Esittelyssä Vahvuusvariksen tarinakirja

Kirja saatu näytekappaleena 

Lähivuosina lapsille on julkaistu useita kivoja kirjasarjoja tunteista ja niiden käsittelystä. Me ollaan saatu tutustua Vahvuusvarikseen, jonka tarinakirjan sain keväällä näytekappaleena.

Kirjassa on 26 tarinaa luonteenvahvuuksiin ja tunnetiloihin liittyen. Pidän siitä, että kirja on pitkäikäinen ja monikäyttöinen. Yhdessä kirjassa riittää aiheita moniin arjen tilanteisiin ja tuntemuksiin, ja sen voi kaivaa kirjahyllystä silloin, kun omat arjen tilanteet kaipaavat lisäkäsittelyä.   

Meidän perheessä ajankohtaisia ovat lähiaikoina olleet tarinat mm. myötätunnosta ja reiluudesta. Jokaisesta tarinasta löytyy sama tarina kahtena eri vesiona: sivun pituinen tarina sekä lyhis eli lyhennelmä samasta. Isompi lapsi jaksaa jo kuunnella sivun pituisen tarinan, pienemmälle riittää tiivistelmä aiheesta.

Ollaan saatu uusia ideoita tunteiden käsittelyyn ja arkeen liittyvien tilanteiden läpikäymiseen. Se perusjuttu, kun saman asian sanoo joku muu kuin vaikkapa äiti, niin se saattaa jopa mennä perille ;) Tässä tapauksessa se joku muu on Vahvuusvaris kavereineen.

Jokaisesta tarinasta on aina aukeaman verran mietittävää tai tehtäviä, joten yleensä aina löytyy jotain, mitä soveltaa kyseiseen hetkeen. Esimerkiksi myötätunto-aiheesta löytyy seitsemän eri tehtävänantoa.

Vahvuusvariksen tarinakirjassa on ihanan värikäs kuvitus!

Ajattelin, että tämä kirja voisi jäädä meille asumaan vielä vuosiksi, koska tosiaan, se on hyvin ajankohtainen lapsiperheessä monipuolisuutensa vuoksi pitkään.

Päädyttiin lasten kanssa kuitenkin, että halutaan ilahduttaa eskarilaisia Vahvuusvariksen tarinakirjalla. Kirja lähtee lahjaksi pieneen yksityiseen eskariin meidän lähellä. Varmistettiin vielä ennalta, olisiko kirja ryhmässä mieluisa. Arvostan kovasti kyseistä eskaria, ja toivon heille sinne mukavia lukuhetkiä :) Me taidetaan moikkailla jatkossa Vahvuusvarista kirjastosta käsin.

Onko Vahvuusvariksen tarinat tuttuja?

Ja hei! Vahvuusvariksen tarinoita löytyy nyt myös Yle Areenasta äänitarinoina. Kurkkaapa! 

Lahjoin lapset neuvolaan. Suosittelen!

Kävimme loppuvuodesta lasten kanssa kolme- ja viisivuotisneuvoloissa. Tällä kertaa tuli lahjottua lapset neuvolakäynnille. Joskus pieni motivointi näkyy olevan paikallaan!

Olemme muuttaneet lähivuosina useamman kerran, jonka vuoksi myös neuvolatyöntekijä ja neuvola paikkanakin on aina meille uusi. Toissavuoden neuvolat eivät menneet ihan nappiin, ja siksi tänä vuonna lahjoinkin lapset jo suorilta. Vaikka sinällään, eihän se ole vakavaa, jos lapsi ei suostu neuvolassa näyttämään kaikkia taitojaan kuin sirkusapinat temppujaan. 

Lahjomalla kivempi kokemus

Lahjomisen motiivi ei itselläni ole suinkaan se, että lapset eivät "nolaisi" vanhempaa, kun eivät "tottele" ja tee mitä pyydetään. Lapset nyt ovat lapsia, eikä ketään voi pakottaa hyppimään yhdellä jalalla tai kertomaan vastauksia vieraiden kysymyksiin. 

Syy lahjomiselle itselläni on se, että lapsi voittaisi itsensä ja saisi positiivisen kokemuksen käynnistä, ja siitä omasta rohkeudestaan.  

Toissavuonna kirjoitin tännekin siitä, kun tosiaan vastaanotto neuvolassa ei mennyt ihan putkeen, tai niin että kokemus olisi ollut myös lapselle se positiivisin. En sinällään pidä tärkeänä sitä, että lapsi "suoriutuu" neuvolassa, tuossa yhdessä hetkessä täydellisesti kaikesta, mitä kysytään tai testataan. Se on kuitenkin vain neuvola, ei mitään sen suurempaa tai ihmeellisempää. Ja eihän sinne olisi pakko mennä ollenkaan, neuvolassa käyminen on vapaaehtoista. 

Onneksi täällä neuvolatyöntekijä oli samoilla linjoilla asiasta, kun ennalta siitä kyselin, samalla kun kävin raskausneuvolassa. Niitäkin kun kuulee, että lapsi passitetaan parin viikon päästä yrittämään uudestaan vaikkapa keskenjääneitä tehtäviä tai näkötestiä. Pidän tällaista vähän erikoisena, jos mitään akuuttia huolta ei ole.

 

Itsekin sitä on aina miettinyt raskausneuvolaan mennessä, että minkälainen työntekijä siellä on vastassa, ollaanko yhtään samalla kartalla jutuissamme. Kaikkien kanssa ei olla oltu, mutta välillä on sattunut työntekijöitä, joiden kanssa on ollut erityisen mukavaa jutella. Tavallaan sitä ei ole mukava kertoilla omasta elämästään ihan kenelle tahansa. Ja miksi tarvitsisikaan? Ollaan myös välillä käyty harvemmin neuvolassa, jos ei ole ollut mitään kummempaa syytä käydä. Ja toki tiedän, että neuvolatyöntekijää voi myös vaihtaa.

Jos sitä aikuisenakin miettii tuollaisia, niin kai se saa lastakin mietityttää? Aivan normaali reaktio siis.

Lahjominen käytännössä

Neuvolaan menosta juteltiin sitten lasten kanssa ennalta. Ja joo, lupasin tällä kertaa jo suorilta lapsille yllärin neuvolakäynnin päätteeksi. Käytännössä siis lahjoin lapset olemaan yhteistyöhaluisia neuvolassa. Enkä pidä sitä tippaakaan huonona asiana. Mitään täydellistä käytöstä en tietenkään vaatinut.

Joku tietenkin pyörittelee silmiään ja miettii, että pitääkö tavallisista asioistakin tehdä niin suuria, mutta saat pyöritellä aivan vapaasti. Joskus pieni lahjonta toimii hyvänä motivaationa, ja voi auttaa lasta. Se on vain neuvolakäynti, mutta se on myös tilanne, jonka pohjalta lapsi miettii myös itseään, muodostaa käsitystään siitä, millainen hän on, mitä hän uskaltaa, miltä mikäkin asia hänestä tuntuu. Positiivinen kokemus voi olla myös positiivinen käsitys itsestä toimijana kussakin tilanteessa.

Lapset saivat pienet Hatchimals-lelumunat sitten, jotka ostin jo keväällä jostain alesta, jemmaan odottamaan sopivaa hetkeä. Hintaa muutama euro. 

Meidän neuvolaterveydenhoitaja otti vastaan lapset juuri sellaisella asenteella, kuin lasten parissa työskentelevän toivoisikin ottavan. Jutteli mukavia, laukaisi osaltaan jännitystä. Ei ollenkaan itsestäänselvää, mutta arvostan!

Onko teillä hyödynnetty lahjontaa lapsen motivointina? Kukahan lahjoisi mut tulevaan hammaslääkärikäyntiini..? :D

Uhmaikä tuli uudestaan

Muistan, kuinka esikoisen uhmaikä meni välillä aika kovaa tunteisiin. Otti koville aikuisena. Vaan miten nyt, kun yhdestä uhmaiästä on jo vanhempana kokemusta rikkaampi, ja seuraava on alkanut?

Taaperolla on jo pitemmän aikaa ollut enteitä tuosta tärkeästä ikäkaudesta, uhmaiästä. Ensimmäinen ajatus oli "hei tää on tuttua, tiedän tämän!", ja pieni hyväntuulinen naurahdus päälle. Aina ei toki naurata, mutta lähtökohtaisesti olo on tasaisempi ja useammin kyllä naurattaa kuin viimeksi.

Esikoisen kanssa kun kaikki uudet vaiheet olivat, ja ovat tavallaan ihan uusia itsellekin. Sillä ei ole merkitystä, että olen ammatiltani varhaiskasvattaja, koska vanhempana minulle kaikki on uutta silti. Asiat tuntuvat erilaiselta kun kokee ne vanhempana.

Nyt kun uhmavaiheesta (ei ole mielestäni paras sanavaihtoehto, mutta pelkkä tahtokausikaan ei kuvaa tarpeeksi. Ehkä se olisi tahtoo-ei tahdo-ei todellakaan tiedä mitä tahtoo, mutta ei ainakaan tahdo sitä mitä äiti ehdottaa ) on se yksi kokemus, on tavallaan aika hienoa huomata, että uhma ei mene samalla tapaa tunteisiin itsellä. Toki tietenkin välillä ärsyttää, mutta ei kuitenkaan samalla tapaa kuin ensimmäisen kohdalla. Ja kun sen tietää ja muistaa, että uhmaikäkin se menee kyllä ohi jossain kohtaa.

Uhmakauttaan elävä lapsi on eri kuin siskonsa, mutta koen tässä pätevän sen saman, mitä olen huomannut muussakin: kun on useampi lapsi, sitä tajuaa myös joistakin menneistä hetkistä, että ei ollutkaan kyse lapsen luonteesta, vaan meneillään olevasta ikäkaudesta.

Toisella kertaa on jotenkin jo helpompi eriyttää omassa mielessä näitä asioita, ja siksi uhmaikä tuntuu vain yhdeltä vaiheelta muiden joukossa.

Ja se on aika kivaa se :)

Ja ajatella, kun äitivarmuutta kertyy koko ajan, niin mitenhän sitten seuraavan lapsen kohdalla?

Lue myös

Näin selviät uhmaiästä

Äitiyden ristiriitaiset tunteet

Älä häpeä lasten julkisia kiukkukohtauksia!

Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura

Kaksivuotiaan avantoreissu ja tunteiden sanoittaminen tunnekortein

Tunnekortit saatu Kumma-kustannus

Arjessa tulee erilaisia tunteita ja tilanteita eteen. Lapsilla tunteet kuumenee nopeasti, suuntaan tai toiseen. Kaksivuotias vasta harjoittelee tunteidensa sanoittamista, ja aina ei mene perille sekään, mitä aikuinen yrittää sanoittaa. 

Kuvat toimivat silti. Saatiin pari kuukautta sitten Fannin tunnetaitokortit, jotka ollaan aika ajoin otettu esille. Tässä yksi esimerkki.

Eilen kaksivuotias onnistui tipahtamaan lammen jäihin, vettä oli napaan asti. Ei ollut vaaratilannetta, mutta sanomattakin selvää, että lapsen harmi ja järkytys oli todella suuri. Ja paha mieli vielä pitkän aikaa tapahtuneen jälkeen.

Kotiin mentiin vaihtamaan kuivat vaatteet. Asia unohtui lapselta leikkeihin, mutta palasi mieleen taas illalla.

Häntä ei juuri lohduttaneet äidin juttelut aiheesta. Illalla katseltiin tunnekortteja. Miltä susta tuntui, kun tipuit lampeen? Kuulemma märältä. Asettelin hänen eteen erilaisia tunnetaito-kortteja, joista hän sitten bongasikin itkevän Fanni-norsun. "Pahalta. Oli paha mieli", hän sanoi. Sai kerrottua.

Monesti lastenkirjoja lukiessa kaksivuotias haluaa ottaa tunnekortit esiin. Silloin me levitetään taas erilaisia tunteita eteen, ja lapsi pohtii kirjan tapahtumia ja vertaa niitä Fannin tunnekorttien ilmeisiin. Oppii.

"Sulullinen! Se naulaa!", eli surullinen ja nauraminen ovat kaksivuotiaalle helpoiten tunnistettavissa olevat tunteet.

Neljävuotiaan kanssa tunnetaidoissa ollaan pidemmällä. Ikätasoisesti tunnekorteilla voi tehdä jo paljon muutakin, ja tunteista tuttuja on muutkin kuin suru ja ilo. Fanni-korteissa on tunnetehtäviä ja -kysymyksiä, joiden kautta lapsi oppii miettimään omia tunteitaan.

Seuraavaksi voitaisiinkin ottaa jonkun kirjan päätteeksi jokin konkreettinen tunnetehtävä Fannin tunnekorteista. Juttelun lisäksi osasta tunnekorteista löytyy myös askarteluun, musiikkiin, piirtämiseen ja maalaamiseen liittyvää tekemistä.

Paketista löytyy myös pulmakortit, mutta sinne asti me ei olla vielä päästy. Luulenpa, että näiden korttien käyttöikä on aika pitkä lapsiperheessä.

Minkälaisia ideoita teillä on lasten tunteiden käsittelyyn?

Kurkkaa myös

Lasten julkiset kiukkukohtaukset. Ei hävetä!

2- ja 4-vuotiaat: sisarussuhteen kehitys

Pienen lapsen seksuaalisuus

Hyppää mukaan arkeen, se löytyy Instagramista täältä!

Lasten julkiset kiukkukohtaukset ja miksi ne eivät hävetä enää

Hyvin elävästi muistan tilanteen neljän vuoden takaa. Matkustin vauvan kanssa julkisin kulkuneuvoin useamman tunnin matkaa. Vauva huusi suurimman osan ajasta. Minä itkin, tunsin ne paineet, kuinka olisi kuulunut saada vauva hiljaiseksi. Nythän pilaisimme muiden matkustajien seesteisen reissun. Millainen äiti ei saa lastaan hiljaiseksi?

Nykyään tiedän, että ihan tavallinen äiti. Tai isä. Joskus on tilanteita, kun vauvaa tai isompaa lasta ei saa hiljennettyä sillä punaisella sekunnilla, kun muiden paikallaolevien katseet etsiytyvät älämälön alkuperään. 

Vastaavanlainen tilanne tapahtui myös lähiaikoina. Sillä erotuksella, että kyseessä oli lapsen kiukkukohtaus, ei kyse vauvan itkusta. Olimme junareissussa, minulla ja lapselle tuli erimielisyyksiä, joiden johdosta lapsi menetti malttinsa. Se ei voinut jäädä keneltäkään kuulematta.

Itse koin hetkessä tervettä äitiylpeyttä siitä, etten hermostunut, vaan pidin rajoista kiinni, vaikka lasta ei kyllä yrityksen puutteesta voine moittia. Iloa siitä, että olin kasvanut äitydessä näiden jokusen hassun vuoden aikana sen verran, etten välittänyt, mitä muut ajattelivat lapsen käytöksestä, tai minusta äitinä. Äidistä, joka ei aina saa lastaan hiljaiseksi.

Lasten tunneilmaisu ja mahdollisuudet

Jos jollekin tulee yllätyksenä, niin kerron: suuttuessaan lapsetkaan eivät aina puhu kauniita asioita, ja kehu, kuinka äiti on niin rakas ja ihana. Lapselta ei voi odottaa täydellistä mielenhallintaa, edes ihmisten ilmoilla (etenkään kun aikuisetkaan eivät aina osaa).

Lapsillakin on omat tapansa rauhoittua, eikä se aina käy minuutissa. Vaikka kuinka muut aikuiset loisivat äitiin vihaisia katseita, tietäisivät "oikeat keinot" tai supisisivat selän takana, että millaistahan noilla on sitten teini-iässä (kiitos tästä), niin ei se paranna tilannetta millään lailla.

Itse ajattelen, että nimenomaan me rakennetaan paraikaa tunteidenkäsittelytaitoja ja keskustelupohjaa koko elämää varten, myös sitä teini-ikää varten. Nykypäivän pikkulapsilla on mahdollisuuksia isompana vaikka mihin, kun tunnetaidoista ja itsensä sanottamisesta puhutaan nykyään niin paljon enemmän kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Kuvien junapäivänä oli tosi kylmä sää! Niin kylmä, että merinovillaleggareita ei viitsinyt riisua junassakaan :)

Asioita opitaan iän, valmiuksien ja harjoittelun myötä. Ei kenelläkään meistä ole ollut niitä taitoja valmiina, ja valitettavasti kaikilla niitä ei ole vieläkään.

Korvatulpat ja empatiakyky

Jos ihmisäänet häiritsevät, suosittelen korvatulppien hankkimista. Tai eristäytymistä yhteiskunnasta. Nykyään saa myös melkoisia vastamelukuulokkeita, joiden ansiosta jokainen voi halutessaan upota omaan maailmaansa, sen sijaan että viitsii tuoda esille ärsytyksensä elämän äänistä.

Tai sitten vain mukaan hitusen ymmärrystä ja myötätuntoa. Kenellekään vanhemmalle se ei ole herkkua, kun oma lapsi kiukkuaa tai itkee julkisesti. Se, miltä se jostain vieraasta ihmisestä kuulostaa, on hyvin lievää sen äidin tai isän oloon verrattuna.

Ihania kohtaamisia ovat ne, kun joku tuntematon ihminen ottaa kontaktin lapseen ja ohimennen kohdistaa tälle muutaman positiivisen sanan.

Vanhempina meillä on kasvatusvastuu lapsesta. Tehtävämme ei ole saada lasta hiljaiseksi mahdollisimman nopeasti, vaan ohjata, ymmärtää, asettaa rajat, rakastaa, lohduttaa ja olla läsnä.

Älä turhaan häpeä pienen lapsen käytöstä. 

He ovat niitä, jotka vasta opettelevat. 

Sekin on elämää.

Kurkkaa myös tämä:

Näin selviät uhmaiästä

Äitiydessä raskainta on se, kun itse unohtaa hyvät käytöstavat

Täällä yleensä blogin nimen mukaisesti keskitytään niihin iloisiin asioihin, sillä onhan äitiys ja lapsiperhevuodet täynnä niitä ihania hetkiä, rakkaudentäyteisiä tunteita ja muuta kivaa. Sekaan mahtuu kuitenkin myös niitä hetkiä, jolloin sitä arkeaan ei katso ne vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Ne ovat vain niitä hetkiä sen muun mukavan ja auvoisan välissä. Ne vähän niinkuin kuuluvat tähän kaikkeen mukaan, halusi tai ei. En siis koe lapsiperhe-elämää itsessään raskaaksi. Tämä on oikeastaan aihe, jonka kirjoittamisesta on vähän ristiriitaiset olotilat. Toisaalta sitä haluaa jakaa ajatuksia, ja toisaalta taas ei halua antaa asialle liikaa palstatilaa, koska se saa asian vaikuttamaan suuremmalta kuin mistä on kysymys. Ei siksi, että millään tapaa häpeäisi, vaan koska koen, että elämässä kannattaa keskittyä asioihin, jotka ovat positiivisia ja vievät eteenpäin.

Raskaat hetket

Raskaat hetket. Ne voi olla niin erilaisia eri ihmisillä. Mulla ehdottomasti ne raskaimmat hetket liittyy huonoon käytökseen, puolin ja toisin. Lapset eivät itsessään ole raskaita, tai se lasten huono käytöskään itselläni syy negistellä, sillä he ovat lapsia, pieniä vasta, ja opettelavat ja tutustuvat tähän maailmaan ja sen sääntöihin ja tapoihin. Mutta se, miten itse reagoin toisten kiukkuun ja muuhun aina toisinaan. Minua ärsyttää se, että ärsyynnyn. Tokikin on paljon myös tilanteita, jolloin oma käytökseni menee juurikin pedagogisten ihanteiden ja lehmänhermojen kanssa yhtä linjaa. Mutta harmi vaan, että niin ei aina ole.

Oma huono käytökseni aiheuttaa päänvaivaa, sillä kyllä sitä vaan jälkikäteen aina pyörittelee ajatuksissaan, että mitä tuli lapsille sanottua, ja oliko pakko taas hermostua ja nostaa äänialaa.

Pieni lapsi on kuitenkin niin eri asia kuin aikuinen. Miksi aikuinen ihminen provosoituu ja menettää hermonsa? Tiuskii ja äksyilee, kun pitäisi olla aikuinen ja kaiken lisäksi näyttää esimerkkiä lapselle tunteiden käsittelystä ja vaikkapa siitä, miten reagoida kun suututtaa aivan tajuttomasti. Ja joo, tiedän senkin, että lapsi tarvitsee sen mallin siitä, että joskus suututaan ja sitten sovitaan, että aikuisetkin mokailee. Mutta silti, miksi ei voisi mokailla niin, että vaikka vain murisisi. Sanoisi että mur mur mua kiukuttaa ja siksi kihisen, eikä karjuisi siitä, miksi et tottele ja hermot menee ja tulee kiire ja en jaksa kuunnella ja ole hiljaa, ala tulla, miksi sun pitää olla noin, SUU KIINNI NYT. Ja muuta sellaista ei niin mieltä ylentävää.

Ärsyttävän todellinen klisee "sinun arkesi on jonkun lapsuus"

Sillä niinhän se on. Lasteni lapsuus. Oli paljon helpompaa olla töissä se varhaiskasvattaja, sillä vieraiden lasten kasvatus ei mene samalla lailla tunteisiin. Omat kultapallerot ajavat ne tunteet esiin, hyvässä ja pahassa.  

Tiedostan, ettei kukaan ole täydellinen. Silti oma käytös harmittaa. Se, että haluaisi aina hoitaa kriisitilanteet rakentavasti, mutta epäonnistuu niin usein. Etenkin, kun ei ole kyse siitä, että kokisin olevani väsynyt tai ylikuormittunut, vaan olen aivan tavallinen äiti, kaikessa epätäydellisyydessäni. Hyvä äiti, kuitenkin.

Vauvan kanssa oli helpompaa, mutta elämä opettaa

Vauvavuodet on olleet sinällään tosi auvoista aikaa, koska vastaavanlaisia ärsytyksen tunteita ei ole tullut vielä esille silloin. Joka aikakauteen kuuluu ne omat murheensa ja ilonsa. Silloin en  vielä ymmärtänyt, kun muilta äideiltä kuulin heidän töksäyttelyistä ja muista. Onneksi elämä opettaa meitä kaikkia.

Ja onneksi voi aina sopia, pyytää anteeksi, kertoa rakastavansa, ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Ja olla itselleen armollinen. 

Kuvat eivät ole mitenkään raskaista hetkistä, vaan viime vuoden Lapsimessuilta, joissa oli huippukivaa. Huhtikuun Lapsimessuja odotellessa!

Hyppää mukaan myös instagramissa, arki löytyy sieltä.

Parhaat lastenkirjat opettavat lapselle arkisesta elämästä - 8 kirjavinkkiä

Aikuisena lastenkirjojen lukeminen ei aina ole niin mieltä ylentävää. Tai juu, on se omalle lapselle lukeminen, mutta ne lastenkirjat. Tykkään kirjoista ylipäätään, mutta en suinkaan pidä jokaisesta kirjasta, eivätkä kaikki ole sellaisia, joita haluaisin lukea päivästä toiseen, tai edes kahta kertaa. 

Meillä käydään paljon kirjastossa, ja tykätään lukea. Niin lukeminen kuin lastenohjelmatkin ovat lapsille usein niitä väyliä, joiden kautta uudet asiat menevät nopeiten perille. Useinhan lapsille lukeminen on toistoa. Lapsi pyytää lukemaan lempparikirjojaan uudestaan ja uudestaan, päivistä ja viikoista toiseen. Ne jäävät mieleen, ja osaltaan opettavat lasta. 

Kuten sanoin, kaikki kirjat eivät ole mieleisiä, edes lapsillekaan. Joidenkin kirjojen graafinen ilme ei sykähdytä, osassa kieli on kankeaa. Tylsiä lastenkirjojakin on olemassa vaikka kuinka paljon. Sekään ei ole kivaa, jos kirja opettaa lapselle jonkun kurjan jutun, joka ei ollut vielä muuten tullut tutuksi, esim. joku mälsä hokema, nimittely, huono tapa tai muu. Kaikista kirjoista kun ei nimestä vielä tiedä, että mitä kaikkea se pitänee sisällään.

Ne parhaat kirjat liittyvät arkiseen elämään

Parhaita ovatkin sellaiset kirjat, jotka opettavat lapselle jotain arkisesta elämästä. Asioista, joiden kanssa painitaan joka päivä. 

Esimerkiksi tällaisia kirjoja kaipaisin:

Syö reippaasti ruokasi Niilo Nalle

Siskoa ei voi nostaa kaulasta, Pentti Poni

Poni-alkkarit ovat pyykissä, tänään on tyydyttävä toisiin alkkareihin, Sepe Susi

Joskus riidellään, ja sitten sovitaan. Sellaista elämä on, Veijo Kani

Näitä lukisin vielä ahkerammin, kuin muita kirjoja, ihan varmasti! Paljon mieluummin, kuin minkään ponin taikavoimista, Arendelin prinsessojen ainaisista synttäreistä tai apinasta, joka muutti kaiken ruoan jäätelöksi. 

Tässä 8 kirjavinkkiä, asioita arkisesta elämästä:

Vessavintiöt: Muistele tätä kun sinulla on hätä!

Hope Vestergaard & Valeria Petrone

Ihan loistava kirja vessaan liittyvistä asioista. Kaikilla eläimillä on joku asia, jonka he unohtavat. Ainikki lorvii, Simppa ei pesisi käsiään, Kössi ei haluaisi pyyhkiä. Lue tämä!

Pää tyynyyn!

Jory John & Benji Davies

Karhu on väsynyt ja menossa nukkumaan, mutta Ankka haluaisi sosialiseerata ja herättää karhua koko ajan. Hyvä kirja keskustella siitä, että yöllä nukutaan, illalla käydään nukkumaan.

Minun, sanoi orava

Rachel Bright & Jim Field

Tarina siitä, kuinka toisten kanssa jakaminen on kivempaa, kuin kisailu ja riitely.

Aina ei voi voittaa, Sateenkarikala

Marcus Pfisfer

Niinpä, aina ei voi voittaa, sellaista elämä on.

Kaapo Kanin känkkäränkkä 

Christina Butler & Frank Endersby

Joskus kiukuttaa kaikki, mutta siitäkin voi yrittää päästä yli.

Tämä on minun! 

Tracey Corderoy & Caroline Pedler

Pikkunalle ei halua lainata lelujaan. Tai ainakaan Roope-tiikeriään. Tyypillistä lähes aina kun on kavereita kylässä, ainakin näin meilläpäin.

Näin harjaat krokotiilin hampaat ja syötät ovelan apinan! sekä
Näin kylvetät dinosauruksen ja peittelet leijonan nukkumaan

Jane Clarke & Georgie Birkett

Näissä on aika vähän tekstiä, ja uppoavat siksi myös yksivuotiaallemme. Myös kolmevuotias tykkää näistä edelleen, on tykännyt jo parin vuoden ajan. Näissä tapahtuu nimensä mukaisia asioita, arjen hetkiä siis.

Oliko tuttuja kirjoja? 

Mitä arjen tilanteisiin liittyviä kirjoja teillä on osunut kohdalle? Nyt saa vinkata! 

Seuraathan meitä jo instagramissa!

"Äiti miksi mulla ei ole tuollaista kuin muilla?" - Äitiyden suuria tunteita

Äitiydessä tulee koko ajan lisää asioita, jotka ovat ihan uusia. Tällä kertaa kyseessä oli uudenlainen tunne. Sydäntä raastava sellainen.

Tapaus Ti-Ti

Lapsi oli odottanut Ti-Ti Nallen konserttia varmaan kuukausikaupalla. Olin toki laittanut pökköä pesään näyttämällä sille myös kyseisiä dvd:itä, joita ollaan kotiutettu meille useampi kappale kirpputorilta (tykkään siitä, kun ovat ns. kilttejä ohjelmia, eikä tarvitse äitinä jännittää ohjelman sisältöä, kuten vaikka pikkukakkosen kanssa tarvitsee).

Konsertti-ilta koitti, ja se oli tosi ihana (saatiin liput yhteistyönä, kiitos! Yhteistyöpostaus täällä). Kolmevuotiaalla oli mukana nalle, jonka hän on itse nimennyt Ti-Ti Nalleksi, ja josta on tullut hänelle tosi tärkeä. Ja tottakai Ti-Ti Nalle pääsi mukaan myös nimikkokonserttiinsa.

Vääränlainen

Paikan päällä lapsi kuitenkin huomasi, että monella muulla lapsella oli ne oikeat nallepehmot mukana. "Muiden nallet on ton näköiset", osoitti lapsi Ti-Ti -julisteita. "Oikeet. Mun nalle ei oo oikee Titi". Lapsi oli ihan murtunut, ja mulla kurkussa iso pala. Apua, mitä tähän voi sanoa?

No, kerroin lapselle, että kaikilla on erilaiset nallet. Kaikki nallet voi olla hyviä Titejä,  ja voi olla vaikka ihan minkälainen nalle vaan. Ei tainnut kolmevuotias aivan vakuuttua tästä, mutta onneksi pian tuli jo aika siirtyä konserttisalin puolelle, ja siellä taas oli niin jännää, että muiden nallet unohtuivat.

Mulla ei unohtunut. Nämä on varmaan näitä äitiyden hetkiä, kun menee vähän liian lujaa tunteisiin. Tällä kertaa siis tämä nalle juuttui raastamaan sydäntäni.

Ajattelin, että nytkö jo se alkaa! Vertailu muihin, muiden leluihin, vaatteisiin, autoon, lomamatkoihin, kotiin..? Eihän toki elämä kilpailu ole, mutta kyllähän lapset vertailevat, tekeväthän aikuisetkin niin. Mutta pieni lapsi on vaan niin haavoittuvainen, pieni. Ja tunteet taas osaavat joskus olla niin isoja.

Mulla oli jo aiemmin ollut mielessä, että jos kirpparilla tulee vastaan näitä Ti-Ti Nallen perheenjäseniä, niin voisin kotiuttaa niitä meillekin, kun kuitenkin lemppareihin lapsella  lukeutuvat. Nyt tämän pienen välikohtauksen takia itselläni on vähän kaksijakoisia mietteitä.

What to do?

Jos ostan lapselle näitä "oikeita" nalleja, annanko hänelle viestin, että juuri se on se oikea, ja että sellainen pitää olla kun muillakin on? Olenko mä joku, mitä ne on, curling-vanhempi? Raivaan harmin aiheet lapsen tieltä, siloitan tien onnelliseen elämään? Tälle oli joku uudempikin termi, mutten muista mikä se oli!

Vai jätän ostamatta, ja tuen ajatusta ja lapsen mielikuvitusta, että kyllä pieni vaaleanruskea nallekin voi olla nimeltään Ti-Ti? Sitä paitsi se on lapsen oma rakas nalle kuitenkin!

Tai ehkä vain lopetan ylianalysoinnin, ja katson kuinka käy? Luulen, että lapsi kyllä ottaa tämän tapaus Ti-Ti Nallen esille vielä lähitulevaisuudesssa.

Kyllä näköjään voi pienestä asiasta saada suuria tunteita itselleen, äiti kun on. Olisipa joku kertonut mulle viisi vuotta sitten moisen tunteilun, en olisi uskonut!

Tsemppiä kaikki kanssatunteilijat! 

Lisää äitipohdintaa löytyy myös instagramissa ja facebookissa

Lapsi oppii, vanhempi riemuitsee

Lapsi on oppinut potkupyöräilemään! Oi ilo ja autuus! 

Täällä äidillä on olllut vähän väsyneitä flunssapäiviä, jolloin voimaa ei ole ollut liikaa ja se on toki vaikuttanut myös mielialaan. Puolikuntoisenakin kauppaan on täytynyt mennä ruokatarpeita hakemaan, ja yllättäen olikin ihan ihme tapahtunut, kun potkupyöräily olikin jotenkin kummasti saanut tuulta allensa. Ihan yhtäkkiä vaan lapsi osaakin mennä huimaa vauhtia!

Potkupyörähän on saatu jo lähemmäs vuosi sitten, kun samanikäiset kuuluivat  jo pitkiä lenkkejä potkuttelevan pyörillään ympäri kyliä.  Syksyä onneksi riittikin pitkälti potkuharjoitteluihin, vaan silloin oli vielä tekniikka, ja sitä kautta se innostus asiaan hakusessa.

Mutta nyt se on löytynyt meillekin. Lapsen ilo omista kyvyistään on kyllä niin sydäntäpuristavan ihanaa. "Et saa minua kiinni, minä menen hurjaa vauhtia!", "äiti kato, äiti kato!". 

Sen myötä meillä on harjoiteltukin sanojen seis, stop, odota ja pysähdy sisältöä. Huh. Saattoi yksi päivä koko kaupunki kuulla kun tämä äiti karjaisi ohjeistuksen pyöräilevälle ipanalleen niin, että kurkkua kaihersi. Hups. No, mutta harjoittelemallahan sitä oppii, niin lapsi kuin äitikin.

On nää uudet taidot aina niin sykähdyttäviä! Ja kyllä, olen niiiiin fiiliksissä tästä taidosta :)

Meidän potkutteluja ja muita juttuja voi seurailla myös instagramin puolella

Lapsi nukkumaan omaan huoneeseen - sittenkin

Esikoisemme on muuttanut nukkumaan omaan huoneeseen. Oma haave oli, että tytöt muuttaisivat vasta yhdessä lastenhuoneeseen nukkumaan, kunhan kuopuskin kasvaisi ja saisi ikää lisää. Ajattelin, että kuopus voisi olla vaikka puolitoistavuotias silloin, eli vajaan vuoden päästä vasta. 

Aajatuksena taustalla oli se, että tuntui haikealta laittaa lapsi yksin nukkumaan, kun me muut koisitaan samassa huoneessa ja  vieläpä samassa sängyssä vauvan kanssa. Eikä lapsikaan muualle haikaillut, miksipä olisikaan?

Muuten olisi varmaan mentykin niin, sillä kirjoittelinhan aiemmin täällä, että meillä nukutaan ihan mukavasti, kaikki samassa huoneessa. Vaan nyttemmin vauvalla on ollut erikoisia öitä muutaman kerran (ei jatkuvasti, vaan harvakseltaan, mutta useamman yön ryppäissä), joten esikoinen siirtyi aluksi lastenhuoneeseen matkasänkynsä kera, jotta hänen unensa olisi turvattu.

Ja voi miten iloinen lapsi sieltä heräsikään, joka kertoi nukkuneensa lastenhuoneessa niii-in hyvin! Tähän saattaa liittyä tosi pientä psyykkausta, jota harjoitettiin ennen nukkumaanmenoa.. Ihanaa kun sä pääset nukkumaan lastenhuoneeseen, oi kun siellä nukkuukin niiiiin hyvin, oi ihanaa! Oi pääsispä äitikin nukkumaan sinne, harmi etten mahdu sun matkasänkyyn! Jne :D

Suuri askel, kuitenkin

Pienisuuri asia, mutta kyllä vain tuo tuommoinenkin tuntuu taas yhdeltä isolta etapilta, joka lapsen elämässä on saavutettu. Nyt hänen oikea sänkynsäkin on saatu siirrettyä huoneeseen, ja matkasänky-yöt kokivat loppunsa. Lapsi taisi vasta tässä kohtaa oivaltaa, että hän nyt oikeasti nukkuu eri huoneessa kuin muut, oli varmaan aiemmin ajatellut olevansa retkellä vain. 

Hän onkin sitä ääneen pohtinut, ja muutamana päivänä tokaissut äiti mä oon kiltisti, en nuku enää leikkihuoneessa! Jaiks, oliko lapsi ajatellut nukkumisratkaisun olevan rangaistus? Aaaaa karseeta! Kylläpä epäonnistuttiinkin lapselle tilanteen sanoittamisessa. Asiasta on keskusteltu hänen kanssaan nyt vielä enemmän, ja olenkin koittanut tehdä nukkumaanmenoista hänelle mukavampia tilanteita, jospa vastaavanlaiset ajatukset saisi sillä karkoitettua pois? Vähän on kyllä kieltämättä kirpaissut äidin mieltä nuo oman pienen aatokset. Voi mun reipasta reppanaa!

Muistan edelleen sen hetken, kun ekan kerran kokeiltiin esikoista aikoinaan omaan sänkyyn laittaa nukkumaaan, joskus vauvavuoden aikana. Koin silloin jotain ulkoapäin tulevaa painetta asian suhteen. Vaikka se sänky olikin silloin omassamme kiinni, tuntui se silti aivan kamalalta, liian suurelta askeleelta siihen hetkeen, raastavalta. Oi äidin tunteita. Aina kannattaa itseään kuunnella! Niinpä hän ei siinä hetkessä vielä päätynyt kuitenkaan omaan sänkyyn nukkumaan, vaan jatkoi nukkujan uraansa kainalossa. Myöhemmin oli oikea hetki myös omalle sängylle, kaikelle kun tuppaa olemaan aikansa ja paikkansa.

Vaikka mun kyllä edelleen tekisi mieli ottaa isompi pienikin kainaloon! Tuppaa vaan kainalot loppumaan kesken, kun toisessa on vauva ja toisessa mies. Yhdessä reissupaikassa hetki sitten nukuin kolmisin lasten kanssa 240cm leveässä sängyssä, esikoinen toisessa, vauva toisessa kainalossa. Reissun ja äidin kainalon taikaa, mutta nukuttiin erityisen hyvin, ja melkein aamuyhdeksään saakka :D

Toiset siirtyvät omiin sänkyihin ja huoneisiin aiemmin, toiset myöhemmin. Koko perheen tarpeita ja toiveita kuunnellen ♥

Meidät löytää myös instagramista!

Pelottava Pikku Kakkonen -Lastenohjelmien ikärajoista

Lastenohjelmanoviisi

Olen aika uusi näissä lastenohjelmakuvioissa. Esikoinen on vasta 2,5-vuotias, joten meillä ei ole vielä kovin kauaa katseltu lastenohjelmia. Sen vuoksi itselläni ei olekaan vielä suurempaa kokemusta lastenohjelmien tooodella laajasta kirjosta. Lastenohjelmia meillä ei katsella aivan joka päivä, mutta useampi kerta viikossa kuitenkin.

Ikärajasuositukset katson aina tarkasti, ja niitä meillä noudatetaankin. Niitähän löytyykin lastenohjlemista vain kahta kastia, 7 tai S. Ne kun yleensä kertovat ainakin sen verran, että 7-merkkisessä on elementtejä, jotka ei välttämättä ole pienimmille sopivia. Mahdollisesti jänniä tai hurjia juttuja. Meillä katsellaan niitä S niinkuin sallittu-ohjelmia. Toisinaan lapsi katselee niitä itsekseen, kun minä puuhailen kotihommia, ja toisinaan niitä katsellaan yhdessä. 

On ehkä ollut naiivia itseltäni ajatella, että kaikki sallitut ohjelmat oikeasti sopivat kaikille, pienelle lapsellekin. Kaksivuotias on kuitenkin vielä niin kovin pieni loppujen lopuksi, vaikka se välillä itseltä unohtuukin. Ja onhan kaksivuotiaissakin erilaisia, joillekin kaikki voi sopia, mutta meillä on huomattu, että meidän tyypille kaikki eivät sovi.

Vuosi sitten

Hurjat ja kurjat jutut ohjelmissa

Eräänä päivänä oltiin katsomassa lapsosen kanssa aamun kesyjä ohjelmia, kun ohjelmissa olikin vuorossa pelottavaa vampyyrijahtia taskulamppujen kera. Lapsesta huomasi, että nyt on vähän liian jännää menoa. Möh. Vaihdettiin äkkiä toiselle kanavalle, josta kaikeksi onneksi tuli samaan aikaan ihan leppoisan oloinen ohjelma. Edellisen kerran, kun jotain vastaavaa oli, rupesi lapsoseni juttelemaan että "äiti minä pelkään pimeää!" Sitä on meillä välillä toisteltu sen jälkeen. Eiiiih.

Myös omat lapsuuden lempparit, ponit, eivät olleetkaan telkkarissa nykypäivänä yhtä kesyjä kuin silloin muinoin. Ulkonäön lisäksi myös niiden jutut olivat muuttuneet kovasti, eivätkä välttämättä parempaan suuntaan. 

Lasten ikilemppari Kaapo taas opetti lapselleni, että ruoasta voi myös sanoa esimerkiksi, että hyi yök! Voi Kaapo minkä teit! Sitä on meillä sen jälkeen toisteltu. En henkilökohtaisesti kaivannut yhtään noita "hyihyi hyiii hyiii"-juttuja, että kiitos vaan! 

Ehkä me katsotaan jatkossa vain superkesyjä jaksoja?

Ehkä me vaan tyydytään jatkossa valitsemaan Areenasta itse jotain varmasti, supervarmasti kesyjä juttuja, itseaiheutetut painajaiset lapsoselle ei nyt ollut se juttu, mikä on hakusessa. Olispa lastenohjelmien sisältö yhtä helppo tsekata kuin kirjojen!

Ja eeeeei, en minä ylireagoi (paitsi ehkä tuossa Kaapo-jutussa ;) ). Kyse kuitenkin lapsen tunne-elämästä. Maailmalta ei voi lasta sulkea, eikä tynnyrissä kasvattaa, mutta joiltakin asioilta voi onneksi suojella lasta, ainakin vielä tässä vaiheessa ja juurikin ikätason ja lapsen kykyjen mukaisesti.

Me varmaan katsotaan jatkossa vain Teletappeja ja "Nalle apina ankkaa" kunnes tyyppi täyttää viisi..

Mikä muilla on ajatus lastenohjelmien suhteen?

Kasvukipuja, painajaisia, mahakipua?

Päiväunia  "avaruusraketissa" 

En aina ihan tiedä, että mitä meillä yöaikaan oikein tapahtuu. Pienempi kahdesta nukkuu öitänsä oikein mukavasti, mutta isommalla pienellä on välillä omituisia, ei niin hyviä öitä. Ei onneksi usein, mutta toistuvasti kuitenkin.

Esikoisen vauvavuoden aikana mulla tuli imetysdieetti hyvin tutuksi, kun hänellä oli monia ruoka-aineita, joihin selvästi reagoi. Huonot yöt olikin meillä paljolti yhteydessä juurikin vääränlaiseen ruokaan. Ruoka-aineita karsimalla meillekin saatiin hyvät unet, ja sellaisia ne on päänsääntöisesti olleet edelleenkin, vaikka lapsella edelleenkin on ongelmia joidenkin ruoka-aineiden kanssa.

Meillä on tullut lähiaikoina tutuksi kahden yön taktiikka. Esikoisella on kaksi huonoa yötä aina peräkkäin, ei koskaan yksittäistä, tai kolmea. Nämä huonot yöt sisältää monta, yleensä 3-7 heräämistä kovalla itkulla, joka hetken päästä laantuu, alkaen taas uudestaan. Tosi, tosi kovaa ääntä lähtee pienestä raukasta.

Selvästi tätä tapahtuu ainakin silloin, kun vääriä asioita on syöty, mutta joskus, esimerkiksi viimeisin kerta on sellainen, ettei keksitä, mikä se voisi olla. Mitään väärää ei ole ipana saanut. Olenkin googletellut kaikki mahdolliset kasvukivut ja muut asiat, hampaatkin lapsella kun on jo suussa kaikki. Lapsi itse kun ei osaa nimetä heräämisen aiheuttavaa asiaa, ja sitten taas toisaalta on helposti johdateltavissa, jos kysyy sattuiko mahaan, näitkö painajaista, niin vastaus on joo sattuu tai joo näin minä. 

Mysteeristä on siis toistaiseksi, eli tietänee salapoliisinhommia  asian tiimoilta..

Pienen mielen mietteitä siskoudesta

Kirjottelin juuri, kuinka itsestä tämä kahden lapsen äiteily on luontevaa, hyvältä tuntuvaa. Esikoisen mieli taas selvästi käsittelee minua enemmän sitä, että äiti on nyt myös jonkun toisenkin tyypin äiti. Se näkyy myös pikkutyypin jutteluissa.

"Äiti, missä minun paikka on?"

Kyseli surullinen taaperoinen kauppareissulla, jolle ei oltu rattaisiin otettu mukaan kuin vain vauvan vaunukoppa, ja taaperon ratasosa jätetty kotiin. Voi pieni murunen. Voi äidin sydäntä, joka oli pakahtua surkeudesta. Hän kyllä jaksaa kävellä kauppaan ja takaisin, mutta voih, kun siskokin saa olla rattaissa. Niinpä, ymmärrän. ♥

"Kyllä tähän mahtuu kaksi tyttöä yhtäaikaa". 

Näin on esikoinen tuumannut joka päivä, useaan otteeseen, aina silloin, kun tytöt ovat molemmat sylissä samalla kertaa. Voi kyllä, niitä onneksi mahtuu syliin kaksin kappalein ♥

"Äitin kanssa samalaiset pipot on. Vain minulla ja äitillä, (r)usettipipot." 

Tärkeä asia pienen elämässä. Vain äitillä ja esikoisella, ei ole vauvalla samanlaista. 

"Ei vauva saa tätä keksiä syödä, mummo osti vain minulle sen" 

Me ollaan aika paljon tuon pikkutyypin kanssa keskusteltu kaikesta kivasta, mitä hän saa tehdä tai syödä, mutta vauva ei vielä saa. Ihan vaan niitä hyviä asioita korostaaksemme ja esille tuodaksemme, jos se vaikka ehkäisisi vähän sitä mahdollista mustasukkaisuuttakin. Vauva kuitekin on paljon sylissä jo imetyksenkin takia, ja toki muutenkin saa huomiota. Mutta kaksivuotias saa sentään syödä keksiä silloin tällöin, siitä hän osaa olla ihan ylpeäkin :D

Mutta kyllä sitä siskoa myös kovasti rakastetaan."Minun sisko-kuuta" (sisko-kulta), ja on sitä jo mietitty myös, että "mitsi sisko ei halua leikkiä minun kanssa?" 

Ihana pieni isosisko ♥