Öinen uhmakiukku - Vähän vielä uhmaiästä

Viime kuussa lyhyesti pohdin, miltä uhmavaihe tuntuu näin toisen lapsen kohdalla. Nyt kuukauden takaiseen verrattuna uhmistelut ovat selkeästi paljon enemmän läsnä arjessa, ja voi pojat, sen kyllä huomaa!

Edelleen olen silti samaa mieltä tuosta kuukauden takaisesta. Ne hetket eivät mene tunteisiin aivan yhtä kovaa kun esikoisen aikoihin, mutta kyllä ne välillä aika tiukille ottavat.

Viime viikolla käytiin kurkkaamassa paikallisen Fidan tarjouspäivät. Rakas pieni raivotar sai siellä, avarassa hallitilassa melkoiset tunnetilat, kun hänen käytöstään joutui rajoittamaan. Jonoakin oli melkoisesti, joten visiittimme ei päättynyt kovin nopeasti, vaan muutkin saivat nauttia äänekkyydestämme. Onneksi maailmaan mahtuu ääntä, ja ihme kyllä, kukaan ei edes mulkoillut meitä :)

En häpeä lapsen käytöstä, mutta kyllä se kieltämättä vähän kuumottaa, kun lapsi huutaa kaikuvassa tilassa pitkiä aikoja, että "äiti hali, äiti hali, äiti haliii!". Helppo olisi ajatella, että mikähän tuotakin äitiä vaivaa, kun huudattaa lastaan eikä voi syliä kaipaavalle lapselle sitä halia antaa.

Mutta voi kun se olisikin niin yksinkertaista :D Tuo uhmaikä mutkistaa monta asiaa, ja meillä tuo "äiti hali" -huuto tuntuu olevan tyypillisin virke noihin uhmahetkiin. Ja lapsi EI TODELLAKAAN halua silloin sitä halia, tuollakin kirppiksellä yritin sitä moneen kertaan hänelle tarjota. Vaan ei. Vasta sittten, kun tahtomis-ei tahtomis -näytös on päästy tiettyyn pisteeseen, silloin hali oikeasti kelpaa ja on tarpeen. Silloin aina käydään tuota hetkeä läpi.

Mutta se on kyllä jännä, kuinka et vaan voi vauhdittaa aina sen meneillään olevan kiukkuhetken ylipääsemistä, vaikka päälläsi seisoisit. Hyvä esimerkki tästä oli YHTENÄ YÖNÄ tässä lähiaikoina.

Lapsi heräsi yöllä asiaan x. Ei yleensä heräile kesken unien, vaan nukkua posottaa iltakahdeksasta-yhdeksästä eteenpäin. No nyt heräsi, ja voi olla että naapuritkin sen kuulivat. Lapsi oli tosi kiukkuinen, raukka, eli selvästi jotain hyvin tärkeää uhmakasvun hetkeään. Tosin me vanhemmat oltiin kyllä vielä enemmän reppanoita,  yöllä kun olisi kiva nukkua, ei ehkä oma aivotoiminta ole ihan parasta laatua tuolloin taiteilla pienen tärkeää kehityskauttaan elävän draamailijan kanssa.

Tosi, tosi hämärästi muistan, että esikoisellakin oli ihan muutama tällainen draamojen yö? En tosin ihan menisi vannomaan, ei ole tullut laitettua ylös mihinkään. No, toivotaan että nyt menee samalla lailla, että kovin montaa vastaavan hilpeää yötä ei olisi luvassa :D

Instagramin puolella @iloelolaura kyselinkin, onko uhmayöt tuttu käsite. Vähän yli puolet vastanneista oli kokeneet saman ihanuuden :D

Kurkkaa myös:

Näin selviät uhmaiästä

Lapsen yliväsymys vaikuttaa nukkumiseen

Pienet tytötkin osaa tapella!

Uhmaikä tuli uudestaan

Muistan, kuinka esikoisen uhmaikä meni välillä aika kovaa tunteisiin. Otti koville aikuisena. Vaan miten nyt, kun yhdestä uhmaiästä on jo vanhempana kokemusta rikkaampi, ja seuraava on alkanut?

Taaperolla on jo pitemmän aikaa ollut enteitä tuosta tärkeästä ikäkaudesta, uhmaiästä. Ensimmäinen ajatus oli "hei tää on tuttua, tiedän tämän!", ja pieni hyväntuulinen naurahdus päälle. Aina ei toki naurata, mutta lähtökohtaisesti olo on tasaisempi ja useammin kyllä naurattaa kuin viimeksi.

Esikoisen kanssa kun kaikki uudet vaiheet olivat, ja ovat tavallaan ihan uusia itsellekin. Sillä ei ole merkitystä, että olen ammatiltani varhaiskasvattaja, koska vanhempana minulle kaikki on uutta silti. Asiat tuntuvat erilaiselta kun kokee ne vanhempana.

Nyt kun uhmavaiheesta (ei ole mielestäni paras sanavaihtoehto, mutta pelkkä tahtokausikaan ei kuvaa tarpeeksi. Ehkä se olisi tahtoo-ei tahdo-ei todellakaan tiedä mitä tahtoo, mutta ei ainakaan tahdo sitä mitä äiti ehdottaa ) on se yksi kokemus, on tavallaan aika hienoa huomata, että uhma ei mene samalla tapaa tunteisiin itsellä. Toki tietenkin välillä ärsyttää, mutta ei kuitenkaan samalla tapaa kuin ensimmäisen kohdalla. Ja kun sen tietää ja muistaa, että uhmaikäkin se menee kyllä ohi jossain kohtaa.

Uhmakauttaan elävä lapsi on eri kuin siskonsa, mutta koen tässä pätevän sen saman, mitä olen huomannut muussakin: kun on useampi lapsi, sitä tajuaa myös joistakin menneistä hetkistä, että ei ollutkaan kyse lapsen luonteesta, vaan meneillään olevasta ikäkaudesta.

Toisella kertaa on jotenkin jo helpompi eriyttää omassa mielessä näitä asioita, ja siksi uhmaikä tuntuu vain yhdeltä vaiheelta muiden joukossa.

Ja se on aika kivaa se :)

Ja ajatella, kun äitivarmuutta kertyy koko ajan, niin mitenhän sitten seuraavan lapsen kohdalla?

Lue myös

Näin selviät uhmaiästä

Äitiyden ristiriitaiset tunteet

Älä häpeä lasten julkisia kiukkukohtauksia!

Tule mukaan myös Instagramiin @iloelolaura

Joko se uhmaikä hellittäisi?

Meillä on miehen kanssa jo parin viikon ajan ollut mielessä varovainen ajatus siitä, että olisikohan esikoisen uhmaiän pahin kärki jo takana? Ehkä! Olispa! Tokihan lapsen kanssa erimielisyyksiä meillä on vaikka missä välissä päivän aikaan, mutta se on jotenkin erilaista kuin aiemmin. 

Kivaahan meillä on ollut ennenkin, ja paljon ihania hetkiä, mutta lähiaikoina meillä on ollut myös tosi ihania päiviä! Siis semmoisia ihania, kun kaikki vaan tuntuu ihanalta, ja voi vaan ihailla sitä suloisen hauskaa lasta, jonka on onnistunut pullauttamaan tähän maailmaan. 

Tahtokautta kyllä edelleenkin meillä elellään, lapsi tahtoo vaikka sun mitä, ja kokeilee kyllä rajojaan. Ja edelleen lapsen tahdon ilmaisut ovat vahvoja, niin kuin kuuluukin olla. Ja kyllä yhäkin olen monessa kohtaa repimässä niitä pelihousujani. Mutta silti! On ihan selvästi muutosta edelliseen. ♥♥♥

Kauanko muilla lapsosilla on uhmistuhmis-kausi kestänyt? Minkä ikäisenä on alkanut helpottaa? Voiko se tulla takaisin vielä? 

Seuraava vaihetta odotellessa, mikä se sitten onkaan :)

Näin selviät uhmaiästä

Haha, otsikko oli vitsi! Koska et selviä siitä! Et, vaikka olisit kuinka minkä varhaiskasvatusalan ammattilainen, hyvän tahdon lähettiläs tai muu supersankari.

Tai siltä ainakin välillä tuntuu.

Uhmaikä tosiaankin on kasvamista, niin aikuisen kuin lapsenkin osalta. Ja onneksi sekin on vain ajanjakso elämässä, ja loppujen lopuksi aika lyhyt sellainen. Siitä kai selviää läpi vain elämällä sen? Vai mitä?! Helpompaa se toki on varmastikin silloin, kun aikuisen hermo venyy ja venyyyyy ja venyyyyy, mutta ei katkea. Mutta miten se tila saavutetaan?

Olisi kiva tietää!

Kyllä vaan joskus ihan oikeasti lahjonta kiristys uhkailu kaikki lapsen tunteiden sanoittamiset, puolitiehen tulemiset, tsemppaamiset, kehumiset, kyselyt, lohduttaminen, rauhoittumiset, halausyritykset, huumorinkukkaset ja muut ihanat keinot ei vaan auta luovimaan tilannetta eteenpäin.

On aina helppo kaukaa huudella ohjeita, kun ei ole elämässä itse sitä tilannetta juuri sillä hetkellä. Kun haastava tilanne on päällä ollut jo vaikka kuinka kauan, ja kaikki nuo on kokeiltu toimimatta, niin ärsyyntyneenä miettii itse, että pomppisiko sitä tasajalkaa, huutaisiko niin kovaa kun lähtee, löisikö omaa päätä seinään, vai käviskö itkemään itsekin. Vaiko kaikkia niitä. Toimiskohan?

No kaikki varmaan tietää kokeilemattakin, että ei toimi. Mikäs sitten toimii? No en tiedä! Paitsi toki se, kun tilanteelle antaa aikaa. Mitään kasvatusvinkkejä ei siis ole tarjolla. Mutta sen sijaan ajatuksia siitä, kuinka ne haastavat hetket oman rakkaan riiviön kanssa on itselle helpompia. Eli muistilistaa itselle, koska lapsihan ei ole se ongelma, vaan aikuinen on.


Näin voin selvitä paremmin hengissä uhmaiästä

1. Syö itse säännöllisesti. Ihan oikeasti. Tasainen verensokeri, se on ihan kultaa. Se takaa paremman jaksamisen silloinkin, kun ottaa aivoon ja kovaa. You're not you when you're hungry, eikös.

2. Hengitä syvään. Vähän niinkun synnyttäessäkin. Hengitys rentouttaa kroppaa ja lihaksia, ja kuljettaa hapen tasaisesti koko kehoon, vähentää adrenaliinia. Rukoile voimia, laske miljoonaan, laula laulu, tai mikä ikinä sun keino sitten onkaan, niin käytä se.

3. Huolehdi myös että ipanan ravintotaso on stabiili. Nälkäisenä myös se oma ipana on ihan tunnistamattomissa. Tai nälkäväsy, huh.

4. Oikeasti joskus on ihan ok laittaa ne kuulosuojaimet päähän, jos äänekkääseen tilanteeseen ei ole ratkaisua lähihetkinä näkösällä ja omat hermot alkaa rallattaa.

5. Älä välitä, vaikka naapurit kyllä kuulee, että teillä välillä rääkyy lapsi tai aikuinen. Onpahan vastapainoa sille naapurin koiran rääkymisellekin sitten.

6. Ulkoile toisinaan. Ihan yksin. On terapeuttista. Lataudut seuraavaa zen-yritystä varten.

7. Anna armoa itselle. Ota kiukut ja uhmat vain mahdollisuutena kasvaa itse. Toki joka kerta se oma kasvaminen ei ihan onnistu, ei tosiaan. Mutta ei hätää. Ne äitihepulitkaan ei ole loppujen lopuksi niin vaarallisia. Seuraavalla kerralla taas sitten. Se seuraava kerta kuitenkin ihan varmasti tulee vielä, todennäköisemmin hetken päästä, tai viimeistään huomenna.

8. Valitse taistelusi. Kaikki taistelut ei ole sen arvoisia, kannattaa keskittää voimavarat vaan niihin, joilla näkee olevan jotain oleellista merkitystä.

9. Onnittele itseäsi niistä hyvin sujuneista hetkistä, kun sait omaa pinnaa taas vähän venytettyä. Jes, sä kehityt koko ajan! Lohduta niistä hetkistä, jotka ei menny niinkun Strömsössä. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa oot koko ajan taitavampi.

10. Mene itsekin ajoissa nukkumaan, jookos?

Mitkä teidän niksit on hermojen kasvattamiseen? Heh, saa tosiaankin kertoa!

Uhmisflunssa

Uhmisflunssa, eli uhmaikäinen flunssassa. Uhmisflunssan ekat hetket menee pientä, kipeää uhmaikäistä helliessä, hoivatessa ja sääliessä. Kun flunssan pahimmat hetket on selätetty, uhmisflunssan rankimmat hetket vasta alkavat, ja sääli kohdistuu uhmaikäisen sijaan tämän vanhempiin.

Uhmaikäinen on melkein terve, mutta ei aivan. Niin terve, että uhmaiän tutut piirteet nousevat pintaan, mutta kuitenkin vähän kipeä, jotta hetkiin liittyy uhmaa vielä tavallistakin enemmän. Uhmisflunssan bonuksena päivän lisäksi uhmaa esiintyy myös öisin, kun uhmaikäinen herää kurkkukipuun tai yskimiseen.

Neljän seinän sisässä maanantai, tiistai, keskiviikko, ja ihan varuiksi vielä torstai. Oh boy. 

♥