Kehokuva kolmannen raskauden jälkeen

Tässä yhtenä päivänä tein taas vaatekaappi-inventaariota, ja koin suurta iloa vaatteista, jotka mahtuvat taas päälle pitkältä tuntuvan ajan jälkeen. Osan imetysvaatteista puolestaan siirsin jo syrjään, vaikka imetys jatkuukin kyllä.

Kun menneet lähivuodet ovat pitkälti olleet raskautta, imetystä ja palautumista, löytyy kaapistani paljon eri kokoisia vaatteita, sillä olisihan aina löydettävä jotain, mikä mahtuu päälle. Kirjoitinkin täällä siitä, kuinka nämä perheenkasvamisvuodet haastavat myös vaatekaappia.

Etenkin raskaudesta palautuvalle kropalle on ollut tärkeää löytää kivoja vaatteita, jotka ilahduttavat ja joissa on hyvä olla. Joissa voi imettää ja jotka eivät korosta sitä palautuvaa, pehmoista keskivartaloa. Kaikki eivät imetysvaatteita harrasta, mutta minulle tietyt Maitotytön imetysmekot ovat olleet arjen helppouden ja itsetunnon pelastajia. Sellaisia, joihin on ollut ihana pukeutua. Pienen vauvan kanssa on supernäppärää, kun ei tarvitse nostella ja kaivella vaatekerroksia, vaan imetys onnistuu imetysluukkua raottamalla. Ja toki plussaa siitä, että nuo vaatteet eivät ole niitä perusraidallisia, mahaa myöten kulkevia imetysvaatteita, mitä ketjuliikkeisssä usein on tarjolla. 

Kesällä pohdin paljon palautumista, vatsamakkaroita, itsevarmuutta ja kehon kantamista. Olen aina ollut tarkka, ettei vaatteistani näy makkarat läpi. Etenkin siis silloin, kun mukana kulkee vielä "ylimääräisiä" kiloja eli vaikkapa nyt vauvavuoden aikana. Silloin tavallaan kiellän itseltäni paljon vaatteita. 

Minulla on todella lyhyt selkä. Makkarat vatsalla saavat koko keskivartalon näyttämään pullealta, raskausvatsa näkyy aikaisilla viikoilla, pienikin turvotus näyttää suurelta, vatsanseutu palautuu hitaasti raskaudesta ja niin edelleen. 

Rakkaudella pidettyjä imetysvaatteita: kolme Maitotyttöä ja yksi jonkun itse tekemä.

Katukuvassa kesälläkin näkee erilaisia kroppia ja erilaisia ajatuksia pukeutumisesta. Myös niitä makkarankuorivaatteita. Niitä jäin paljon kesällä pohtimaan, että vau, kun isommillakin ihmisillä on itsetuntoa kohdillaan, että voi oikeasti pukeutua sillä tavalla, kuin huvittavaa. En tarkoita, että haluaisin juuri sillä tavalla pukeutua, vaan ehkä olen jonkin verran kokenut sosiaalista painetta siitä, että tietyt vaatteet ovat vaikkapa vain hoikkia ihmisiä varten.

Sitä olen miettinyt, miksi itseltä sellainen puuttuu? Se tietynlainen asenne oman itsensä kantamiseen. Olen kyllä hyväksynyt kroppani ja sitä rakastanut, mutta tavallaan kokenut tarvetta piilottaa sitä muiden katseilta. Arvosteluilta. Itsesuojeluna? Ja nyt kun kroppa lähenee taas ennen raskautta -olotilaa, koen voivani käyttää taas runsaammin eri vaatteita.

Mistä tämä kokemus kumpuaa? Enkö sittenkään ole hyväksynyt kehoani joka hetkessä, vai onko se vain tietynlaista itsesuojeluvaistoa, omaan historiaan peilaten? Ja sitten taas toisaalta, en mä ihan kaikista makkarankuorista tykkäile ilman niitä raskauskilojakaan, eli toki myös ihan makuasiakin. 

Mutta näitä on hurjan mielenkiintoista miettiä! Kolmas raskaus ei sinällään tuonut mitään uutta ajatusta tai kehollista muutosta, mutta ikä tuo kaiketi koko ajan sitä kuuluisaa lempeyttä itseä kohtaan. 

Nyt on tavallaan jo helppo huudella, kun kroppa tuntuu jo omalta. Talvella ei tuntunut, vaan oli mulle aika tyypillisiä kiloahdistus-ajatuksia ilmassa. Mutta sekin on ok, nekin tunteet on ihan sallittuja, kunhan niihin ei liity itsensä mollaamista tai negatiivisia ajatuksia itsestä.

Rakas raskauden jälkeinen mahanahkani: Sinullakin on lupa olla.

Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja. 

Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.

Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.

Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani. 

Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.

Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla. 

Toki kilotkaan eivät tule kanssani ikuisesti kulkemaan, mutta hyväksyntä tässäkin hetkessä on tärkeää. Olen arvokas ja hyvä tässäkin hetkessä. Vatsan kera, kaikkineen. 

Aiempaa palautumispohdintaa löytyy täältä

Ruttumahaiset naiset

Kehopohdintaa toisen raskauden postpartum-ajalta

Annatko itsellesi palautumisrauhan?

Kehon palautumisrauha raskauden jälkeen - suotko sen itsellesi, vaikka olo tuntuisi "tavalliselta"?

Raskaudesta ja synnytyksestä on itselläni neljä kuukautta aikaa. Kyllä, raskauskiloja on vielä jäljellä, mutta oikeastaan tällä kertaa kehon palautumisella en tarkoita kiloja tai muita ulkonäöllisiä seikkoja.

Kroppa tuntuu hyvältä. Toimivalta, normaalilta, aika tavalliselta. Toki se on tuntunut siltä jo aika pian synnytyksen jälkeen, pois lukien lantion oudot kolotukset, jotka hoituivat onneksi kertakäynnillä taitavan osteopaatin luona. Nuokin tuntemukset olivat uusia, edellisistä synnytyksistä tai raskauksista ei sellaisia ole ollut.

Ensiksikin, ihanaa, että oma keho tuntuu hyvältä! Mutta se tavallinen olotila ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kroppa olisi ollut juuri melkoisessa kuormituksessa, josta palautuminen on muutakin kuin ne kilot tai oma olo kropassa. Raskaus on aika huima koitos kehon kudoksille ja no, vähän kaikelle. Yhdeksän kuukauden ajan kohdussa rakentuu ihan oikea ihminen.

Keskivartalo on ihan erilaisessa kuormituksessa koko raskauden ajan, kuten myös lantionpohja. Myös mm. nivelet ovat raskausaikana (ja toki myös imetys vaikuttaa moneen) höllemmässä, ja myös riski virheasennoilla ja liialle kuormitukselle on mahdollinen. 

Jumppakaveri :) 

Omista virheistä oppineena..

Muistan, kun ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen oli kauhea himo päästä liikkumaan. Toki halusin saada kliseisesti oman kropan takaisin, mutta kyllä paljon oli myös ihan vaan puhtaita liikkumishaluja. Juoksun olin silloin lopettanut jo raskauden puolivälissä sen tuntuessa epämukavalta. Juokseman, juoksemaan, pakko päästä -sanoi mieli synnytyksen jälkeen. 

Kolme kuukautta taisin odotella, tai neljä, en ihan tarkkaan muista. Se tuntui niin pitkältä ajalta! Juokseminen tuntui hyvältä. Etenkin, kun elämä oli juuri muuttunut äidiksi tultua, niin tavallaan oli olo, että täytyy kuitenkin jollain tapaa olla vielä sama ihminen, ja että se juoksentelu nyt sitten on yksi asia siitä "omasta elämästä". Tähän ehkä monella tapaa vaikutti sekin, ettei omissa kavereissa ollut vielä muita äitejä.  

Tällähän aiheutin itselleni sitten pahan erkauman, joka aiheutti jo selkäkipujakin. Sitä sitten kuntouteltiin vuoden päivät. Siitä oppineena en todellakaan ole aloittamassa niistä rankimmista lajeista tai kovista painoista, mieluiten koko vauvavuoden aikana. Suosituksissahan on paljon vaihtelua, toiset puhuvat kolmesta kuukaudesta, toiset kuudesta ja osa jopa siitä vuodesta.

Nyt olen tehnyt perusjuttuja, ulkoilua lasten kanssa, vaunulenkkejä. Vähän peruspertsaa hiihtäen, luisteluhiihto taas on kuulemma juoksun ohella yksi rankimmista lajeista. Kotijumppaa. Ja ai että tuntuu hyvältä! 

Liikuntaa raskauden jälkeen ei pidä pelätä, mutta ei myöskään kannata olla välinpitämätön siitä, millainen liikunta on järkevää kehon ollessa vielä palautumistilassa.

Ruttumahaiset naiset

Hei rakas ryppyvatsa, me ollaan tunnettu toisemme jo neljä ja puoli vuotta. Muistan, kun ensimmäisen kerran kohdattiin. Se oli esikoisen syntymän jälkeen, kun vatsanseutu alkoi pikkuhiljaa palautumaan, keskivartalon pinkeys vaihtui pehmeän löllykän kautta hitaasti tavalliseksi mahaksi. Et saanut minua kovin vakuuttuneeksi itestäsi.

Muistan, kun katselin itseäni peilistä. Vatsan koristeena olivat punaisen kirjavat rakkausraidat, muistona raskausajasta, ja mahasta, josta vähän väliä kyseltiin, onko siellä kaksoset. Yksi vain. Vatsanahka venyi ja paukkui, eivätkä kyselytkään olleet mieltä ylentäviä.

Tältäkö tulen näyttämään lopunikääni? Punaraidalliselta? En kyllä käytä bikinejä enää koskaan, mietin haikeana. Tai mene saunaan enää kenenkään kanssa. En ainakaan lapsettomien kavereiden, enkä edes muiden äitien, kun kaikille ei tule raskausarpia, ja jotkut palautuvat aivan samannäköiseksi kuin aiemminkin. Ja jokuhan saattaa vaikka säikähtää, että tuoltako sitä sitten näyttää!

Raidalliseksi merkitty, ruttumahainen nainen.

Kehon muutokset lannistivat. Mieli kävi kierroksella kaiken uuden kanssa. Vauva, imetys, vaippahommat, äitiys. Meitä kahden sijasta kolme. Kaikki oli hyvin, joskin kuormittavaa aluksi. Tietenkin. Kaikki konkretisoitui ryppyiseen raitavatsaan. Siihen, että oli muuttunut ulkoisestikin.

En silloin tiennyt, että raidat tulevat kyllä haalistumaan ajan kanssa. Ja vaikka eivät olisi haalistuneetkaan, niin mitä sitten.

Mielestäni ei ole pinnallista miettiä omaa ulkonäköä, kehon muutoksia. Kyllä itseä saa ajatella, ihailla, pitää huolta ja rakastaa. Joskus myös huolestua tai murehtia.

Toisaalta taas ulkonäköpaineet tuntuvat julmilta etenkin raskauden jälkeen, kun ihailtu vauvapallo on muuttunut nahkakasaksi ihan yhtäkkiä, ja noh, minulla ainakin oli alkuun vielä ihan kivasti niitä raskauskiloja kavereina. Silloin tuntui, että ulkonäköpaineet hyppäsivät kertaheitolla kylään, yhdessä vauvan kanssa.

Se maha. Onhan se nykyäänkin erilainen, kuin ennen raskauksia. Ei se roiku polvissa tai ole enää kirjavakaan, mutta se on pehmeä ja vähän kurttuinen. Vaaleiksi haalenneet rakkausraidat tuntuvat kartalta, kuin pistekirjoitusta eletystä elämästä. Lempparirypyt ovat navan yläpuolella, ne ovat jotenkin niin symppikset ja ilahduttavat itseä.

Rakas kurttuvatsa. Anteeksi, 

kun silloin aikoinaan ajattelin sinusta rumasti. 

Et ansainnut sellaista julmuutta.

Iän tuomaa lempeyttä itseä kohtaan tai sitten sitä, kun on jo useamman vuoden ajan ajatellut itsestään hyvää, aktiivisesti ja harkiten. Kuka tietää? Mitä vaan, niin aika ihanaa tykätä itsestään, kaikkineen.

Ajattelen, ettei minulla ole lupaa puhua itselleni rumasti. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, kun senkin ajan voi käyttää olemalla itselleen hyvä. Ei muillekaan puhuta epäkunnioittavasti, miksi itselle?

Kurkkaahan myös 

30v= itsensä hyväksymistä?

Kieltäydyn huono äiti -kulttuurista

Muistoksi mahavauvasta

Instagramista @iloelolaura löytyy arjen mietteet ja puuhat, tule mukaan!

Hoi raskaana oleva! Osallistu Olennainen odottaja -verkkokurssin arvontaan

Kaupallinen yhteistyö OlennainenFysio

Raskausaika on muutosta monelle asialle. Kasvavan perhekoon lisäksi mieli on täynnä ajatuksia ja kehokin muuttuu. Edellisissä raskauksissani olen kokenut hyväksi panostaa omaan hyvinvointiin ja synnytykseen valmistautumiseen, ja nyt saankin aloittaa tämän raskauden Olennainen odottaja -verkkokurssilla. Uskon saavani siitä työkaluja hyvinvointiini raskauden aikana.

Kohti tasapainoisempaa odotusaikaa, hyvinvointia ja hyvää oloa. Muun muuassa tällaisista asioista Olennainen odottaja -verkkokurssi on tehty. Verkkokurssin takana on Maija Korkeamäki, doula ja fysioterapeutti, jolla on erikoisosaamista äitiysfysioterapiasta. Hänellä on näky olla luomassa parempaa odotusajan hyvinvointia kaikille äideille. Lue alta, mistä kurssissa on kyse, ja osallistu lopussa olevaan arvontaan.

Mitä Olennainen odottaja -verkkokurssi antaa?

Kurssi painottuu odotusajan hyvinvointiin, mutta antaa työkaluja myös synnytyksen jälkeiseen aikaan. Keho ja mieli ovat yhteyksissä toisiinsa, ja siksi sekä kehon fyysisest muutokset kuin henkinen hyvinvointikin ovat esillä kurssilla.  Vinkkejä, tietoa, ennaltaehkäisyä, erilaisia harjoituksia, ohjeet lantionpohjan harjoittamiseen ja rentouttamiseen, rentoutusharjoituksia, pohdintatehtäviä, äitiysfysioterapeutin ja doulan tuki netin välityksellä. Tarkemmat tiedot kurssista löytyvät täältä.

Aika vau paketti! Itse arvostan sitä, että tämä kurssi ei ole pääpainoltaan varsinainen synnytysvalmennus, vaan siinä on pohdittu myös koko raskausaikaa, fysioterapeutin näkökulman ja ammattitaidon kautta. Itse kaipaan juurikin vinkkejä ja ohjeita fyysisen kropan kanssa olemiseen.

Verkkokurssi kestää kolme viikkoa, mutta kurssin materiaali on käytettävissä myös jälkeenpäin. Näin ollen asioihin voi palata uudestaan, ja ne pystyvät jäämään oikeasti mieleen. Verkkokurssi alkaa 22.4.2019, eli ihan pian jo. Kerron kurssin jälkeen myös omia kokemuksiani, jää siis kuulolle.

Arvonta

Yhdessä OlennainenFysion kanssa arvotaan yhdelle onnekkaalle Olennainen odottaja -verkkokurssi. Arvontaan osallistut kommentoimalla alle, jätä mukaan myös sähköpostiosoitteesi :) 

Aikaa osallistua on lauantaihin 20.4.2019 klo 15 saakka. 

Onnea arvontaan ja ihanaa odotusaikaa!

Seuraathan jo Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

Perheenkasvattamisvuodet haastavat vaatevaraston

Lähivuodet ovat minulla kuluneet tähän malliin: 2018 imetin, 2017 raskaana, 2016 imetin, 2015 raskaana. Neljä edellistä vuotta on siis kulunut joko raskaana tai imettäessä, tai molempia samaan aikaan. Meillä on toiveissa vielä lisää lapsia, joten tähän kuvioon ei toivon mukaan ole tulossa juurikaan muutoksia lähivuosina. Raskaana, imettäen, raskaana imettäen.

Niin raskaus kuin imetyskin tuntuvat välillä haastavan koko vaatevaraston, kun oma vaatekoko elää jatkuvassa muutoksessa, ja vaatteen olisi mahdollistettava myös vauvan maitohommat vähän väliä.

Ullava pullava

Huomaan usein miettiväni, etten jaksa hankkia jotain isompaa vaateostosta itselleni, koska "kuitenkin on toiveissa olla pian raskaana, ja sitten taas ei hetkeen mahtuisi siihen, eikä heti synnytyksen jälkeenkään". Joillakin saattaa mennä koko raskausaika niin, että jättää vain housujen napin ja vetoketjun auki ja painelee menemän niillä omilla, tavallisen kokoisilla pöksyillään.

En valitettavasti kuulu siihen joukkoon, enkä myöskään ole ollut heti lapsen syntymän jälkeen vanhoissa mitoissani. Olen ollut alkuun hieman pullava. Kutistumisoperaationi on hitaampaa, ja oikeasti vaatekoot ovat heitelleet sen takia paljonkin. Nyt on ihan hyvä olotila, mutta vuosi sitten painoin suunnilleen sen 15kg enemmän kuin nyt. Kuopuksen syntymän jälkeen kysyinkin, että Saahan pömpöttää?

Raskaudet ja 45kg

Laskeskelin, että raskauksien jälkeen painoni on tippunut yhteensä 45 kiloa. En toki siis ole ollut 45 kiloa painavampi kuin nyt, vaan 25 tippui ekalla kerralla, ja kuopuksen jälkeen se 20 kiloa. Viisi onkin vielä sitten jäljellä. Esikoisen kohdalla 15 näistä kiloista oli raskauskiloja, 10 ylimääräistä oli kaikki mun lihakset ja toki ihan vaan puhdasta rasvaa. Kuopuksen jälkeen tippuneet ovat kiloja, jotka kertyivät kuopuksen raskausaikana.

Mutta aika moista hommaa se kyllä on, niin mielelle kuin kehollekin. Enkä ymmärrä sitäkään, miksi kroppani kerää niin paljon raskauskiloja, vaikka en herkkuja mutustellutkaan jatkuvasti. Oma ajatukseni on, että kehoni hormonitoiminta muuttuu sen verran, että se vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja insuliiniresistenssiin. Siitä lisää toisella kertaa.

Vaatejahkailua

Alkutalvella mietin, että pitäisi ostaa toppahousut. Niitäkin olen jäänyt jahkailemaan juuri sen takia, koska ei jaksa sijoittaa tällä hetkellä, jos ne ei sitten kohta mahdukaan, raskaana ollessa. Viime talvena taas en viitsinyt ostaa, kun oli niin paljon vielä raskauskiloja jäljellä. Jahkailua, jahkailua. Juuri jahkailun takia minulla jäi myös kuopusta odottaessa harmittamaan yksi ihana kuoritakki, jota en ostanut siksi, koska olin raskaana silloin, eikä se olisi mahtunut. No, sitten kun en ollut raskaana enää, ei sitä takkia löytynyt enää mistään. Ja kyllä, vieläkin harmittaa! Olisihan sen voinut ostaa valmiiksi sen kokoisena, mitä ennen raskautta olin.

Nyt olen jopa saanut hankittua itselleni merinovillapitkikset, hurraa! Muilla perheeni jäsenille sellaiset on ollutkin koko ajan, mutta ei minulla, koska olen viivytellyt juurikin alati muuttuvan ulkomuotoni vuoksi. Olen siis selkeästi menossa asiassa eteenpäin, kun nyt ne sain hankittua. Hurraa!

Synnytyksen jälkeiset makkarat

Muistan hyvin elävästi vuosi ja kohta neljä kuukautta sitten sen, kun olin juuri synnyttänyt, ja oli tarkoitus lähteä sairaalaan vauvan lääkärintarkastukseen. Vauvalla oli silloin pari vuorokautta ikää, ja siihen asti olimme olleet vain kotona, minulla vaatteena aamutakki, jossa oli kätevä imettää. 

Joka paikka tuntui olevan yhtä makkaraa ja höllyvää löllyvää. Maha näytti alkuun siltä, että olisin ollut vielä edelleenkin raskaana. Imetysrintsikatkin mahtuivat alkuksi päälle vain jatkopalan kanssa. Ei ollut kovin mieltä ylentävä olo omasta ulkonäöstä. Vedin päälleni punaisen pilkkutunikan (kuvassa), ja hengähdin helpotuksesta. Kellohelmainen leikkaus tunikassa antoi palautuvan vatsani olla rauhassa, mistään tursuamatta.

Edes jossain vaatteessa alkuviikkojen makkarani saivat olla rauhassa, hyppimättä liikaa silmille. Hauskaa, että sama vaate on mennyt suht säädyllisesti päälle vuosien varrella, vaikka paino on heitellyt alle kuudestakympistä siihen raskauden viimeisimpään lukemaan, yli kahdeksaankymppiin. Kuvissa olevat tunikat ovat tällaisia. Maitotytön imetystunikat, tykkään teistä.

Löytyykö teiltä luottovaatteita, jotka ovat menneet niin raskaana kuin imettäessäkin? Ovatko perheenkasvatusvuodet haastaneet sun vaatevarastoa?

Lue myös

Raskauden jäljet

Raskausajan valokuvaus - aivan ihanaa!

Raskauskilokuulumisia

Seuraa myös facebookissa ja instagramissa

Äitiysfysioterapeutilla - tavoitteena vahvempi alapää?

Elokuun alussa kerroinkin, kuinka mustikkareissu kyykkimisineen ei tiennyt hyvää alaselälleni, sillä ah ihanien jättiraskausmahojen vuoksi molempien raskauksien jälkeen mulla on ollut ongelmaa vatsalihasten erkauman kanssa. Tällä kertaa luulin tilanteen olevan jo hyvä, mutta tuo yksi mustikassakäynti, no, ehkä rajutempoinen sellainen, osoitti tilanteen toiseksi, ja erkauma paheni, tuoden mukanaan myös alaselkäkivut.

Niinpä suuntana olikin sitten äitiysfysioterapeutti. Netistähän löytyy lista Suomen äitiysfysioterapeuteista, josta katselin kaupunkimme asiantuntijatarjontaa. Omalta paikkakunnaltani löytyikin useampi, joista yhdelle sainkin varattua ajan kätevästi netissä. Nettiajanvarauspalvelut on kyllä jotain niin ihanaa, tällaisena puhelukammoisena tulen aina niin onnelliseksi noista!

Käynnillä perehdyttiin juurta jaksaen juuri minun kroppani toimintaan. Ohjeiden ja vatsalihasten toiminnan tarkastelun lisäksi myös lantionpohjanlihasten toimimisen taso tarkistettiin. Erityisesti tämä lantionpohjanlihasten testaus oli tosi mielenkiintoinen, sillä sitä minulle ei ollut aiemmin tehty. Tiesin toki itsekin, että lantionpohjanlihakset pelittävät, eikä esimerkiksi virtsankarkailua ole ollut koskaan, mutta pidin silti tuota kartoitusta erittäin hyvänä, ja kuten sanoinkin, mielenkiintoisena.

Kävin äitiysfysioterapeutilla kaksi kertaa, ja tarkoituksena on todennäköisesti mennä jossain vaiheessa vielä kolmannenkin kerran. Minulla ei ollut lähetettä tai muuta vastaavaa, vaan maksoin käynnit omasta pussistani, 70€ kerta.

Kuvassa the anturi

Ensimmäisen käynnin sisältö oli kutakuinkin tällainen:

Mekko pois päältä, rintaliivit saivat jäädä. Tarkasteltiin perusryhtiä, yläselkä, hartiat, lantion asento, vatsan/selän asento jne, ja sitä, kuinka pienillä asentomuutoksilla saisi kroppaa parempaan asentoon. Hoitopöydällä äitiysfysioterapeutti tsekkasi erkauman  ja jännesauman tilanteen levossa ja jännittyneenä. Kädestä pitäen käytiin useampi liike, joita voisin kotonakin tehdä. Ajatuksena siis liikkeitä tehdessä ensin ottaa pito lantionpohjanlihaksiin, sitten tehdä (ala)vatsan tiivistys, sekä tietty liike. Niin ja hengittää tasaisen rennosti samalla! Aluksi tuntui, että aivan liian monta asiaa yhtä aikaa, ja rento hengitys tuntui erityisen haastavalta, kun teki näitä kaikkia muitakin asioita samalla.

Lantionpohjanlihakset olivatkin seuraavana syynissä. Niihin tutustumista varten tarvittiinkin apuväline, anturi emättimeen laitettavaksi. Niinpä hipsin anturi ja liukuvoidetuubi kädessäni tilassa olevaan vessaan, jossa itse asettelin anturin paikalleen. Tosi hassu fiilis hillua tavaraa pimpissä, vaikka onhan sitä kuukautiskuppikin tuolla alapäässä aina aika ajoin.

Housut saivat olla jalassa, ja anturin johdon kurkistivat housun kauluksesta. Johdot yhdistettiin laitteeseen, joka mittaili lantionpohjan puristusvoimaa, lihasten rentouttamista ja supistusliikkeen kestoa. Käyrä piirtyi tietokoneen näytölle, josta itsekin näin, mitä alapäässä tapahtuu. Vau! Sekä seisten, että hoitopöydällä tein lantionpohjan puristuksia yhdistettyinä erilaisiin liikkeisiin ja hengitykseen. Paikallaan ollessa se tuntui melko helpolta, mutta liikkeisiin ja hengitykseen yhdistettyinä tuntui, että jännitys vain jossain kohtaa unohtui. Paikallaan seistessä lihaksissa oli lievä ylijännitystila, mutta onneksi ei kovin paha sellainen. Lihasten rentouttaminen lisättiin harjoituslistalle.

Tilanne käynnin jälkeen

Itselle helpottavaa tässä oli se tieto, että kaikki oli suht hyvin, joskin paremminkin voisi olla. En ole toivoton tapaus! Otettiin viikon päästä sama uudestaan siten, että tein kertojen välissä minulle annettuja liikkeitä kotona. Tarkoituksena oli nähdä, alkaisivatko harjoitteet ja asentomuutokset viedä tilannettani haluttuun suuntaan. Lisäksi toisella kerralla hoidettiin kehon jumeja hieroen.

Jo viikossa oli tapahtunut sen verran, että selkäkipuni loppuivat lyhyeen, ja vatsalihasten välinen jännesauma oli hiukan napakoitunut. Jes! Tästä olisi hyvä jatkaa kotiharjoitteilla lisää. Konkreettisen avun lisäksi koin, että itselleni oli iso merkitys myös ihan vaan sillä tiedolla, että mikä on tilanne. Todennäköisesti olisin muutoin stressanut asiaa mielessäni sitä masennellen.

Lupaa juoksemiselle tai muille kehoa ja lihaksistoa tässä tapauksessa väärällä tapaa rasittaville liikuntaharrastuksille en vielä saanut. Ehkä sekin aikanaan. Kävely, crosstrainer, kotivoimailut, pyöräily ja muu sen sijaan on oikein suotavaa liikuntaa tällä hetkellä.

Käynnin jälkeen olen etsinyt lisää tietoa aiheesta, juurikin lantionpohjanlihaksista ja siitä, kuinka olisikin hyvä tavoitella vahvaa alapäätä. Näin jälkikäteen tunnistankin, että olen aiemmin elämässäni ylijännittänyt lantionpohjanlihaksia niin, että se ei pitemmän päälle ole tehnyt hyvää. Nyt näillä ohjeilla parempaa tavoitellen!

Onko sinulla kokemusta äitiysfysioterapeutilla käynnistä, vai ovatko pelkät kotiharjoitteet riittäneet raskauden jälkeen? Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia! 

Me ollaan myös instassa iloelolaura -nimen takana! Tuu mukaan :)

Jälkitarkastus ja sisätutkimus - kun sisätutkimukseen painostetaan tukien menettämisellä

Olipa kerran jälkitarkastus, johon menin hyvillä mielin. Minulle ei tehty sisätutkimusta, koska en kokenut tarvetta sille. Sain Kelaa varten jälkitarkastustodistuksen, niinkuin asiaan kuuluu. Vaan olipa kerran ystäväni jälkitarkastus. Hän ei saanut jälkitarkastustodistusta, koska hän ei suostunut sisätutkimukseen. Sama maa, sama kaupunki!

Synnytyksiin ja raskauksiin liittyvissä käytännöissä ei ole Suomessa selkeää yhtenäistä linjaa, jota kaikki noudattaisivat. Sama myös jälkitarkastuksen suhteen. Vielä joissakin neuvoloissa asiakkaille kerrotaan, että ilman sisätutkimusta myöskään vanhempainrahaa ei heru! Auts. Ehkä kyseessä ovat villit viidakon lait, sillä Suomen lakiin tällaista ei ole kirjattuna.

Mikä ihmeen jälkitarkastus?

Jälkitarkastuksen tarkoituksena on selvittää äidin terveydentila raskauden ja synnytyksen jälkeen. Jälkitarkastuksessa usein on osana sisätutkimus, mutta ei aina, sillä läheskään aina se ei ole tarpeellinen, eikä sitä pitäisi tehdä rutiinisti. 

Jälkitarkastus on hyvä asia, niinkuin neuvolapalvelut muutenkin, mutta se, että se on sidoksissa vanhempainrahaan, ei ole mielestäni ihan tätä päivää. Ja nykyäänhän isätkin voivat jäädä lapsen kanssa kotiin, ja jälkitarkastustodistus tarvitaan tosiaan niissäkin tapauksissa äidiltä, vanhempainrahan saamiseksi Kelalta. 

Kuitenkin, valitettavasti naiset joutuvat vielä tänäkin päivänä suostumaan sisätutkimukseen saadakseen rahaa. Ja edelleen, en puhu niistä tilanteista, kun asiakas itse haluaa sisätutkimuksen. Puhunkin tilanteista, joissa rahan saamisella on kiristetty asiakasta. Väitetty, että lakiin olisi kirjattu kohta, jonka mukaan vanhempainrahaa ei voi saada, jos ei anna tehdä sisätutkimusta. Millainen olisikaan sellainen yhteiskunta, jossa taloudellisen etuuden saamiseksi olisi annettava jonkun laittaa käsi sisääsi? 

Kelaa ei kiinnosta kenenkään pimppi

Vaikka usein toisin kuulee, niin Kela ei vaadi, että sitä pimppiä pitää saada katsella tai tutkiskella, tai mitään muutakaan. Jälkitarkastustodistuksen Kela vaatii, mutta sen saamiseen riittää jo pelkkä jälkitarkastukseen paikalle meneminen, ja suullinen kertominen omasta kokonaisvaltaisesta voinnista.

Kelan virallinen kanta asiaan on, että heille riittää päivämäärä jälkitarkastuskäynnistä.

Kuva Pixabay

Neuvolan työntekijät saattavat luulla sisätutkimusta pakolliseksi

Kaikille neuvoloissa toimiville työntekijöille asia sisätutkimuksesta ei välttämättä ole ollenkaan selvä. Myös se on mahdollista, että yksittäinen neuvolan työntekijä on perillä asiasta, mutta linjaus on tullut neuvolan esimiehen tasolta, ja työntekijä ei voi kuin totella, vaikka tietäisi toimintatavan vääräksi. Eli välttämättä esimiestasollakaan ei ole oikeaa tietoa asiasta! Hui. Se on mielestäni vähän pelottavaa jopa!

Ja tietenkin silloin, kun oikeaa tietoa ei ole, tulee levittäneeksi sitä tietoa, jonka olettaa oikeaksi. Käytännössä siis monissa paikoissa kerrotaan sisätutkimuksen olevan pakollinen, ja asiakas siihen suostuu, koska hei, onhan se sentään pakollinen, kaikille se tehdään!


Kuten tänne kirjoittelinkin, synnytyksiinkin liittyy paikkakunnittain vaihtelevia käytäntöjä paljon. Valitettavasti tosiaan myös jälkitarkastus on yksi näistä vaihtelevista käytännöistä, vaikka sisätutkimuksen pakollisuus on ihan tuulesta temmattua.

Tarve sisätutkimukselle?

Mikä sitten on se "tarve"? No se, että asiakas itse niin haluaa, se on tarve. Joskus työntekijä voi myös ehdottaa esim. "kun sulla tuli niitä repeämiäkin, niin katsottaisiinko, että miltä alapää näyttää?". Silloinkin se päätösvalta on asiakkaalla, tehdäänkö sisätutkimusta vai ei. Tai ainakin näin kuuluisi olla, sillä meillä Suomessa on hyvin selkeä itsemääräämislaki, joka tätäkin asiaa määrittelee. 

Sisätutkimus on hyvä asia, jos asiakas sen itse haluaa ja kokee tarpeelliseksi, joko varmuuden vuoksi tai mahdollisten oireiden perusteella. Kyse on vapaudesta valita. Päätäntävalta omaan itseen.

Fakta kun on, että normaalin, säännöllisen synnytyksen jälkeen ei ole rutiininomaisesti tarvetta sisätutkimukselle. Eli toisin sanoen pelkkä synnytys ei ole automaattisesti syy tehdä sisätutkimus.

"Jälkitarkastuksen yhteydessä voidaan tehdä gynekologinen tutkimus,

 mutta se ei ole välttämätön, jos synnytys on ollut ongelmaton." 

 Terveyskirjasto

Jälkitarkastukseen liittyvä lainsäädäntö

Tarpeellinen tutkimus voi olla myös suullinen kysely aiheesta, äidin niin halutessa. Olisikin melko huolestuttavaa, jos lakiin olisi kirjattu pimppiinkurkistamispakko.  Tämä on myös sosiaali- ja terveysministeriön lääkäriltä tarkistettu, virallinen kanta asiaan. Valitettavan moni on joutunut ottamaan yhteyttä häneen näissä asioissa.

Kuva Pixabay

Oikeastiko joku ei halua sisätutkimusta?

Kyllä. Joku voi kokea sen tarpeettomaksi, joku epämiellyttäväksi, toinen eriarvoistavaksi, ja joku taas kokea, että haluaa sisätutkimuksen mieluummin gynekologilta, kuin terveyskeskuslääkäriltä tai terveydenhoitajalta. Jokaisen oma asia. 

Itse henkilökohtaisesti tiedän tuntevani alapäätäni sen verran hyvin, että en kaipaa jonkun ulkopuolisen mielipidettä asiasta. Minulla on kuitenkin omasta alapäästäni vuosien kokemus, kokemus niin raskausajalta, sitä ennen ja sen jälkeenkin. Jos et tunne pimppiäsi, niin suosittelen tutustumaan. Se on hyvää ennaltaehkäisyä, ja tuo varmuutta omaan kehoon. Alapään pitäisi kuitenkin toimia koko elämän ajan.

No eikö sitä voisi vain antaa tehdä? Pääsisi helpommalla!

Ei kai sitä ole tapana osallistua muihinkaan tarpeettomiin toimenpiteisiin? En minä ainakaan suostuisi johonkin toimenpiteeseen vain siksi, että joku työntekijä sen haluaisi tehdä. 
Sisätutkimus niille, jotka sen haluavat, mutta ei painostamalla kenellekään. Ei ole kovin yhdenvertaista, että Suomessa osa naisista saa päättää omasta kehostaan, osa ei. Miehistä puhumattakaan. 

Mitä jos neuvola kieltäytyy kirjoittamasta jälkitarkastustodistusta ilman sisätutkimusta?

Tällaisissa tapauksissa on usein kyse vain puhtaasta tietämättömyydestä. Neuvolaa tai sen työntekijää voi muistuttaa asiasta, kertoa, ettei ole lakia, joka määräisi sisätutkimuksen pakollisuudesta. Jos et kuitenkaan saa "virallista" todistusta jälkitarkastuskäynnistä, voit pyytää neuvolan työntekijää tulostamaan otteen käynnistäsi neuvolassa. On kyse omista asiakastiedoistasi, jotka kuuluvat sinulle. Ei haittaa, vaikka kyseisessä otteessa mainittaisiin kieltäytyminen sisätutkimuksesta, sillä kuten sanottu, etuudet saadakseen riittää pelkkä todistus käynnistä, ja tämä tuloste kelpaa Kelalle yhtä lailla.

Eriarvoistavaa kohtelua saadessaan kannattaa olla yhteydessä Sosiaali- ja terveysministeriön lääkintöneuvokseen tai Kelaan. Toki on mahdollista myös käydä yksityisellä puolella tuo kyseinen paperilappunen hakemassa, mutta soisin, että kaikki synnyttäneet tulisivat asiallisesti kohdelluiksi myös neuvolan puolelta. Aina se ei kuitenkaan ole helpoin ja nopein tie, joten ymmärrän täysin, miksi monet käyvät yksityisellä asian hoitamassa.

Minkälaisia kokemuksia muilla on jälkitarkastuksista tai sisätutkimuksista?

Edit: Kantelun tulos oli: Neuvola toimi väärin

Sektio, episiotomia, repeämät - hoida myös arpea

Naisen keho on ihmeellinen. Se taipuu moneen, kantaa sisällään uutta elämää. Aina kaikesta tästä rytinästä ei selviä kolhuitta. Sektiohaava, episiotomia tai luonnolliset repeämät ovat joskus osana joidenkin synnytyksien kulkua.

Tikkejä ja arpia

Tikkejä ja arpia. Fyysisiä haavoja, jotka paranevat pikkuhiljaa, joskus yllättävänkin nopeasti. Kotiutumisohjeiksi usein annetaan haavan hoito, puhtaanapito. Nykyään on yhä enemmän alettu puhumaan myös arven hoidosta.

Miksi sitten arpia kannattaa hoitaa? Koska arvet ja niiden kiinnikkeet voivat vaikuttaa todella moneen asiaan kehossa, ja myös mahdollisissa tulevissa raskauksissa ja synnytyksissä. Arpi ei ole vain arpi. Arven kiinnikkeet voivat mm. kiristää, aiheuttaa tunnottomuutta, sattua, tai aiheuttaa muutoin epämiellyttäviä tuntemuksia, rajoittaa kehon liikkeitä, aiheuttaa virheasentoja. Paljon kaikkea ei niin mukavia asioita.

Toisin sanoen siis arpien hoidon hyöty on toimivampi keho.

Arpien hoito

Arpien hyvä hoito onkin usein arpialueen liikuttelua, hierontaa, venyttelyä, öljyämistä. Arpia voi hyvin hoitaa itse, mutta myös osalla fysioterapeuteista ja osteopaateista on osaamista asiaan. 

Toiset sanovat, että arven hoito olisi hyvä aloittaa heti, hyvin hellin otteiden, lähinnä lämpimän kosketuksen kautta, toiset taas ohjeistavat arven hoidon olevan hyvä ajoittaa kolmen viikon- kolmen kuukauden sisään leikkauksesta/repeämästä. 

Ennaltaehkäisy

Arpien hoidosta puhutaan jokseenkin vähän, mutta kudosten valmistelemisesta leikkaukseen tai hetkelliseen venymiseen puhutaan vielä vähemmän. Aikalailla samat asiat pätevät ennaltaehkäisyyn, kuin arpien hoitamiseenkin. Öljyäminen, hieronta, ja jotkut suosivat kevyttä venyttelyä myös. Nämä sopivat niin välilihalle alatiesynnytystä suunnitellessa kuin myös vatsan käsittelyyn suunnitellun sektion ollessa kyseessä. 

Lue lisää

Sektiolla synnyttäneiden äitien toipumisen tueksi on ilmestynyt tänä vuonna uusi opinnäytetyö, joka sisältää myös omahoito-oppaan. Vaikuttaa tosi laadukkaalta työltä, ja on Suomen äitiysfysioterapeutit ry:n tilaama. Suosittelen tutustumaan. Opas löytyy Sektioarven fysioterapia: Opas sektiolla synnyttäneille äideille toipumisen tueksi

Kuva Pixabay

Erkauma ja kohtalokas mustikkareissu - älä tee näin!

Rakastan marjoja. Paitsi puolukoita. Mutta niitä muita, ah! Toki tuoreina ne ovat jotain aivan uskomattoman ihanaa, mutta on ne herkkua vielä pakastettunakin. Olen oikeastaan aina tykännyt käydä mustikassa. En tuntitolkulla, mutta nopeina, tehokkaina rykäisynä, jolloin metsään ei tarvitse jäädä asumaan marjapoimurin ja itikoiden kanssa. 

Raskaana, erkauma, raskaana, erkauma..

Nyt viime vuosina vaan on mun henkilökohtainen mustikkasaalis jäänyt vähän laihaksi. Lähivuodet ovat menneet näin: 2015 raskaana, 2016 erkauma, 2017 raskaana, 2018 erkauma. Kahden raskauden huimalla kokemuksella väittäisin, että kuulun siihen joukkoon, joiden ei kannata raskaanaollessa haaveilla normaaliliikuntaa villimmästä fyysisistä koitoksista. 

Tosin osteopaatilta olen saanut raskausaikanakin apua vaivaan kuin vaivaan, mutta silti, tiedän rajani, enkä halua ehdoin tahdoin lähteä itselleni lisää vaivoja hakemaan. Paitsi nyt erkauman kanssa taisin niin tehdä. Tosin kuvittelin, ettei minulla vatsalihasten erkaumaa enää olisikaan!

Olen melko tiiviisti seurannut omaa palautumista, ja eritoten myös erkaumaa, koska ekan raskauden jälkeen sen kanssa oli hivenen pulmaa. Nyt erkauma näytti olevan jo takanapäin, ja siksi olin ajatellut urheilun osaltakin jo laventaa kavalkaadiani. Vaan juu, haaveeksi jäi. Little did I know.

Jälkiviisastelua

Tunnin mustikkareissulla oli kohtalokkaat seuraukset. Vaikka vatsalihakset olivatkin näennäisesti palautuneet, olisi pitänyt käydä tarkistuttamassa asiaa äitiysfysioterapeutilla, sillä selvästikään se vatsalihasten välinen jännekalvo ei vielä pitänyt tarpeeksi. Mustikassa ollessahan se asento on lähes koko ajan juuri se erkaumalle kielletty kurkotus, sama kuin astianpesukonetta täyttäessä tai tyhjentäessä.

Kolme varttia marjastusta ja mun selkä oli jo aivan hajalla. Vika vartti meni sitten slaavikyykyssä ja oikeastaan vain marjoja syöden, koska oli vähän auts-olo. Kotiin mennessä testasin sitten erkauman,  ja se oli karannut alle yhden sormen tilanteesta reiluun kahteen sormeen. Huh huh. Ja mulla kun ei viimeisimmän raskauden jälkeen ole olllut selkäkipuja tai muitakaan vaivoja ollenkaan.

Sama tilanne on edelleen näin viikon päästä, joten taidanpa varata ajan äitiysfysioterapeutille heti arjen tullen. Pakko!

Jos vielä joskus olen raskaana, muistuttakaa, että sinne mustikkaan en sitten saa mennä raskausaikana tai koko vauvavuonna!

Laskeumat, nuo ei niin kivat kaverit - synnytysjuttuja

Raskauden ja synnytyksen jälkeisistä laskeumista, gynekologisista sellaisista, puhutaan aivan liian vähän. Ja jos puhutaankin, mielletään ne usein vain vanhojen ihmisten vaivoiksi, sellaisiksi, että sieltä alapäästä roikkuu jotain, ja että asia on tosi karmiva ja hävettävä. Lievien laskeumien yleisyydestä synnytyksen jälkeen en itsekään ollut tietoinen, en ennenkuin se osui omalle kohdalle. En, vaikka synnytysaiheet kiinnostivat itseä jo vuosia ennen kuin olivat millään lailla omakohtaisia.

Synnytyksenjälkeiset lievät laskeumat ovat todella yleisiä, eivätkä ne katso ikää. Ne ovat niin yleisiä, että edes jälkitarkastuksen sisätutkimuksessa niitä ei mainita erikseen (jos siis asiakas haluaa sisätutkimuksen. Sisätutkimus ei ole pakollinen.), jos asiakas ei itse niistä erikseen kysy tai valita oireita. Ajatus siinä on se, että jos asiakkaalla ei ole oireita, on laskeuma niin lievä, ettei se muutenkaan vaatisi mitään toimenpiteitä. Tyyliin, miksi kertoa ongelmasta, jota ei ole.

Lievä laskeuma ja sen tuntemukset

Lievät laskeumat oireilevat lähinnä synnytyksenjälkeisten viikkojen aikana, kunnes sitten kehon palautuessa häviävät muiden kolotusten mukana niin, ettei niistä ole välttämättä tietoakaan enää. Lievä laskeuma oireilee usein epämiellyttävänä tunteena emättimessä, esimerkiksi painon tunteena, tai muuna ikävänä tuntemuksena. Joillakin laskeuma voi aiheuttaa myös selkä- tai vatsakipua, kipua seistessä, ongelmia virtsaamisessa tai ulostamisessa.

Itsellenikin ekan synnytyksen jälkeen tuli lievä laskeuma kaveriksi muutamaksi viikoksi. Esikoisen synnytyksessä ponnistin aivan liian kovaa, joka varmasti oli omalla kohdallani yksi tekijä, vaikkakin jo täysiaikainen raskaus itsessään lisää laskeuman riskiä. Kiva hei! Toisessa synnytyksessäni sain toimittua toisin, ja ponnistusvaihe oli paljon lempeämpi kokemus, kun en ponnistanut apinanraivolla, vaan kuuntelin kehoa. Uskon näiden asioiden olevan yhteydessä toisiinsa.

Esimerkiksi imukuppiavusteisuus lisää riskiä laskeumaan, ja toki monet muutkin asiat. Mitä rajumpaa, sitä enemmän voi olla seurauksiakin. Onneksi tavallisesti kuitenkin hyvin ohimeneviä sellaisia.

Ahdistava epätietoisuus

Kun ensimmäinen lapsi syntyy, on kaikki uutta ja tosi ihmeellistä. Ilon keskellä on myös paljon epävarmuutta monesta asiasta. Tämä asia oli itselläni yksi niistä, etenkin, kun ei ollut hajuakaan, mistä on kysymys. Itselläni ei tullut repeämiä, mutta lievä laskeuma aiheutti sen, että tuntemus alapäässä oli epämiellyttävä, vaikkei kuitenkaan kivulias, ja olisi tehnyt mieli kävellä koko ajan käsi haaroissa, koska tuntui että sisuskalut valuisivat emättimen kautta ulos! Ja oikeasti alapäästäni ei siis valunut tai roikkunut mitään, mutta tuntemus oli juuri sellainen.

Tuntemus oli tosi ahdistava, vaikkei kysymyksessä olllutkaan pitkä aika. Se epätietoisuus, että olenko nyt sitten vain jatkossa tällainen, että kuuluuko tämä vain asiaan, ja näin sitten elellään loppuelämä. Jonkin sortin häpeä myös aiheesta, että onko minussa jotain vikana, vaikka asiahan ei näin ollut tai ole, onneksi. 

Oikeasti todella yleistä ja ohimenevää

Haluankin osaltani kertoa, että ne lievät laskeumat ovat oikeasti tosi yleisiä. Olen sittemmin etsinyt asiasta tietoa ja jutellut monien ihmisten kanssa ja kuullut useita kokemuksia laskeumista. Et siis ole yksin niiden kanssa!

Ja ne onneksi ovat enimmäkseen ohimeneviä. Itsellänikin nämä tuntemukset olivat loppuneet jo kauan ennen jälkitarkastusta. Jos taas tuntuu, että kyse on suuremmasta laskeumasta, kannattaa ottaa asia tosissaan, ja etsiä apua esim. neuvolasta, gynekologilta, äitiysfysioterapeutin kautta jne. Nykyään näistä tiedetään jo paljon, ja apua on saatavilla.
Ja monet onnekkaat välttyvät näiltä tuntemuksilta, se kun on monien tekijöiden summa.

Tunne pimppisi

Suosittelen tutustumaan omaan alapäähän. Kohdunkaulansuuhun, emättimen seinämiin, koko paikkaan. Isommat laskeumat ovat selkeästi havaittavissa omin kätösinkin, ja ne lievemmätkin voi löytää tutkimalla, vaikka ne ovatkin haastavampia, kun mitään ei roiku tai ensikosketuksella tunnu olevan poikkeavasti. Sormet ovat hyvä väline apuna saada tuntumaa ja lihakset toimimaan oikealla tavalla. Ja toki tietenkin täytyy antaa itselle myös ihan aikaa palautua koitoksesta.

Kun on oma alapää on itselle tuttu, silloin tietää parhaiten, mikä on itselle normaalia ja mikä ei. Tunne siis pimppisi, se kannattaa! Ja toki toivon myös kaikille ihania synnytyksiä, joissa ei tarvitse apinanraivolla ponnistella, vain ainoastaan myötäillä kehon tuntemuksia :)

Onko aihe tuttu? Ajatuksia ja kokemuksia saa jakaa!

Kuva Pixabay

Hormonien kiertokulku - menkat raskauden jälkeen

En ollut ajatellut, että tämä kuukautisasia olisi milläänlailla vielä ajankohtainen itselläni, sillä vauvani on vasta 9kk ikäinen, ja esikoisen jäljiltä minun piti nähdä vaivaa saadakseni menkat taas rullaamaan, kun esikoinen oli päälle vuoden vanha ja vauva oli haaveissa. Juurihan minä pari päivää sitten mainitsin kaverilleni, että en enää edes muista kaikkea menkkoihin liittyvää, koska viimeisen 3,5 vuoden sisään täällä on näkynyt vain kahdet. No, nyt on sitten kolmannet.

Tästä asiasta syytän puhtaasti vain ja ainoastaan meidän kesäkuun roadtrippiä. Mietin jo matkan aikana ääneen, että näinköhän mun menkat alkaa, kun automatkoilla imetysvälit olivat välillä tavallista pitemmät.

Outoja tuntemuksia

Kotiin palatessa sitten alkoivat oudot mahakivut. Tai ei niinkään mahakivut, vaan jossain kohdun sopukassa tuntui tapahtuvan jotain. Housujen vyötärökiin painoi ikävästi juuri siitä kohtaa. Johtopäätökset olivatkin a) raskaana, b) hormonitoiminta käynnistymässä tai c) jotain outoa. 

Vaihtoehto b paljastui siis oikeaksi arvaukseksi. Hitsin reissu! Uskon, että ilman hetkeksi pidentyneitä imetysvälejä näitä kuukausittaisia kavereita ei olisi näkynyt vielä hetkeen, vaikka tosin tämä vauva on muutenkin selvästi vähempiruokainen kuin mitä siskonsa muinoin, ja sekin vaikuttaa asiaan. Monen asian summa siis.

 Olen tälläkin kertaa tosi kovasti nauttinut ajasta ilman kuukautisia, koska onhan se nyt vaan niin äärettömän helppoa, kun niitä ei vain ole. Niin kovasti olen nauttinut, että kuukautiskuppikin on kateissa jossain hyvässä paikassa. Menkkajomotuksiin auttavan  eteerisen öljyni löysin onneksi jemmojen syövereistä.

Vaan niin se  tämäkin on osa naisena olemista, osa elämää. Tavallinen, ihmeellinen, omalla tavallaan mielenkiintoinen asia tuo naisen hormonitoiminta. 

Kiinnostaisikin kuulla, onko muilla ollut eroavaisuuksia hormonitoiminnan palautumisessa eri raskauksien jälkeen? Onko jokin tekeminen tai tekemättä jättäminen vaikuttanut asiaan? 

Kuvan side ei liity tapaukseen ;)

instagramin puolella ei löydy menkkoja, mutta muuten siellä pääsee meidän arkea seuraamaan :)

Raskauden jäljet - synnytyksestä 7kk

Synnytyksestä ja raskaudesta on aikaa nyt jo seitsemän kuukautta. Mun lempijuttuja on kaikenmoinen havainnointi ja pähkäily, ja nyt listailinkin asioita, jotka raskaudesta jollain tapaa vielä muistuttaa.

Kiva miettiä sitten joskus, kun kaikki nämä raskauden tuomat kehomuutokset ovat kaukana takana päin, että oli vaan se niin jännää aikaa! Osaltaan mietin näitä myös siksi, koska joskus nuoruusvuosilta (hahaa mitä ne on!) itselleni on jäänyt tiukasti mieleen joidenkin ajatus siitä, että raskaus ja synnytys pilaisi naisen kropan ja muutenkin ulkonäön. Kun siis eihän se suinkaan onneksi niin mene :) Keskimäärin varmaan monella on raskausaikana ja vähän sen jälkeenkin pientä vaivaa ja kiloja, mutta harvemmin mitään isompaa tai lopullista.

Raskauden jälkimaininkeja ovat tällä hetkellä:

No ne hiushaituvat! Synnytyksestä x verran aikaa niin karvat alkavat usein tippumaan päästä. Liittyvät hormonimuutoksiin. Itse taisin huomata nämä pienet vauvahiukset otsalla ja ohimoilla joskus viiden kuukauden paikkeilla.

Erkauma. Mulla on edelleen vähän erkaumaa, navan kohdalta vatsalihasten väliin saa upotettua semmoiset 1,5 sormea. Ylempää ja alempaa se onkin jo ihan ok, ja toivon kyllä että tuo loppukin kuroutuisi siitä. Usein sanotaan että se erkauman spontaanein aika palautua on kuusi kuukautta synnytyksestä, joten tartteis kohta varmaan edistää asiaa enemmän.

Heikot vatsalihakset. Erkauman takia mitään vatsalihashommeleita en ole voinut vielä tehdä, ja sen kyllä huomaa :D Edelleenkin parhain tapa nousta selinmakuulta on kyljen kautta.

Pigmenttiläiskät. Molempien raskauden aikana mulla on tullut pigmenttiläiskät silmien alapuolelle ja ylähuulen ylle. Ihan tosi huvittavan näkösiä ovat olleet. Ei oo ihan yks eikä kaks kertaa kun multa kysyttiin, että mitä mulla on ylähuulessa, tai että onko mulla joku meikkivoideraja silmänympärysalueella. Mutta ehei, ne oli vaan ne mun raskauskaverit, pigmenttiläiskät! Ne lähtivät onneksi parin viikon sisään synnytyksen jälkeen, mutta vikassa raskaudessa tuli kynnenpään kokoinen pigmenttiläiskä myös rintojen alapuolelle, ja se mua koristaa vieläkin. Ihan hassua, ettei se lähtenyt minnekään, vaikka nuo kasvoista hävisivät! Vaalentunut se kyllä on.

Kilot. Tällä hetkellä mukana roikkuu vielä viisi-kuusi kiloa. Ja olenkin pitänyt nyt useamman viikon taukoa kiloprojektissa, koska ei mulla mikään hätä tässä enää ole, kun hyvä olo on kuitenkin jo saavutettu.

Mahanahka. Kahteen kertaan äärimmilleen ja sen yli venytetty vatsanahka sai koristeekseen raitoja jo ekasta raskaudesta, toinen mentiin niillä samoilla jäljillä, uusia ei enää tullut. Nyt kun on saanut painoa pudotettua, niin on semmoinen olo, että ah mun maha ei roiku enää polvissa! Vaikka edelleen kyllä jos syö vähän miten sattuu ja on turvotusta, niin kahdesti venynyt nahka sallii kyllä ihan kivan turvotuksen :D

Lempeys. Lasken tämän myös raskauden jälkimaininkeihin. Palautumisen ollessa alkutekijöissään sitä lempeyttä ei vielä löytynyt. Nyt jonkinlainen lempeys ja kehorakkaus on saavutettu. Mun kroppa on hyvä, toimiva ja soma, ja kelpaa mulle. ♥

Siinä ne. Eli ei mitään suurempaa! On kyllä ihanan onnekasta, ettei mulla ole mitään vaivoja tai kolotuksia missään osasissani. Edellisellä kierroksella mulla oli kovat alaselkäkivut erkauman (juoksun) takia, mutta silloinkaan ei muuta onneksi ollut.

Ei voi kyllä todeta muuta, kuin että on se naisen keho oikeasti niin ihmeellinen! 

Meidän touhuja ja toilailuja voi seurata myös instagramin puolella!

Saahan pömpöttää?

Vajaa kolme viikkoa synnytyksestä. Tälläkään kertaa mun kroppa ei ole mikään maailman nopein palautuja, tai ainakaan ulkonäöllisesti. Kyllä tosiaan pömpöttää vielä, ja veikkaan, että tuo maharassukka tulee pömpöttämään vielä jokusen tovin. Se on kuitenkin ihan ok, enimmäkseen.

Välillä on ärsyttäviä päiviä. Sitä huoahtaa ja miettii, miksi joidenkin supergeeneillä sitä mahtuu muutaman päivän päästä niihin omiin pöksyihin, mahanahka vaan sanoo slurps - ja vetäytyy takaisin alkuperäisiin asetuksiinsa. Sitten taas toisten mahanahka on sellainen lörpsy jonkun aikaa, että se varmaan heiluisi tuulessakin, jos tuolla nakuna hiippailisi.

Onneksi sitä tässä kohtaa kuitenkin tietää, että vaikka vielä tosiaan tälleen vajaan kolmenkin viikon päästä synnytyksestä koko olemus näyttää ja tuntuu pullavalta, niin se on ihan ok. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa. Oikeastihan kolme viikkoa on ihan äärettömän lyhyt aika. Itsestä vaan tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon enemmänkin, kun mikään paikka ei arista tai ole kipeä, kaikki on muuten ihan niinkuin ennenkin. Ja että pitäisi jo näyttää siltä, kuin ei olisi synnyttänytkään. Mistä ihmeestä sitä on saanut sellaisen ajatuksen päähänsä?

Tavallaan sitä on jonkin sortin paine ulkonäöstä synnytyksen jälkeen. Kun aina löytyy näitä huutelijoita, jotka ilmoittelee koko maailmalle, että raskauskilot on vaan liian monta syötyä munkkia, oma vika siis. Ja että itsellä ainakin ne kilot jäi suoraan sinne synnytyssaliin ja bla bla bla. 

Sitä itse vetää vatsaa sisään, että saisi takin mahtumaan päälle :D Ei, en ole vielä entisissä mitoissani. En myöskään silti ole laiska, tai mässäillyt läpi raskauden. Mutta eiköhän se tästä, pikkuhiljaa. Jospa kukaan ei tulisi kysymään, että joko siellä mahassa kasvaa toinen, kun näinkin olen kuullut käyneen. Karseeta :D

Armoa, pliis, ehkä eniten itselle ♥

Kuvat Kos og Kaos