voi tällaisia reissuja tehdä useammin.


Toivon sulle ihanan iloista ja riemullista viikkoa!

lauantai 26. lokakuuta 2019

En tiedä kumpi on ankeampaa, menkkojen alkaminen vai loppukierron kitupäivät




Kiertopäivä 26, kiertopäivä 27. Kamalan hitaasti ohilipuvia päiviä. Mieli on ihan mutkalla, milloin apea, milloin toiveikas. Tämä taitaa aika lailla olla jatkoa kahden viikon iloisuudelle.

"Olen niin apea, tämän on pakko olla pms-oireita". Oletetusta pee äm ässästä tietenkin ajatukset lähtevät alaluisuun, apeuden alikulkutunnelia kohti. Silloin oikeastaan vaan haluaisi olla yksin ajatustensa kanssa, sulkeutua omaan kuplaan.

Ja välillä puolestaan miettii oireitaan, että joo, nämä ovat varmasti raskausoireita! Monena aamuna rinnat ovat tuntuneet aroilta, joo, ihan varmasti raskaana. Vaikka yhtä hyvin se voisi enteillä myös uutta, lähestyvää kuukautiskiertoa.

Sitä käy vähän väliä vessassa tarkistamassa, alkoivatko menkat. Ja joka kerta huoahtaa helpotuksesta, kun verta ei löydy.

Kumpi on ankeampaa, tietämättömyys vai pettymys? Näinä hitaina odotuksen hetkinä sanoisin, että nämä kitupäivät ja tietämättömyys. Kun ei tiedä, mihin fokusoisi ajatukset. Mieluummin kaikkeen muuhun, kuin siihen ehkä alkavaan kuukautiskiertoon.

Tokihan menkkojen alku olisi taas pettymys. Tietenkin. Mutta toisaalta, sittenpähän tietää, ja voi taas koota mielen uutta yritystä kohden. Tieto lisää mielenrauhaa, vaikka sitä asiaa taas hetken joutuukin pureskelemaan, että saa asenteensa kasaan.

Viime kuussa tämä loppukierron odotus ei tuntunut näin ankealta. Toisaalta, silloin myös oli vahvasti olo, että en ole raskaana, ja menkat taisivat alkaa muutama päivä normaalia aiemmin. Mietin, olenko menossa jotain tiettyä ankeuden pistettä kohti, jonka jälkeen asiaan turtuu? Vai turtuuko siihen koskaan?

Ja tarkennettakoon, että ne ovat vain nämä hetket. Muut päivät ovat tavallisia, hyviä päiviä.



Tule mukaan jakamaan arkea Instagramin puolelle, löydät sinne tästä

tiistai 22. lokakuuta 2019

Parisuhteessakin voi olla kausia. Kaikki kaudet eivät ole välttämättä mukavia.

Etenkin pienillä lapsilla on aina uusia kausia. Kasvua tapahtuu niin huimaa vauhtia, että uusissa vaiheissa ei aina pysy perässä. Mikä on lapsen luonteeseen kuuluvaa, mikä uusi vaihe? Sen sijaan parisuhteen kaudet tapahtuvat paljon hitaammin syklein. Niissäkin kausissa on se paha vika, että sitä voi helposti ajatella parisuhteessa tai puolisossa olevan suuriakin ongelmia, vaikka oikeasti olisi vain joku haastavampi vaihe menossa.



Viime kesä ei ollut paras kesä meidän taloudessa, monellakaan mittarilla. Myös parisuhdeasteikolla menneet kesäkuukaudet olivat noh, todella koettelevia. Meillä oli aika ankea vaihe.

Paljon sellaisia hetkiä, jolloin molempia ärsyttää se toisen naama, tai jo ajatuskin siitä, pohjautuen johonkin edelliseen riitaan tai muuhun äksyilyyn. Ja kesällä niitä riitoja riitti, varmaan joka päivä rähistiin edes pienesti jostain asiasta. Toki saatiin myös sopua aikaan, vaikkakin aika laihaa sellaista. Kyllä,  parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, ja kaikki niistä eivät välttämättä ole niitä parhaimpia.


Ota vakavasti, mutta älä kuitenkaan ota


Kun riitatilanne on päällä, ne on usein ne tunteet, jotka ottavat vallan. Sitä kiehuu ja kuohuu. Jopa mun mies, josta kai yleensä luullaan, että on mitä rauhallisin. Kerron salaisuuden, ei se aina ole. Eihän kukaan voi aina olla.

Kesällä usein tuntui, että kumpikaan ei vaan voi ymmärtää toista. Ja että ärsyyntyminen leimahti sekunneissa koko ajan. Sitä sanoo ehkä hiukan liikaa, ja sitten toinen ärsyttää ja tekee sen uudestaan ja uudestaan. Puolin ja toisin. Pienet ja suuremmatkin erimielisyydet painavat, sillä tietenkin sitä haluaisi vetää yhtä linjaa asioista, tulla ymmärretyksi ja saada selvyyden hiertäville asioille. 

Siinä hetkessä se tuntuu kuolemanvakavalta. Sitä se loppupeleissä tuskin kuitenkaan on. Ei olla ainoa pariskunta, joilla on välillä huonompiakin kausia. Ja me ei edes eletä vauvavuotta tai ruuhkavuosiakaan, joiden yleensä kerrotaan koettelevan parisuhdetta. Ollaan oltu riitaisia ihan muuten vaan, ajatella!

Toki meillä on oikeasti ollut paljon muutoksia elämässä, jotka ovat heilutelleet venettä. Mutta silti. Ei ne vaikeudet, vaan se miten niihin reagoi.

Pikkuhiljaa sitä ymmärtää, että kaikesta ei vain voi päästä täysin yhteisymmärrykseen, olla aivan samaa mieltä. Elämä on sellaista, emme ole yksi ja sama henkilö, vaan kaksi erillistä ja erilaista ihmistä. Niin kuin kuuluukin olla.

Eikä se ole vakavaa. Se on elämää. Kaikesta ei voi olla samaa mieltä. Olisi helppoa lähteä sille tielle, että vähän kasvattelisi asiaa mielessään. Miettisi, vatvoisi ja velloisi siinä omassa surkeudessaan, että on parisuhteessa, jossa ei tule ymmärretyksi. Voi minua, sinua raukkaa! Vaikka oikeasti asia on vain niin, että ihmiset nyt vaan ovat erilaisia.

En usko käsitteeseen "liian erilaiset". Ajattelen enemmänkin, että silloin on kyse joustamattomuudesta, ja siitä, ettei halua antaa periksi piiruakaan. Tai on jo luovuttanut, tai ei Tahdo. Joko molemmat, tai toinen osapuoli. Yksin kun ei oikein voi parisuhdetta rakentaa, pitemmän päälle siihen tarvitaan molempien panos.


Olen todennut toimivaksi sen, että ajattelee: tämä on vain vaihe, joka on käytävä läpi. Niin kuin oikeasti onkin. Toki jos vaiheesta on tullut vakituisempi olotila, kannattaa miettiä, kuinka asiasta pääsisi eteenpäin.



Ero on helpompi vaihtoehto


Eroaminen on usein tavallaan helpompi ratkaisu kuin isojen erimielisyyksien kohtaaminen tai terve nöyrtyminen, omien toimintatapojen muuttaminen. Juosta vaan pois, jatkaa matkaa eteenpäin, eikä jäädä pesemään likapyykkiä. En sano, etteikö se juokseminenkin tekisi kipeää. Itsekin olen nuoruudessani ollut se, joka on juossut pois. Nuori ja ajattelematon, jolle sinkkuus tuntui aluksi ihmeelliseltä vapaudelta.

Eroa vaikeampaa onkin ohjata oma mieli oikeille raiteille. Valita ajatuksia, eikä antaa väärien ajatusten tehdä pesää omaan mieleen. Päättää tahtoa rakastaa toista, vaikka ei todellakaan siinä hetkessä tuntuisi siltä.

Helppoahan on tahtoa rakastaa silloin kun kaikki on kivaa. Mutta eikö koetuksissa juuri tämä luvattu tahtominen mitata? Tai silloin, jos suhde tuntuisi väljähtäneeltä, ja myöskin pitäisi nähdä vaivaa sen eteen?



Meillä ei onneksi ole ollut missään vaiheessa ero oikeasti mielessä, juurikin siksi, koska emme ajattele niin. Mutta enpä voi sanoa nauttineeni tuosta vaiheesta silti. Eikä siitä ihan silmänräpäyksessä päästy eteenpäin. 


Onnellisempi yksin tai jonkun toisen kanssa?


Kulttuurissamme tavoitellaan, tai ainakin ihailllaan yksilön onnea. Ei meidän onnea, vaan minun onnea. Tokikin hyvä olo omissa nahoissaan ja omassa elämässä on tärkeää, mutta joskus sen alle voi unohtua muut asiat. 

Monestihan kuulee, että eronneet ovatkin tosi onnellisia, vapaita. Ainakin aluksi. Ja nimenomaan se osapuoli, joka on eronnut omasta aloitteestaan ja tahdostaan. Jossain vaiheessa kuitenkin kuvioihin tulee uusi puoliso, joka alkuun tuntuu itselle sopivammalta. "Tämä olikin se rakkaus, jota olen odottanut!", ja unohdetaan se, miltä edellisen suhteen alkuaikoina saattoi tuntua. Rakastumisen tunne sumentaa.

Ja jotkuthan ajattelevatkin, että elämässä voi olla vaikka kymmenenkin itselle oikeaa ihmistä, että osan kanssa heilastellaan kuukausi-vuosi-pari, osan kanssa vaikka se vuosikymmen. Ja onhan se totta, voihan ihminen rakastua lukemattomiakin kertoja. Rakastuminen on helppoa, rakastaminen ja rakkauden jatkuminen vaatii tahtoa.

Itsekin teini-iässä ja nuorena aikuisena ajattelin, että pitkä parisuhde on aneemisen kulahtanut ajatus.

Nykyään uskon tahtomiseen, ajatusten valitsemiseen, yrittämiseen ja siihen, että sitä toinen toistaan hioo. Enää ei todellakaan houkuta ajatus siitä, että kumppani ja sitä kautta myös osa elämää vaihtuisi vähän väliä.



Mitä sitten koitan sanoa? Sitä, niitä surkeampia kausia ei kannata pelätä, vaan olla valmis tekemään töitä sen yhteisen onnen hyväksi.


Nykyään meilläkin onneksi jo eletään taas seuraavaa ajanjaksoa, parempaa sellaista.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Ollaanko ainoita, jotka eivät juhli halloweenia? Tai pidä siitä millään tapaa?



Irvistin varmaan epämukavuudesta, kun huomasin pari viikkoa sitten, että kaupat ovat alkaneet täyttyä halloween-härpäkkeistä. Juhlat ja arjen piristys ovat ihania, nämä vain ei iske.



Milloin halloween alkoi yleistymään Suomessa? Omassa lapsuudessani sitä ei ollut vielä, ainakaan samalla tapaa. Muistan kyllä muita naamiaisjuhlia. Työelämässä päiväkodeissa törmäsin siihen aikoinaan. Siihen, että perheet haluavat, että päiväkodissakin juhlitaan halloweenia. Nykyään yksi jos toinen tuntuu sitä jo viettävän. Ja kukin olkoon vapaa viettämään tai olemaan viettämättä jatkossakin.

Ymmärrän sen, että se on kiva pieni juhlanaihe keskellä pimeintä kautta, kun jouluunkin on vielä niin pitkä aika, ettei päviä vielä kannata laskea. Mutta halloween? Eikö oikeasti keksitä mitään parempaa aihetta juhlaan syksylle?

Tiukkis, joka ei halua juhlia halloweenia


Tykkään juhlista. Synttärit, nimpparit, isänpäivät, saavutukset ja muut ilot. On kiva järjestää juhlia ja päästä niihin. Halloweenista en kuitenkaan pidä.

Se on tavallaan kuoleman juhlimista. Aikuisten juhlissa mässäillään verellä, zombeilla ja muulla. Tehdään taitavia meikkejä, joissa meikkiveri valuu. Lasten juhlissa asiat tehdään söpömmin, mutta samalla kategorialla.

En ymmärrä kuoleman ihannointia, tai hassunhauskailua sen ympärillä. Ja juu, monen mielestähän se ei suinkaan sellaista ole, vaan ihan vain viatonta mukavaa.

Aikuisistahan tällainen juhlinta on alkujaan lähtöisin. Toki nykyään lapsetkin osaavat halloween-juhlia toivoa, kun ovat niissä olleet tai niistä kuulleet.

Joku voi ajatella, että halloweenin kautta pelottavista asioista ja pelottelusta tavallaan markkinoidaan lapsille kivoja asioita, semmoisia, jotka eivät pelota. Itse en usko, että se toimii niin.  Munakoisoni ja minä -blogin Jasmin sanoikin sen hyvin: "päivällä nauretaan ja yöllä pelätään".

Jeesus ja halloween. Miten ne liittyvät toisiinsa?


Kyllä, olen se kurja vanhempi, joka on kysynyt kerhossakin, että eihän kerhon toimintaan kuulu halloweenin vietto tai siihen liittyvät askartelut. Toiset eivät halua, että lapsille mainitaankaan vaikkapa Jeesuksesta, me taas ei haluta juhlia halloweenia. Jännää, että halloweenin juhlimattomuus tekee tylsimykseksi ja oudoksi tiukkikseksi, Jeesus-hommien väliin jättämistä pidetään vain jokaisen oikeutena. Molempiin pitäisi kuitenkin olla yhtälainen oikeus, ne ovat perheiden omia valintoja.

Ja miten Jeesus ja halloween liittyvät toisiinsa? Sillä tapaa, että ajattelen halloweenin olevan suoraan omien arvojemme ja elämänkatsomuksemme vastainen. Aivan kuin toisille perheille se Jeesuksesta puhuminenkin. Sillä tapaa ne liittyvät.

Meillä kuitenkin kyllä halloweenistä voidaan puhua, ja puhutaankin, mutta emme sitä vietä, eikä myöskään haluta osallistua sen juhlintaan.

Enkä tietenkään ole muilta lapsilta kieltämässä halloweenia. Jos muut perheet sellaista toivovat, niin sitten vain jäämme siitä pois. Jokainen perhe tekee itse omat päätöksensä. Kaikilla olkoon siihen oikeus, meilläkin.



Mikä se halloweenin tarkoitus sitten on? En tiedä. Juhlia kun voi muutenkin. Kysyin lapselta, tietääkö mikä on halloween. "Joo äiti, tiedän. Se on sitä hyvää juustoa!". Halloween ja halloum-juusto, sama asia :D Taidan tykätä juustosta enemmän. 


Vietetäänkö teillä halloweenia?




Kuva Pixabay

maanantai 14. lokakuuta 2019

Noin kaksi viikkoa aikaa olla iloinen, sitten taas kootaan itseä pari päivää


Menkat, ovistestit, ovulaatio, odotus. Ja sama uudestaan, vähän väliä. Vaikka elämä ei suinkaan pyöri vauvan odotuksen odottamisen ympärillä, niin kyllä kuukautiskierto jonkin verran määrittää asioita ja on mielessä.


Kuukaudet menevät tosi nopeasti, päivätkin. Tämä taitaa olla nyt neljäs kierto, kun aktiivisesti yritetään. Kesä meni toipuessa ja reissatessa.

Toinen kierto, kun ovulaatiotestit ovat käytössä. Se on uutta edellisiin yrityksiin verrattuna. Aiemmin ei ole oikeastaan ollut tarvetta, kuopus tärppäsi aika lailla ekasta ovulaatiosta, samoin kuin keskenmennyt raskaus. Esikoista yritettiin puolisen vuotta. Lyhyt aika sekin, vaikka silloin tuntui iäisyydeltä ja toivottamalta.

Nyt ei tunnu toivottomalta, kun kuitenkin noita lapsia on, ja oletus siitä,että kyllä se onnistuu.

Ajattelin joskus aiemmin, että ovulaatiotestejä en kyllä kokeile, että se on vähän maanista ja epätoivoista hommaa. No, ei se oikeasti ole. Tai en itse ainakaan ole epätoivoinen. Olen vaan ymmärtänyt sen, että aika menee koko ajan, ja että jos on jotain, mitä voi itse tehdä, niin se tehdään. Siinä se.

Ovulaatio viime kuussa tuntui jotenkin surkealta, tai ettei se ollut kunnollinen. En tiedä johtuiko ovulaatiosta, huonoista testiajoituksista vai vaan noista testeistä, kun en saanut siinä kierrossa halpistesteillä ollenkaan semmoista kunnollista, vahvaa viivaa tikkuun. Viiva oli hiukan kontrolliviivaa haaleampi.

Tässä kierrossa sain sen vahvemman viivan. Viisaammat ohjeisti mua tekemään noita edullisia testejä useamman päivässä, ja niin olen nyt tehnytkin alusta asti. Sain kaverilta myös digitaalisia testejä, jotka on kyllä paljon simppelimpiä, kun ei ole niin paljon tulkinnanvaraa. Tulee se hymynaama, tai sitten ei tule.


Nyt on taas menossa hilpeät päivät, kun ovulaatio on ohitettu. Ei tarvitse tikutella tai miettiä asiaa. Joko sitä sitten taas kootaan itseä ja iloista mieltä kokoon pari päivää, kun menkat alkavat, tai sitten ei. Jää nähtäväksi! 



torstai 10. lokakuuta 2019

Mitä, eikö teidän neljävuotias ole vielä päiväkodissa?



Syksyn myötä arki on alkanut, iso joukko lapsia löytyy taas päiväkodeista ja kouluista. Meillä kuitenkin arki jatkuu entisenlaisena, myös neljävuotias on kotona. Miksi sen ikäinen lapsi ei ole jo päiväkodissa?



Tosiaan, meidän esikoisemme ei ole päivähoidossa. Ei edes osa-aikaisena. Se tuntuu välillä hämmästyttävän ihmisiä, joiden kanssa keskustelen. Vielä vuosi sitten se ei tuntunut olevan niin suuri asia, kun hän oli juuri sen kolme vuotta täyttänyt. Miksi se mietityttää kysyjiä nyt?

Onko hän jo niin iso, että päivähoidossa kuuluisi olla, vai tarjoaako päiväkoti jotain sellaista, mistä kysyjä ajattelee lapseni jäävän paitsi? Vaiko se, että "kaikkihan siellä ovat"?


Isompi hoitoon, pienemmän lapsen kanssa kotiin


Nykyään on mahdollista saada isompi lapsi hoitoon, vaikka vanhempi olisi vauvan tai pienemmän lapsen kanssa kotona. Hyvä, että on erilaisia vaihtoehtoja joka tarpeeseen. Meille sopivin vaihtoehto on se, että molemmat lapset ovat kotona. Onneksi on vapaus valita. Meidän tilanteessa en keksi yhtään syytä, miksi laittaisimme neljävuotiaan hoitoon.

Miksi meidän valinta sitten on joidenkin mielestä erikoista, jos kuitenkin on vapaus valita? En tiedä. Meillä ei ole tarvetta virikehoidolle, enkä myöskään kuopuksen syntymän jälkeen ole kokenut, että arki olisi helpompaa, jos isompi olisi hoidossa. Ehkä päinvastoin jopa?

Asiat muuttuvat aikojen myötä, eikä tosiaan ole enää mikään kirjoittamaton sääntö, etteikö osa lapsista olisi hoidossa vaikka vanhempi onkin kotona. Silti minusta on hassua, miksi jollekin pitää perustella sitä, että on lapsen kanssa kotona. Kun tavallaan sehän on se "perinteisin" malli. Tokikaan ei enää nykyään se yleisin vaihtoehto.

Päivähoito ja muut varhaiskasvatuspalvelut ovat perheitä varten, eivät lapset päivähoitoa varten.




Neljävuotias on kotona, koska.. 


Esikoinen on kotihoidossa, koska minä ja taaperokin olemme kotona. Yhteinen arki on se meidän juttu, me pidämme tästä vaihtoehdosta eniten. Kaksi lasta tarkoittaa myös tuplasti enemmän sisältöä omaankin päivään, yhteen lapseen verrattuna. Viihdyn kahden lapsen kanssa hyvin. Tavallaan "pelkän" vauvan kanssa muinoin oli ehkä vähän tylsääkin. Nyt ei kyllä ole sitä ongelmaa havaittavissa!

Arki kotona (ja menoillamme) on usein sellaista, että varhaiskasvatuksen eri osa-alueita tulee käytyä ihan vahingossakin. Kotonaolon ei tarvitse olla samanlaista kuin varhaiskasvatus päiväkodissa. Tavallisestihan lapset oppivat myös siinä sivussa, kun yhdessä touhuaa, juttelee ja pyörittää sitä arkea.

On myös ihanaa, ettei tarvitse olla sidoksissa jatkuvaan hakemiseen ja viemiseen, tai tiettyihin päiviin, joihin ei voisi suunnitella muuta ohjelmaa. 

Tokikin lapsi käy päiväkerhossa, mutta ei sielläkään mitenkään orjallisesti jokaisena kerhopäivänä, vaan hiukan harvemmin. Niin, että jos on muuta menoa, menemme menoillemme. Se sopii meille parhaiten. Sekään ei olisi paha vaihtoehto, vaikka kerhossa ei kävisi ollenkaan.


Varhaiskasvatus siellä ja täällä


Koen, että päivähoidolla ei ole tarjota meille mitään sellaista spesiaalia, josta lapsi jäisi paitsi. Laadukas päivähoito/perhepäivähoito on hieno asia, kuten kotihoitokin. Aina ja kaikille se ei ole hienoa ja laadukasta, oli sitten kyse kotihoidosta tai päivähoidosta. Ei siis ole olemassa absoluuttista, kaikille sopivaa vaihtoehtoa.


Ehkä se on se, kun puhutaan varhaiskasvatuksesta, saa se sana kuulostamaan päivähoidon sellaiselta palvelulta, joka tarjoaa jotain enemmän kuin koti? 

Päivähoito-sana taas kuulostaa siltä, että vanhempien työn vuoksi lapsi on hoidossa, ikään kuin säilössä jossain odottelemassa vanhempiaan. Olla kotona, kotihoidossa. Se ei käsitteenä kuulosta niin hienolta kuin varhaiskasvatuspalvelut.






Varhaiskasvatus on varhaista kasvatusta, tapahtui se sitten kotona tai päivähoidossa. Että kyllä, ei neljävuotiaskaan ole vielä liian vanha saamaan varhaiskasvatustaan kotoa käsin.

Miksi sama kasvatus virallisen tahon antamana on paljon arvostetumpaa kuin oman vanhemman antamana?



Millaisia valintoja teillä on tehty? 





P.s. Jos luit tämän niin, että mielestäsi parjasin varhaiskasvatuspalveluja tai muiden valintoja, niin kannattaa lukea ajatuksella uudestaan! :)



Me ollaan myös Instagramissa @iloelolaura, tuu sinne! 

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Riippuvuus, joka vaikuttaa elämään ja terveyteen. Sokeri.



Istun taapero sylissäni. Hänellä on kädessään maissinaksuja, joita hän mutustelee hiljaa. Isompi lapsi on vielä päiväunilla. Itse imeskelen suklaapalaa, joka oli vain pakko saada. Tällainen hetki meillä oli lapsen kanssa pari viikkoa sitten. Aika tavallinen hetki, mutta sinällään ärsyttävä sellainen.


Sokeri on tuossa hetkessä se ärsyttävä osuus. Alkuvuodesta minulla oli pitempiä sokerittomia pätkiä. Ne oli aika ihania. Kroppa toimi paremmin, pää oli selkeämpi, ei turvottanut ja niin edelleen. Pätkiä ne olivat siksi, että aina välissä oli jotain juhlimisen aihetta, jolloin tuli tankattua koneistoon sokeria. Ajatuksen tasolla sitä haluaisi olla ottamatta sokeria, mutta mieli on heikko :D Kotona on helpompaa olla ilman jatkuvaa sokerin syöntiä kuin sosiaalisissa tilanteissa.

Vaikka sokerin kanssa ei lähtisikään mopo käsistä, sokeriviekkarit olen lähiaikoina saanut aika pienestäkin. Ihan jo tyyliin sellaisesta, että kylässä pulla ja keksi, seuraavana päivänä kaksi palaa suklaata. Sitten sitä jo kolisteleekin kaappeja, että mitä herkkua olisi, ja määrätkin kasvavat.


Kuin huumetta?


Ja uusi sokeriton pätkä saa taas alkaa. Se vaan ei ole aina niin helppoa. Minulle sokeri taitaa toimia vähän huumeen tavoin. Kun on putki päällä, sitä on pakko saaada. Edes vähän. Jos ei ole sokeria lähettyvillä, ajatukset seilaavat, siihen, että mistä sitä saisi. Vaikka edes pari palaa suklaata tai muutaman hassun karkin. Ärsyttää, jos ei saa. Kauppaostoksen lomassa sitä saattaa ostaa suklaapatukan tai muutaman karkin.

Sama jatkuu taas. Sokeriannos pitää tyytyväisenä jonkun aikaa, mutta ennen pitkää tarvitsee taas lisää. Kesä meni aika lailla näin. Välillä olin viikon tai parisen päivää ilman sokeria, ja sitten taas sokerielämä jatkui. Vieroitusoireina päänsärkyä, hermostuneisuutta, ärtymystä jne. Ja jos olisikin vain ne vieroitusoireet, eikä se fakta, että valkoinen sokeri on terveydelle haitallista.




Onko sokeri ihan arkipäivää? Kuuluuko se jokaiseen päivääsi?


Kai se sokerillinen elämä on monelle ihan arkipäivää? Kokista silloin tällöin (ei ne kevytversiot makeutusaineineen sen autuaammaksi tee), jogurttia, ketsuppia, kahvipullaa, keksiä, vähän irttareita, suklaata. Jätskiä kun lapset nukkuu. Ja jos ei lapselle uppoa vesi juomiseksi, niin sitten mehua, pääasia että juo jotain? Tätä ainakin usein kuulee. Ja päiväkodissa välipalaksi sokerikiisseliä, aamupalalla puuroa sokerilla.

Kaikki on kyllästetty sokerilla, vaikka sen terveyshaitat ovat tiedossa. Se on ärsyttävää. Jos et halua antaa pienelle lapselle sokeria, olet sokerinatsi, relaa nyt vähän. Ihan kuin se, että joku ei anna pienelle lapselle sokeria, uhkaisi jotenkin niitä, jotka käyttävät sokeria enemmän.


Sosiaalinen sokerinsyöntikulttuuri


Sokeriin törmää joka päivä, mihin sitten meneekin. Perhekerhoissa ja -piireissä on aina jälkkäriä, tai vähintäänkin keksejä. Kyläilykulttuuriin kuuluu monilla sokeriherkut, itsekin niitä tarjoilen, koska mitäpä muutakaan? Työpaikoilla on perjantaipullat, synttäri- ja nimpparinamut ja muut. Kerhoissa ja päiväkodeissa lapset tuovat synttäreinään keksejä, jossain jopa karkkeja. 

Mun sokeritauot romuttuu usein juurikin sosiaalisissa tilanteissa. Se herkuttelu jotenkin kuuluu kirjoittamattomana sääntönä miltei kaikkiin tapaamisiin. Tai ainakin itsellä on sellainen olo silloin, että nam, sokeria, vaikka muina hetkinä sitä ei kaipaisi. Onko se vain opittu tapa? Välillä se jää siihen, eikä pakko saada sokeria -pallo lähde vierimään. Toisinaan se ei kuitenkaan jää siihen, vaan aika nopeastikin muodostuu vieroitusoireita.  

En tykkää!

Kemiallinen ruoka-aineriippuvuus, ei paino-ongelma tai tunnesyöminen


Riippuvuuksista ja addiktioista puhuttaessa meillä Suomessa yleensä puhutaan alkoholista, tupakasta, huumeista, rahapeleistä ja muista. Ihan vaikkapa kahvi, pornon katselu ja shoppailukin voivat olla riippuvuuksia. Kai sitä voi addiktion saada aikaan vaikka mihin.

Sokerista tavallaan kyllä puhutaan, mutta ei ehkä kuitenkaan oteta niin vakavasti, vaikka sen vaarallisuus on tiedostettu jo 70-luvulla. Sokeri on kuitenkin ehkä aikamme vaarallisin huume?

Sokeririippuvuus syntyy helposti. Kemiallinen riippuvuus. Joidenkin mukaan kierre syntyy hormonaalisessa järjestelmässä. Sokerin jatkuva syöminen vaikuttaa kortisolitasoihin.



Ei lapsille sokeria päivittäin


Lapset, niin kuin aikuisetkaan eivät tarvitse sokeria mihinkään. Etenkään teollisia sokerin muotoja. Eikä kyllä hedelmiäkään tarvitse kenenkään syödä kilokaupalla, vaikka niistä vitamiinejä saakin.

En vieläkään oikein ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä on ihan ok antaa vähän sokeriherkkuja vauvalle. Vauvavuoden jälkeen kukin tehköön kuten parhaaksi katsoo.

Meillä keksejä tai pullaa on maisteltu siinä puolitoistavuotiaana, muita herkkuja vähän myöhemmin. Edelleenkin mehut kuuluvat vain juhlahetkiin, limsa ja karkit eivät perheessämme näin pienillä lapsilla (2- ja 4-vuotiaat) edes niihin.


Oma sokerilinja jatkossa


En oikein tiedä, mikä se oma sokerilinja jatkossa olisi. Tällä hetkellä on takana taas useita sokerittomia päiviä, viikonloppuna söin juhlissa vihreiden kuulien konvehtiversiota (hyviä) ja suklaakakkua. Pitkään mietin, että maistanko vai en, ja yleensä jos ei ole ennalta päättänyt olla ottamatta, niin kuitenkin tulee syöneeksi. 

En millään lailla kutsu noita hetkiä retkahtamiseksi, koska eihän voi retkahtaa, jos ei ole päättänyt mitään selvää linjaa. Ja retkahtaminenhan enemmänkin kuulostaa siltä, että on menty tavallaan himo edellä, ei tilannetta pohtien. Yllättävän helppo oli kuitenkin lopettaa siihen, kun taas kesällä oli tosi vaikeaa olla ilman. Ennen viikonlopun sokeritankkausta olin ollut viikon ilman sokeria, ja nyt jatketaan taas.

Sen ainakin tiedän, että päivittäin en sokeria halua jatkossakaan käyttää, enkä oikeastaan edes viikottain. Hedelmiä syön silloin tällöin, mutta esimerkiksi teetäkään en juo makeutettuna, hunajallakaan. Moni asia on tottumuksesta kiinni, ja makuaistikin tottuu. 


Minkälainen suhde sulla on sokeriin? Käytätkö päivittäin, vai harvemmin?




Tule mukaan myös Instan puolelle, sinne pääset tästä

torstai 3. lokakuuta 2019

Virtaa syksyyn voimajuomalla - piilota epäilyttävät asiat smoothieen



Syksy ja uusi pöpökausi ovat täällä. Minun kohdallani se tarkoittaa voimien keräämistä, kun ollaan siirtymässä koko ajan pimeämpään ajanjaksoon. Onneksi avuksi voi ottaa myös ruoan. Tykkään aloittaa päivän smoothiella. 


Smoothie on siitä hyvä vaihtoehto aamu- väli- tai iltapalalle lastenkin kanssa, sillä sinne saa piilotettua kaikkea tarpeellista, mitä muutoin on vaikea saada menemään lapselle mahaan saakka. Kaikki mahdolliset vitamiinit, jauheet ja öljyt saa heitettyä sekaan, jos vaan ovat jauhemaisessa tai nestemäisessä muodossa. Esimerkiksi maitohappobakteerit saa usein avattua, joten sisällön saa laitettua mukaan smoothien sekaa.

Toki oleellista on myös se, että smoothie ei saa maistua tai näyttää epäilyttävältä, jotta se lapsillekin kelpaisi. Suurimmat raaka-aineet meidän smoothieissa on yleensä niitä hyvin perusasioita, eli marjoja ja banaania. Banaanin määrällä saa fiksattua smoothien makeutta (etenkin ne ruskeat banskut) itselle sopivaksi. Makeutta saa myös vaikkapa taateleista tai päärynästä, muutama taateli tuo jo kivaa makua.

Aiemmin smoothiemieltymykseni olivat melko imelät, mutta olen tarkoituksella pyrkinyt siitä pois. Enää en tarvitse vaikkapa hunajaa tuomaan makeutta, vaan yhden aamun smoothiesatsiin minulle ja kahdelle lapselle riittää kokonainen tai puolikaskin banaani.

Halutessaan smoothien pohjana voi veden sijaan käyttää muutakin nestettä, mutta jos haluaa ottaa tästä tehot myös raudan imeytymisessä, kannattaa maitotuotteet jättää pois tästä versiosta.



Meidän tehojuomaan tulee:



Noin 3 lasillista vettä
1/2-1 banaania
1 dl punaherukoita
1 dl mustikoita
3 rkl kuivattua nokkosta

Ja koska haluamme myös hifistellä, niin lisäksi näitä:

3 rkl MCT-öljyä
1 mitallinen C-vitamiinijauhetta
1 tl spiruliinaa
Parin kapselin sisällöt maitohappobakteeria


Oikeasti mitään ei tarvitse mittailla noin tarkasti. Itse laitan aina summittaisia määriä, koska smoothieissa se ei ole niin justiinsa.

Laita kaikki aineet sekaisin blenderiin. Itse aloitan aina muutamalla lasilla vettä, ja lisään sitä sitten halutun koostumuksen mukaan, jos näyttää liian paksulta. Marjat ovat aina suoraan pakastimesta otettuja.

Mustikoilla on tässä smoothiessa oleellinen rooli. Sen lisäksi että ne tuovat makua, ne peittävät hyvin sitä vihertävää väriä, jonka spiruliina tuo tullessaan. Se on jännä, miten yksikin pieni lusikallinen värjää koko smoothien. Ja vihreä smoothie kuulostaa ja näyttää liian terveelliseltä ;)


Voimaa viikkoosi!




Seuraatko meitä jo Instagramissa? Tule mukaan tästä!

tiistai 1. lokakuuta 2019

Oikeastaan ei ihmetytä yhtään, että syntyvyys on laskussa


Kukaan ei ole tainnut välttyä siltä tiedolta, että syntyvyys on aika surkeaa näillä main. Siihen on varmaan se miljoona syytä. Elämä on nykyään erilaista kuin ennen. Monella tapaa.



Ensimmäinen askel ja vauvan korvaavat asiat


Ensimmäinen askel lasten saamista kohtaan voi olla iso. Kun on elänyt vain itseään, ja ehkä vähän puolisoakin varten, onhan se aika harppaus antaakin itsestään koko ajan myös jollekin toiselle. Jos ei ole vauvakuumetta tai muutoin järisyttävää tarvetta lisääntyä, niin eihän se oikeasti ole mikään houkutteleva diili, vaan kuulostaa aika nihkeältä. Ja nimenomaan, että se kuulostaa siltä, ei että se olisi sitä oikeasti.

Etenkin, kun nykyään esillä on enimmäkseen lapsiperheilyn negatiivisimmat puolet, niin asiaan vihkiytymätön voi saada aika surkean kuvan koko lapsiperheilystä.

Aika monilla pariskunnilla hoivaamisen tarve täytetään lemmikkieläimen läheisyydellä. Mustikkapastan Anna kirjoittikin siitä, kuinka yksi syy vauvakatoon ovat koirat. Ja kissat.

Omakohtaisesti voin sanoa, että ennalta on hyvin vaikea arvuutella mitään lapsiperhe-elämän hyviä puolia, elämän ihanaa täyteyttä tai sitä valtavaa onnea, mitä saa osakseen. Ensimmäisen lapsen odotus oli kuin olisi päättänyt lähteä sotatantereelle. Valmistautumista sotaan, jotta selviäisi siitä elossa.


Ja sitten sitä sotaa ei tullutkaan. Usko mua. Mä ajattelin nuorena aikuisena, että ehkä ei sittenkään lapsia mulle, kiitos. Ja nyt onkin aika hienoa, ja haluan lisää ja lisää, heh.


Rahahuolia 


Sitten vielä se äitien eläke. Kotonaolo nakertaa eläkkeen kertymistä rankalla kädellä. Ja kuitenkin, kun saa lapsen, niin kyllä sen kanssa aika monet haluaisivat siellä kotona olla niitä ensimmäisiä vuosia. Äidit töihin, että eläkkeet ei kärsisi?

Vai entä jos vaihtoehto olisikin se, että lapsen ensimmäisiä vuosia arvostettaisiin, ja myös vanhemmilta saatu hoiva ja hoito olisi yhtä arvostettua taloudellisestikin, kuin se päivähoito? Etenkin kun tiedetään, että alle kolmevuotias ei itsessään hyödy hoidossaaolosta (en sano, etteikö päivähoito olisi monille perheille silti hyvä ja tarpeellinen vaihtoehto). Itse tämä yhteiskunta on eläkeongelman tehnyt sillä, että eläkettä ei juurikaan kerry oman lapsen hoitamisesta.

Ja vuoden vaihtuessa tulee voimaan myös päivärahauudistus, joka ei varmasti ainakaan lisää syntyvyyttä. Monilla äitien foorumeilla nousee esiin vanhempainrahat ja niiden suuruus. Vauvahaavetta lykätään joskus myös siksi, että ehdittäisiin olla töissä välissä, ettei tiputtaisi minimirahoille.

Minullehan taitaa olla käymässä juuri niin. Se aika, joka yrittämistä lykätään, voi vaan joskus olla kohtalokastakin. Hedelmälliset vuodet voivat loppua kesken, ne eivät ole omissa käsissä.

Kyllä raha oikeasti vaikuttaa monien ihmisten mielessä. Tottakai lapsiin menee rahaa, onhan siinä lisää suita ruokittavana ja puettavana, vaikka ei ostaisikaan tonnin lastenvaunuja tai mitottaisi asuntolainaa niin, että jokainen lapsista saa oman huoneen. Tai harrastaisi jääkiekkoa ja ratsastusta. Ihmiset määrittelevät hyvin eri lailla sen, mitä rahalla saatavia hyödykkeitä hyvään elämään tarvitaan.

Yleinen keskustelunaihe on se, että johonkin tiettyyn lapsimäärään ihminen kokee perheellään olevan varaa, ja sen yli menevä lapsiluku nakertaisi sitten harrastuksia ja muuta elintasoa.

Kyllä, jotkut perheet kokevat, että rahan takia on asetuttu toiveita pienempään lapsilukuun.





Yksilökeskeinen kulttuuri, ilmasto, erotilastot, hormonihäiritsijät..


Onhan oikeasti paljon syitä ja "syitä", miksi ei lapsia halua hankkia/saada/tehdä. Todella paljon eri syitä. Erotilastot. On erottu, niin ei ehditty saada lapsia, ja seuraavan kumppanin kanssa tuleekin sitten kiire, tai ikä saattaa tulla vastaan. Ilmastoasiat saattavat ahdistaa. Tai maailman pahuus. Tai ei vain halua niitä lapsia.

Ja sitten vielä sekin, ettei välttämättä saa vaikka haluaisi. Toiset taas ehkäisevät tehokkaasti, toiset turvautuvat aborttiin.

Hormonihäiritsijät. Juomavesi on täynnä lääke- ja hormonijäämiä. Toki niitä osattaisiin suodattaa, mutta se tulisi kalliiksi. Hormonihäiritsijöitä, kemikaalijäämiä ja muita löytyy ruoasta ja muovituotteista, ja vaikka niistä goretex-vaatteista joilla kuorrutetaan lapsemme. Hormonaaliset ehkäisyvalmisteet sekoittavat monien omat hormonit ja niin edelleen.

Ja koska katson ja ajattelen asiaa vain omasta näkökulmastani, varmasti unohdan ainakin parikymmentä asiaan liittyvää seikkaa.
Kun syitä on niin paljon ja syntyvyyttä kuitenkin haluttaisiin lisätä, on tämä nykysuuntaus vähintäänkin erikoinen. 

Kirjoitinkin kesällä aiheeseen liittyen, angsteissani synnytystalkoista keskenmenon jälkeen. Lapsia kaivataan tähän yhteiskuntaan, mutta sen eteen ei olla valmiita panostamaan.


Puutalobabyn Krista haastoi näyttämään sitä kaikkea rikkautta, mitä lapset ovat tuoneet elämään. Mun rikas arkeni löytyy Instagramin storyista, tuuhan sinne tästä!



Kurkkaa myös Kaksi edellistä vuotta ovat olleet parhaat ikinä, koska ne on oikeasti sitä olleet.