Vieläkö vuonna 2019 uskotaan joulupukkiin? Oikeasti?

Joulun odotus on ihanaa aikaa. Instan puolelta onkin päässyt seurailemaan meidän joulun odotusta ja hypetystä. Lapset täpinöivät joululahjahaaveissaan ja ihastelevat ihania joulukoristeita. Ja tietävät kerrankin hyvin tarkkaan, minkä numeroisessa päivässä ollaan menossa. Parasta numeroiden opettelua pienille lapsille, kun motivaatio, eli jouluaatto on odotuksena.

Yhdessä keskusteluryhmässä törmäsin kysymykseen: vieläkö vuonna 2019 uskotaan joulupukkiin? Kyllähän niin on. Itse tunnen niin paljon perheitä, joissa joulupukkiin ei uskota, se on vain satuhahmo, että elän selvästi omassa kuplassani. Joulun aikaan aina havahdun siihen, kyllä siihen oikeasti edelleen uskotaan. Se ei onneksi ole minulta pois.

Viime vuonna mielestäni joulupukki oli vielä siinä mielessä hauska asia, että vein lapsetkin joulupukkia katsomaan, onhan omaankin lapsuuteeni kuulunut joulupukkisadut, vaikka joulupukkiin ei ollakaan uskottu. Tänä vuonna en ole kokenut tarpeelliseksi edistää joulupukki-asiaa edes perinteen vuoksi, lapsilla kun ei tunnu olevan mitään intressejä joulupukin suuntaan ja jouluperinteitä meillä kyllä riittää ilmankin.

Lapset toistavat perheen aikuisten ajatuksia

Edelleen itseäni mietityttävät nämä ikiaikaiset asiat. Syksyllä lapseni ja muutama muu lapsi keskustelivat eräissä lasten riennoissa näin:

-Jeesus ei oo totta, se on satua.

-Eikä ole, me uskotaan Jeesukseen.

-No mutta se on ihan höpöhöpöä.

-Höpöhöpö itelles.

-------------

-Mitä sä oot toivonut joulupukilta?

-Ei joulupukkia oo olemassa, ni en mitään.

-On joulupukki ihan oikee ja se tuo kaikille lapsille lahjoja.

-Eikä tuo, kun äiti ja isi tuo ne lahjat.

-Ei se mee niin.

-----------

Hehheh. Molemmat keskustelut peilaavat selvästi  kunkin perheen ajatuksia. Niinhän ylipäätään on, lapset juttelevat paljon niitä asioita, joita ovat kuulleet, toistavat muiden ajatuksia omiensa seassa. (Niinhän osa aikuisistakin tekee.)

Idyllisintä olisi, jos kukaan ei astuisi toisen perheen ajatusten varpaille. Että meidän lapset ei astuisi joulupukkiin uskovien varpaille, eikä muut lapset rienaisi Jeesusta, jos siihen eivät usko. Lapset möläyttelevät monia asioita, mutta sävy niihin tulee aika useasti perheen aikuisten ajatuksista. Vaikka toisaalta, ei meidän usko siihen kaadu, mitä muut sanovat.

Meillä käydään aika ahkerasti keskustelua siitä, että ihmiset uskovat eri asioihin, ja että sitä vapautta tulisi kunnioittaa. Se on suuri asia, että on vapaus uskoa tai olla uskomatta, oli asia mikä tahansa. Oli se sitten joku hassuttelu, tai elämänkatsomus. Vapaus päättää itseensä ja perheeseensä liittyvistä asioista. Sitä vapautta pidän suuressa arvossa.

Joten kyllä, myös vuonna 2019 uskotaan eri asioihin.

 Siksi en myöskään haluaisi, että meidän lapsi spoilaa muiden joulupukkeilut. Se kun ei ole meidän asiamme.  Viime vuonna kirjoitinkin mietteitä, pilaako lapseni muiden uskon joulupukkiin?

Jatkamme siis keskustelua muiden näkemysten kunnioittamisesta, puolin ja toisin :)

Lue myös

Jouluihmisen jouluinhokit

8 vinkkiä kirppisjouluun

DIY höyhenkuusi

Instagramin puolelta löydät meidät nimimerkin @iloelolaura takaa!

Äiti, miksi tuolla aikuisella ei ole kypärää?

"Äiti, o-ou, tolla aikuisella ei ole kypärää! Tuhmeliini! Miksi se ei oo laittanut kypärää?" Vastaavanlaisia ajatuksia on voinut kuulla viimeisen vuoden aikana perheessämme hyvin usein, etenkin kesällä päivittäin. Tämä puheenaihe, aikuisten pyöräilykypärän käyttämättömyys on varmasti melko yleinen pikkulapsiperheissä? Ja kyllä se välillä mietityttää itseänikin, että miksi?

Miksi aikuiset ei käytä pyöräillessä kypärää?

Mitäpä siihen sitten vastaamaan. Lapselle sanon yleensä, että voi ei, tosi kurjaa kun aikuinen ei ole laittanut kypärää. Tuohon tuhmeliini-heittoon sanon, etteivät ne aikuiset ole tuhmia, vaan että aikuiset saavat itse päättää, käyttävätkö he kypärää vai ei. Lapsien kypärän käytöstä päättävät puolestaan aikuiset.  Jotkut aikuiset kaiketi ajattelevat, ettei heille satu mitään, etteivät he tarvitse siksi kypärää mihinkään. Ovathan he aikusia ja osaavat pyöräillä?

Ja toki asiaa ei voi siihen jättää. Lapselle täytyy kertoa myös, että aikuisillekin voi sattua jotain, sillä niinhän se on. Koskaan ei voi tietää, tuleeko pyörään vika, ajaako auto päälle, jääkö toisen polkupyörän alle tai hyppääkö jalankulkija eteen. Tai ihan vaan sekin, että itse mokaisi. Vai ajattelevatko aikuiset oikeasti olevansa niin kaikkivoipia, ettei kypärälle ole tarvetta? 

Onneksi sentään lapsilla näkee yleensä aina kypärän päässä. 

Mulla itselläni oli ongelmia kypärän kanssa teini-iässä. Kypärä oli mielestäni ruma, iso ja pilasi otsatukan. Siinä tuli hiki ja lättätukka. Se oli väärän värinen, ja liian sporttisen näköinen. Olin aika tyypillinen teini, ja silloin kun tuttujen aikuisten silmä vältti, poljin kouluun kypärä pyörän ohjaustangosta roikkuen. Onneksi olen kuitenkin kasvanut (edes) tässä asiassa aikuiseksi, ja nykyään löytää myös muita kypäriä, kuin niitä sporttimalleja. Ne kun vaan eivät istu omaan päähäni.

Kypärän käyttöikä ei ole ikuinen

Kypärä on samalla lailla turvalaite, kuin vaikkapa lasten turvaistuimet. Turvaistuimille on valmistajasta riippuen annettu 3-7-vuoden elinikä, jonka jälkeen olisi hyvä hankkia uusi turvaistuin tai turvakaukalo. 

Koitin keväällä etsiä tietoa pyöräilykypärien käyttöiästä, tai niiden suosituksista lähinnä. En löytänyt mitään yhtä selvää, mutta aika monessa lähteessä mainittiin 5-10 vuotta. Kypärän käyttöikää lyhensi kolhut ja muut osumat. 

Oma kypäräni oli ottanut aika paljonkin osumaa, vaikka olikin näennäisesti ehjä. Pyysin ja sain äitienpäivälahjaksi uuden kypärän. Nutcase edelleen, koska se istuu päähän hyvin. Vanha kypäräni oli samaa merkkiä, siitä tykkäsin kovasti. 

Miettiikö sun lapset aikuisten kypärän käyttöä? Käytätkö itse kypärää silloin, kun lapsesi ei ole näkemässä?

Myös Minnalta löytyy hieno kypärä, ja Selina ihmetteli, että missä on vanhempien pyöräilykypärät. Niinpä. Mutta Jasminin mies puolestaan pyöräilee ilman kypärää, auts! (Tuhmeliini? :D ) 

Tosielämän lelut

Meidän taaperolle ei selvästikään omat lelut riitä enää! Kun silmä välttää, niin tuon kaksi- ja puolivuotiaan ipanan nukkelapsoset valtaavat alaa kotona.

Tämä on jotenkin niin suloisen hauskaa ja hupsua. Koskaan ei voi tietää, että mistä noita lapsosia löytää. Ja hei, koskaan vessaan mennessä et voi tietää, kuka siellä potalla istuukaan jo valmiina!

Hauskuuttaa kyllä montaa mun hetkeä, vaikka se tosiaan ei ole lapsen tarkoitus, vaan leikki on se tarkoitus. Kai nuo tosielämän lelut ja leikit ovat parhaita, todentuntuisia.

Huvittavinta on se, että näistä tosielämän leluista luovutaan vain pitkin hampain, pakon edessä. Lapseni ei välttämättä hae näitä lapsiaan pois kun vasta silloin, jos tavaroille on muuta käyttöä luvassa. 

"Äiti nyt hiljempaa! Peppi yrittää nukkua!"

"Ei saa mennä sinne! Emma on pissillä! Laita ovi kiinni!!"

Minkälaisilla leikeillä teillä lapset hauskuuttaa vanhempia? 

Pienen mielen mietteitä siskoudesta

Kirjottelin juuri, kuinka itsestä tämä kahden lapsen äiteily on luontevaa, hyvältä tuntuvaa. Esikoisen mieli taas selvästi käsittelee minua enemmän sitä, että äiti on nyt myös jonkun toisenkin tyypin äiti. Se näkyy myös pikkutyypin jutteluissa.

"Äiti, missä minun paikka on?"

Kyseli surullinen taaperoinen kauppareissulla, jolle ei oltu rattaisiin otettu mukaan kuin vain vauvan vaunukoppa, ja taaperon ratasosa jätetty kotiin. Voi pieni murunen. Voi äidin sydäntä, joka oli pakahtua surkeudesta. Hän kyllä jaksaa kävellä kauppaan ja takaisin, mutta voih, kun siskokin saa olla rattaissa. Niinpä, ymmärrän. ♥

"Kyllä tähän mahtuu kaksi tyttöä yhtäaikaa". 

Näin on esikoinen tuumannut joka päivä, useaan otteeseen, aina silloin, kun tytöt ovat molemmat sylissä samalla kertaa. Voi kyllä, niitä onneksi mahtuu syliin kaksin kappalein ♥

"Äitin kanssa samalaiset pipot on. Vain minulla ja äitillä, (r)usettipipot." 

Tärkeä asia pienen elämässä. Vain äitillä ja esikoisella, ei ole vauvalla samanlaista. 

"Ei vauva saa tätä keksiä syödä, mummo osti vain minulle sen" 

Me ollaan aika paljon tuon pikkutyypin kanssa keskusteltu kaikesta kivasta, mitä hän saa tehdä tai syödä, mutta vauva ei vielä saa. Ihan vaan niitä hyviä asioita korostaaksemme ja esille tuodaksemme, jos se vaikka ehkäisisi vähän sitä mahdollista mustasukkaisuuttakin. Vauva kuitekin on paljon sylissä jo imetyksenkin takia, ja toki muutenkin saa huomiota. Mutta kaksivuotias saa sentään syödä keksiä silloin tällöin, siitä hän osaa olla ihan ylpeäkin :D

Mutta kyllä sitä siskoa myös kovasti rakastetaan."Minun sisko-kuuta" (sisko-kulta), ja on sitä jo mietitty myös, että "mitsi sisko ei halua leikkiä minun kanssa?" 

Ihana pieni isosisko ♥

Ipanan totuudet

Lapsen suustahan se totuus taitaa kuulua?

Siinä tapauksessa luulen, että me kuljetaan bussilla aika usein, sillä ipana on nyt pari kertaa runoillut, että

Hei hei bussi, nähdään pian! Olet rakas!

Että kiitos Lappeenrannan paikallisliikenne, ja ilmaiset kyydit! Kyllä miekin tykkään, vaikken ehkä ihan rakastakaan ;)