Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvahaave. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvahaave. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. lokakuuta 2019

En tiedä kumpi on ankeampaa, menkkojen alkaminen vai loppukierron kitupäivät




Kiertopäivä 26, kiertopäivä 27. Kamalan hitaasti ohilipuvia päiviä. Mieli on ihan mutkalla, milloin apea, milloin toiveikas. Tämä taitaa aika lailla olla jatkoa kahden viikon iloisuudelle.

"Olen niin apea, tämän on pakko olla pms-oireita". Oletetusta pee äm ässästä tietenkin ajatukset lähtevät alaluisuun, apeuden alikulkutunnelia kohti. Silloin oikeastaan vaan haluaisi olla yksin ajatustensa kanssa, sulkeutua omaan kuplaan.

Ja välillä puolestaan miettii oireitaan, että joo, nämä ovat varmasti raskausoireita! Monena aamuna rinnat ovat tuntuneet aroilta, joo, ihan varmasti raskaana. Vaikka yhtä hyvin se voisi enteillä myös uutta, lähestyvää kuukautiskiertoa.

Sitä käy vähän väliä vessassa tarkistamassa, alkoivatko menkat. Ja joka kerta huoahtaa helpotuksesta, kun verta ei löydy.

Kumpi on ankeampaa, tietämättömyys vai pettymys? Näinä hitaina odotuksen hetkinä sanoisin, että nämä kitupäivät ja tietämättömyys. Kun ei tiedä, mihin fokusoisi ajatukset. Mieluummin kaikkeen muuhun, kuin siihen ehkä alkavaan kuukautiskiertoon.

Tokihan menkkojen alku olisi taas pettymys. Tietenkin. Mutta toisaalta, sittenpähän tietää, ja voi taas koota mielen uutta yritystä kohden. Tieto lisää mielenrauhaa, vaikka sitä asiaa taas hetken joutuukin pureskelemaan, että saa asenteensa kasaan.

Viime kuussa tämä loppukierron odotus ei tuntunut näin ankealta. Toisaalta, silloin myös oli vahvasti olo, että en ole raskaana, ja menkat taisivat alkaa muutama päivä normaalia aiemmin. Mietin, olenko menossa jotain tiettyä ankeuden pistettä kohti, jonka jälkeen asiaan turtuu? Vai turtuuko siihen koskaan?

Ja tarkennettakoon, että ne ovat vain nämä hetket. Muut päivät ovat tavallisia, hyviä päiviä.



Tule mukaan jakamaan arkea Instagramin puolelle, löydät sinne tästä

perjantai 30. elokuuta 2019

Kesähaaveita viimeiseltä kesäviikolta



Nyt eletään elokuun viimeisiä päiviä, eli myös kesän jäljellä olevat päivät alkavat huveta loppuun. Tämä kesä on ollut hyvin erilainen kuin vaikkapa viime kesä. Ja lisäksi tämä on tuntunut ihan loputtoman pitkältä, niin hyvässä kuin vähän huonommassakin. Jos vuosi sitten olisi pitänyt veikata, olisin arvannut vähän toisenlaista sisältöä kesää täyttämään.


Meidän muutto toiselle paikkakunnalle ajoittui kesän ihan ensimmäisiin hetkiin. Siitä kesä lähti käyntiin. Sitä edelti keskenmeno ja sen tuoma jäätävä fyysinen väsymys. Olisi halunnut tehdä ja toimia, mutta kroppa ei pystynyt. Ja sen myötä myös jonkin sortin stressi muutosta, ja siitä kaikesta pakkaamisesta. Kaikesta selvittiin kuitenkin.

Samaan aikaan mun isän vakavat terveysongelmat ja sairaalassaolo. Miehen loma, omien voimien palailua ja huoli isästä. Paljon kivoja pikkureissuja oman perheen kanssa, mutta myös paljon riitoja. Ei mitään vakavaa. Parisuhteessakin on erilaisia vaiheita, vaikka kaikki onkin hyvin.

Ikävä ystäviä. Ilo seikkailla uusissa paikoissa pääkaupunkiseudulla. Huoli omasta terveydestä. Keskenmenon jälkimaininkeina vakava raudanpuutos ja lievä kilpirauhasen liikatoiminta. Ja kuitenkin se iloinen ja luottavainen olo siitä, että kyllä tämä tästä. Verrattuna alkukesään on vointi jo ihan huikea, joten pari kuukautta vielä ajassa eteenpäin tekee paljon. Uskon niin.

Ihania kesäpäiviä. Kirpputoriretkiä, läheisten seuraa. Aika paljon reissaamista loppujen lopuksi, vaikka tältä kesältä jäikin suuremmat roadtripit tekemässä ja pysyttiin kotimaassa.

Muiden ihmisten raskauksien ja synnytysten seuraamista somessa. Ajatuksia siitä, että mitähän meitä varten on luvassa, ja milloin sen aika näyttäytyy. On ihana seurata muiden vauvakuulumisia. Se ei ole minulta pois. Päinvastoin mieli kaipaa niitä, ja etsiydyn usein juuri niiden vauvaperheellisten instastoryja selailemaan. Mulla on ihan selvästi sellainen vauvatutka päällä, halusin tai en. Kyllä meilläkin sitten ensi vuonna.

Esikoisen kerhon aloitus. Metsäkerho. Se tuntuu syksyltä. Olen kesän aikana jo ikävöinyt arkirutiineja, kerhoja ja muita mammamenoja. Sellaista arjen rytmiä ja tekemisen meininkiä. Siksi kesä on tuntunut pitkältä. Toinen syy on kaikki huolet. Liikaa mietittävää yhteen kesään. Vaikka olenkin luottavainen asioiden suhteen, niin ajatuksia on liian paljon yhden pään sisään.





Ja toisaalta sitten tämä kesä on ollut yksi hujaus vain. Niin nopea pyrähdys, että vaikkapa uimareissuja on tänä kesänä ollut monta kymmentä vähemmän viime kesään verrattuna. Ja sitten nämä päivät, kun ei tarvita pitkähihaista, eikä takkeja tarvitse ottaa mukaan edes varmuudeksi. Vaikka niitä päiviä olisi koko kesän ajan, on se silti pieni aika koko vuodesta.

Mulla oli kesähaaveissa mansikkaretki. Se oli jäänyt toteuttamatta, koska noh, oli kaikenlaista. Lasten kanssa mansikoita poimimaan mansikkatilalle. Lasten kanssa siksi, koska jos menisin yksin, siitä saattaisi tulla suorittamista, hetken tavoitteena olisi vain se täysi sankko. Todennäköisesti se menisi niin, että kilpailisin itseni kanssa, kuinka nopeasti sen sankon saa täytettyä.

Lapset ovat opettaneet minulle hetkessä olemista. Nyt sen hetken tavoitteena oli se mansikkaretki keskellä arkea, ihan kolmisin vain, leppoisasti. Se sankon täyttyminen oli sivuseikka, mansikoissa oli mistä valita. Jotain myöhäislajiketta. Oltiin, ihmeteltiin, syötiin ja kerättiin. Noiden pikkumimmien kanssa on parhaimmillaan niin huikeaa seikkailla. Taapero oppi sanat "hometta" ja "raaka". Viihdyttiin.

Se fiilis itselle tuosta reissusta oli paljon suurempi kuin menemisen vaiva. Asiana ei suuren suuri, mutta mun pieni, merkityksellinen haave. Sellainen, jonka toteutumisesta voimaantuu ja voi sanoa, että kuules elämä, mä sittenkin ehdin vielä tälle kesälle, vaikka oletkin yrittänyt nujertaa. 


Syksykin on kovin tervetullut. Tilaisin yhden vähähuolisen, aurinkoisen ja vanhoja ja uusia ystäviä täynnä olevan syksyn, kiitos! 



sunnuntai 25. elokuuta 2019

Imetysikävä



Ikävä imetystä kohtaan on löytänyt tiensä tänne meille. Se on ajoittaista haikeutta, vanhojen imetyskuvien fiilistelyä, mutta myös välillä ihan fyysistä kaipausta imetystä kohtaan. 


Imetyksen loppumisesta on nyt viisi kuukautta. Esikoisen imetyksen loppumisesta kuopuksen syntymiseen oli nelisen kuukautta. Eli sen jälkeen kun olen ensimmäisen kerran imettänyt, on tämä nyt pisin aika imettämättä. 

En olisi ajatellut, että imetystäkin voi kaivata niin kovasti. Eniten ehkä juuri sitä pienen vauvan imetystä, vauvan tuhinaa ja läheisyyttä. Onhan se melkoista symbioosieloa vauvan kanssa. 

Jonkun verran kaipaan myös kuopuksen imettämistä, onhan hän alle kaksivuotias edelleen. Hassu taapero. Tosin hänen imetyksensä ei pitkään aikaan ollut ollut enää sellaista seesteisen rauhallista. Siltikin se oli yhteinen hetki läheisyyttä.


Sylittely ja muu läheisyys ei ole aivan sama asia 


Sitä on vaikea sanoiksi selittää, mutta ei pelkkä sylittely korvaa imetyshetken läheisyyttä. Se ei ole sama asia jotenkin. 

Omissa ajatuksissani imetys myös liittyy siihen, että perheessä on pienen pieni henkilö, sillä enhän ole koskaan imettänyt esimerkiksi kolmevuotiasta. Toki kolmevuotiaskin on pieni, mutta eri tavalla, kuin vauva. Ehkä se on myös jonkinlaista vauvan kaipaamista kohdallani.


Imetys sitoo äidin vauvaan?


Imetys on sinällään sitovaa, ainakin vauvavuoden ajan. Minusta se ei kuitenkaan ole mitenkään negatiivinen tai raskas asia, vaan aika ihana. Olen vauvavuoden kulkenut vauva kainalossa joka paikkaan. Vauvavuoden aikana olen toki tehnyt pieniä pyrähdyksiä ilman vauvaakin, kauppaan, lenkille tai muualle, tunnin tai parin ajan.

Vauvavuoden jälkeen sitä vapautta olen saanut enemmän, sitä mukaa kun lapsi on kasvanut isommaksi. Oikeastaan vasta silloin olen alkanut sitä enemmän kaivatakin.

Toki osa imettävistä äideistä myös pumppaa maitoa niin, että joku toinen voi antaa sitä pullosta. Itse en ole kokenut tarvetta sille. Eikä se ole myöskään pois isältä. Siitä kirjoitinkin vuosi sitten täällä. Vanhemmuus on paljon muutakin kuin ruokkimista.

Äiti ja isä ovat vanhempina tasa-arvoisia, mutta erilaisia kuitenkin. Hyvä niin. Se, ettei isä imetä ja näin ollen voi ruokkia lasta hänen ensikuukausinaan, ei ole epätasa-arvoa, vaan biologiaa. Isä voi tehdä paljon muuta. Kiintymyssuhteen muodostuminen ei ole siitä ruokkimisesta kiinni.




Äitiys on aika jännittävää. Kasvamista, ja niin monia uusiakin tunteita, laidasta laitaan. Tätäkään en olisi osannut arvata etukäteen, imetysikävää.


Ja ensi kerralla täytyy ottaa sitten vielä enemmän imetyskuvia muistojen tueksi. Etenkin niitä pikkuvauvakuvia, oih. Tai ihan mitä vaan.




Meidät löytää myös Instagramista @iloelolaura ja Facebookista Iloa, eloa! -blogi

tiistai 20. elokuuta 2019

5 ovulaatiota alle kolmen vuoden ikäeroon - no ne äitiyspäivärahat


Ei sillä että laskisin, enpä. Jos haluaisi kuopuksen ja mahdollisen seuraavan lapsen välille sen alle kolmen vuoden ikäeron, tarkoittaisi se sitä, että olisi vielä viisi ovulaatiota aikaa onnistua. Kuulostaako vähän stressaavalta?


Minusta se kuulostaa stressaavalta, mutta en silti stressaa, koska se ei vie mihinkään. Mutta onhan tuo tosi asia, ja saahan sitä miettiä. Miksi sitten juuri se alle kolmen vuoden ikäero? No, sisarusten välisten suhteiden lisäksi Kelan maksamien äitiyspäivärahojen vuoksi. Alle kolmen vuoden ikäerolla edelliseen lapseen ne maksetaan aikaisempien laskelmien mukaan.

Kolmen vuoden ylittyessä ne nollaantuvat, ja jos ei ole ollut töissä ennen seuraavan lapsen tuloa, pääsee minimipäivärahoille. Määrä on 27,86€ arkipäivältä. Minulla on molemmista lapsista ollut samat äitiyspäivärahat, esikoista edeltävistä työajoista lasketut. Ero tuohon minimipäivärahaan on kyllä huima.

Ensi vuoden alussa voimaan tuleva uudistus tekee sen, että äitiyspäiväraha määräytyy 12 edellisen kalenterikuukauden ajanjaksolta. Enää ei siis riitä se kuusi kuukautta, joka aiemmin on sitten kerrottu kahdella. Tämä siis silloin, jos on kyse esikoisesta, tai tuo kolmen vuoden ikäero ylittyy.


Töihin aina ennen seuraavaa lasta?


Toki olen kuullut keskustelua siitäkin, että jokaisen lapsen välissä pitäisi olla töissä, että ylipäätään saisi mitään etuuksia.  Oman lapsen kasvatus kotona on sellaista muiden rahoilla laiskottelua, kuulemma. Kaikkea sitä kuulee. Ainakin minun alallani palkkani on sen suuruinen, että siitä maksetut veroroposet ovat huimasti pienempi määrä kuin ne kulut, joita yhden lapsen päivähoidosta valtiolle muodostuu.

Sitten taas toisaalta tämä tuntuu aika turhanpäiväiseltä mietinnältä. Raha raha raha, vaikka mistään vauvasta ei ole vielä tietoakaan. Onhan vauva, lapsi, paljon arvokkaampi kuin mikään raha. Mutta karu faktahan se on, että kyllä sitä rahaa tarvitsee.

Ja mitäs sitä muutakaan tekisi, kuin miettisi kaikennäköistä, kun vasta odotellaan sitä odotusta. Katsotaan, miten käy. Kieltädyn stressistä kuitenkin. 



Onko teillä toivottu syystä tai toisesta alle kolmen vuoden ikäeroa? 



Tule seuraamaan myös Instagramiin @iloelolaura ja Facebookiin Iloa, eloa! -blogi