Viiden äiti

Tämä titteli "viiden äiti" on vähän sellainen, joka välillä unohtuu. En ole tainnut ihan sisäistää sitä, että saan olla äiti jo viidelle lapselle!

Meidän nuorimmainen täytti hiljattain neljä kuukautta. Vauvavuosikliseitä, mutta silti niin todellisia ajatuksia: tuntuu kuin hän olisi ollut meillä aina. Ei sitä oikein osaa ajatella, että ihan tovi sitten hän ei vielä ollut syntynytkään. 

Nyt, pikkuhiljaa elämä viiden äitinä on jo vähän tasoittunut. Ainahan uusi vauva mullistaa elämää, jokainen perheenjäsen hakee vähän paikkaansa kun kokonaisuus muuttuu. Samalla itse sitä muistelee ja pohdiskelee, miten tämä homma eli elämä taas toimikaan vauva sylissä. Ja onhan siinä alussa oikeasti tosi paljon myös kropalla toipumista ja palautumista synnytyksestä ja raskaudesta. Ja vielä alun mielenmyllerrykset ja muut. Että hattua nostan taas koko meidän poppoolle!

Vauvalla alkaa olla jo tietynlaista rytmiä, mikä sujuvoittaa puuhia isompien kanssa. Ja mainittakoon, että koululaisista on kyllä myös tosi iso apu vauvan kanssa! Vaikka nyt minulla on enemmän lapsia kuin ennen, niin ekaa kertaa minulla on myös noin isot apulaiset. Ja vieläpä innokkaat sellaiset. Onkin ollut todella liikuttavaa seurata, kuinka isommat hoivaavat vauvaa sydämensä kyllyydestä. On aika onnellista, kuinka monta syliä vauvalle on olemassa.

Päivät menevät kyllä hurjaa kyytiä. Aika usein huomaan toivovani, että päivässä olisi enemmän tunteja kaikelle. Voikin sanoa, että aika ihanan täyttä on elämä tällä hetkellä. Vähän jo melkein haikea olo, kun tietää tämän vauvavuoden menevän niin lennokkaasti. Onneksi saadaan silti arjessa pysähtyä ja nauttia vauvasta. 

Kotikoulupuuhatkin ovat koko ajan kasvaneet paremmin osaksi arkea, niin lapsilla kuin aikuisillakin. Kaiketi sitä siinäkin kehittyy, niinkuin yleensäkin asioissa, joihin käyttää aikaa. Itselläni haastetta on välilllä siinä, etten yritä tehdä niin montaa asiaa yhtä aikaa. Eli rauhoittumisessa. 

Mutta on kyllä arjen rikkaus, kun on monen ikäisiä lapsia ja heidän kanssa saa vielä viettää aikaa. Ymmärrän sinällään äitejä, jotka väsähtävät kotona "pelkkien" pikkuisten kanssa, niin ihania kuin ovatkin. Kun kotona on monenikäisiä, ei kyllä elämästä puutu haasteita tai sisältöä eikä juttelevaa seuraakaan.

Viisilapsinen perhe on kaiketi yhteiskuntamme mittareilla suuri perhe. "Suuressa" perheessä riittää kyllä myös hommaa, vaikka koti meillä ei suurensuuri olekaan. Onneksi on tekijöitäkin, kun jokainen tekee osuutensa kotitöistä ikätasonsa mukaan. Esimerkiksi kaksivuotiaskin tyhjentää tiskikonetta, vie vaatteensa paikoilleen, siivoaa leluja ja mielellään pesisi vähän väliä suihkepullon kanssa peilejä. Jää sitä hommaa silti aika paljon äidillekin. 

On hassua ajatella, kuinka silloin ensimmäisen, ja vielä toisenkin lapsen kanssa oli suuri tarve päästä kotoa, hakea virikkeitä kerhoista ja muista menoista. Niitä ei jotenkin kaipaa enää samalla tapaa, vähempi riittää täyttämään sen tarpeen. Ja toki jos nykyään juoksentelisi yhtä paljon, ei kodin pyöritys olisi niin sujuvaa. 

Tällaisia loppusyksyn kuulumisia tältä erää. Joulua kohti mennään. Me odotetaan jo, että päästään tänäkin vuonna Operaatio joulun lapsen keskusvarastolle paketteja tarkastamaan. Loppuvuodelle luvassa vielä myös yksi koululaisten leiri, sekä muutama kiva kotikoulumeno. Oppimisen tavoitteitakin listasin näitä vuoden viimeisiä kuukausia varten jo ylös, niin helpompi keskittyä olennaiseen. Hyvä mieli! Taivaan Isän siunausta ja kosketusta sinunkin loppuvuoteen!

Kotikouluterveisiä

Vuoden alusta otettiin kaksi isointa lasta kotikouluun, kokeiluluontoisesti. Ajatuksena lisätä perheen yhteistä aikaa, vähentää stressiä ja kiirettä, viettää rauhallista, tavallista arkea, sekä antaa sisaruksille enemmän yhteistä aikaa löytää yhteinen sävel. Toki ajatuksissa ja haaveissa oli jo silloin kotikoulu muutenkin, kuin vain kevään osalta. Se on tietyllä tapaa ollut haaveena jo useamman vuoden. 

Kevät kotikoulussa meni tosi kivasti. Vaikka toki myös moneen otteeseen pähkäilin, onko tämä oikea ratkaisu. Me oltiin kyllä vähän ylisuorittajia ja uutuudenjännittäjiä, ja tehtiin vähän tuhdisti ja nopeasti kaikkea. Nyt, kun hommasta tajuaa jo edes pikkuisen enemmän, voi kotikouluakin viedä enemmän omannäköisempään suuntaan. Sen kun ei ole tarkoitus olla samanlaista opiskelua, kuin koulussa. Me aloitettiin kesäloma jo toukokuun alussa, kaikki tavoitteet oltiin saatu täytetyksi silloin.

Ihana pitkä kesäloma me vietettiin koulujutuista. Vaikka oikeastihan elämä on täynnä oppimista, ja kyllä oppimista tapahtuu kesälläkin, vaikka ei kirjahommia tehtykään. Näitä kesän asioita kirjailinkin jo ylös vähän sitä mukaa. Kotikoulussa kun on juurikin se aikataulujen vapaus. 

Kotikoululaiselle asetetaan kunnan puolesta aina tutkiva opettaja. Tutkivalle opettajalle perhe kertoo opintojen etenemisestä. Meillä on kerätty aineistoa portfolioon, lisäksi on lasten tekemät kirjatehtävät. Myös instagramiin olemme laittaneet kuvia silloin tällöin, ja nyt kesällä otettiin käyttöön myös Trello-sovellus, johon ainekohtaisesti ollaan laitettu asioita&kuvia erilaisista tekemisistä. Eli esimerkiksi liikuntalajit, luetut kirjat, kuvistyöt, kässätyöt, museo/kirkko/muut vierailut. Mitä vaan!

Nyt kesän aikana ollaan vähän tutustuttu muihinkin kotikouluperheisiin, se tuntuu kyllä tosi hyvältä! Muutama perhe me tiedettiinkin jo ennestään. 

Seitsemän vuotta äitinä

Tässä syksyllä on aina oma äitiyden merkkipäiväni, olen tullut äidiksi seitsemän vuotta sitten. Vuosi tuntuu aina menevän yhä nopeammin. Tykkään pysähtyä miettimään vuoden kulkua ja omaa kasvua äitinä. 

Mistä sitä aloittaisi? Elämä äitinä on niin monisäikeistä. Paljon tunteita, täyttä arkea, kädet täynnä, aika juoksee. Aika ihanaa arkea sitä saakin elää. Nämä jokunen hassu (se 7v) äitiys- ja kotiäitivuosi ovat kyllä sisäänajaneet minua tähän äitiyden polulle. Se polku on käynyt yhä mielekkäämmäksi ja rakkaammaksi. Vaikka haasteita on aina, niin kyllä tästä vaan myös nauttii koko ajan enemmän. Ja se ajatus, että koko ajan saa enemmän jutun jujusta kiinni.

Välillä mietin, minkälainen äiti olisin, jos en olisikaan ollut kotiäitinä näitä vuosia, vaan olisin ollut välillä työelämässä, piipahtaen aina äitiyslomalla välillä. Tuskin olisin ihan täysin sama äiti, mitä nyt olen. Se mitä teemme, se mitä ajattelemme, mille aikamme annamme, muovaa meitä väistämättä. 

Joskus viime syksyllä alkoi itselläni tavallaan uudet tuulet ajattelussa. Koen sen lisänneen omaa onnellisuuttani, tyytyväisyyttäni todella paljon. Aloin suhtautumaan mm. kotitöihin ja muihin toistuviin "kuormiini" eri lailla. En enää kuormina, vaan asioina, jotka saan tehdä, ja teen ne niin hyvin kuin voin. On etuoikeus, että on perhe. On etuoikeus, että saa kasvattaa omia lapsiaan. Ja se, että voin olla siellä kotona, paikalla, johon minut on asetettu. Se on tosi arvokasta.  

Toki itselläni tähän on vaikuttanut paljon myös oma uskonelämä, oikeasti sen ajatuksen sisäistäminen, että tekee kuin Herralle. Meidät on asetettu sille paikalle missä me olemme, ja siinä meidän tulee toimia parhaamme mukaan. Jonkun toisen "palvelupaikka" ei ole sen arvokkaampi tai parempi kuin toisella. Jeesus ei kutsunut meitä palvelemaan hampaat irvessä, vaan iloiten. Ja iloa ei oikein voi teeskennellä. Jos ei sitä ole, silloin täytyy palata asian juurisyille. Raamatussa sanotaan, että ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Näin koen itsekin vahvasti. Kun se ilo Herrassa on asenteena sydämessä, on myös ne omat kuormatkin helpompi kantaa.

Tämä on ehkä jollain tapaa avannut itseäni muutokselle enemmän. Edelleen äkäilen ajoittain lapsille, täydellistä ei ole vieläkään muovautunut. Eikä me valmiiksi tässä elämässä tullakaan. Se mainittakoon, ettei jollekin nyt synny täysin utopistinen käsitys. Mutta kun arki ei täyty "kuormista", vaan asioista, joita saa tehdä ilolla, muuttaa se pakostikin omaa olemista ja jaksamista. Oikeasti sitä myös jaksaa tehdä enemmän.  Olen huomannut, että saan enemmän aikaiseksi.

Toki myös aina tulee uusia asioita äitiydessäkin, vähintään esikoisen kautta, kun kasvukaudet ovat uusia, ja samoin niihin liittyvä problematiikka ja tuntemukset ovat ensimmäistä kertaa omassa äitiydessä ajankohtaisia. Koulumaailma, kaverisuhteet, itsenäisyyden harjoittelu ja muut. Kyllä ne ovat tunteikkaita asioita äitinäkin, kun lapsi ei ole enää pelkästään oman kodin suojassa ja "turvassa". Uusia tunteita itselläkin äitinä. Mutta eteenpäin mennään, kiitollisena elämästä.

Vuoden takaiset äitipohdinnat löydät täältä.

 

Äitiysloma loppui

Äitiysvapaa loppui. Osa yhdeksän kuukauden ikäisistä vauvan pulleroista suuntaa päivähoitoa kohti. Tavallaan aika hurjaa, pienet ihmiset tämän elämän koneiston sanelemina erossa vanhemmistaan. Harjottelemassa itsenäistymistä ja jokapäiväistä eloa jonkun muun huomassa.

En puhu kenenkin valinnasta, missä ja miten ja kenen toimesta lapsensa hoitavat, vaan yhteiskunnan olemuksesta. Maailma on tavallaan kaavoitettu niin, että monet joutuvat aivan liian aikaisin luopumaan lapsiensa arjesta ja antamaan sen jollekin toiselle ihmiselle.

Tämä rahan, omaisuuden ja toimeentulon maailma on aika brutaali. Se ei juuri sääli pieniä ihmislapsia. Vaikka toisaalta, erilaisia ratkaisujakin voi tehdä. 

Välillä mietin, kuinka joskus aiemmin ihmishistoriassa säästettiin, ja taloja rakennettiin käteisrahalla. Elämä maksoi eri verran. Nyt ei taida kotien ostohinnat olla peruspalkoilla säästettävissä, vaan niitä maksetaan vuosikymmenet. Työn orjina tehdään hikipäissä hommia.

Täytyykö haluta sellaista? Teini-iän ja aikuisuuden murroksessa monet miettivät, että minusta ei sitten tule sellaista eikä sellaista. En jämähdä tai halua samaa kuin kaikki muutkin: asuntolainaa, autolainaa, koiraa ja sitä 1,7 lasta. Ja silti suurin osa meistä kai kuitenkin haluaa sen, koska siihen päätyy. Vai onko lopputulema sama siksi, ettei keksi, mitä muutakaan tekisi, ja on helpoin tehdä samaa mitä muutkin ikätoverit ympärillä?

Tällaisia ajatuksia äitiysvapaat teettävät. Tietynlaisee nahan luomisen, kuka olen ja mitä oikeasti haluan? Se, mitä olen tehnyt ennen lapsia, onko se minua? Näänkö sen yhä tärkeänä, aikani arvoisena? Käytetyn ajan suhde saatuun vastikkeeseen.

Jos jotain, niin aika on nykyään arvokkaampaa kuin ennen. Ainutkertaista. 

Meillä äitiysvapaiden loppuminen ei juuri hetkauta arkea muutoin kuin rahavirtojen supistumisella. Silti näitä miettii, mitä tapahtuu sitten joskus, myöhemmin?

Meille kotiäideille

 

Tänään, 3.11. vietetään kuulemma kotiäitien päivää. Sen kunniaksi arkikuva. Kolme pientä, suloista tyttöä. Ei kuvauksellisesti se paras tai upein kuva lapsistani, mutta itselleni se on täynnä tunteita ja ajatuksia. Kuvaa hyvin arkea. 

Isosiskot mahdollistivat oman ruoanlaittohetkeni. Toinen "lukee" kirjaa muille, toinen pitää kättä vauvasiskon päällä, rauhoittaen. He tulivat oma-aloitteisesti tuohon hetkeen. Aina kun sisko koitti ottaa kättään pois, vauva älähti. Tiesi, mitä tahtoo. Onhan hän siskojaan kuunnellut ja heihin tutustunut jo koko mahakautensa ajan. 

Ihana muisto. Kotiäitiarki on täynnä pieniä hetkiä. Osa hetkistä tavallisia, arkisia. Lasten ajatuksia, leikkejä, oppimista, menemistä ja tekemistä. Muutama ärsyttävä hetki siellä täällä, hermojen menetys puolin ja toisin. Sitten nämä hetket, joista sydän pakahtuu.  

Jotta ei menisi liian imeläksi, löytyy kuvan nurkasta myös likainen rikkalapio ja harja. Ai että, aika monta kertaa päivässä tulee lakaistua tuotakin lattiaa. 'Mutta osaani en silti vaihtaisi (tosin robotti-imuri voisi olla ihan jees). 

Hyvää kotiäitien päivää, kanssakollegat! Saadaan olla tärkeällä paikalla lastemme elämässä. Juuri riittävän hyviä, omanlaisiamme (koti)äitejä.

 

Miksi lasten kanssa kotona olemisesta edes maksetaan? Mene töihin niin saat rahaa! Lapset kuuluvat päiväkotiin!

Aika ajoin keskustelupalstoilla törmää aiheeseen työttömyyspäiväraha ja lasten kanssa kotona oleminen. Äidit kyselevät, onko joku ilmoittautunut työttömäksi etuuksien tähden, vaikka toiveissa onkin vielä hetki taloudellisesti sinnitellä lasten ollessa kotihoidossa. 

Eli siis, olla työttömän statuksella "pelkän" kotivanhemman sijaan, ja siksi saada myös kyseisiä etuuksia. Ja pelko persiissä odotella, kutsuuko joku töihin.

Riippuu keskustelupalstan ryhmästä, millainen keskustelu siitä muodostuu. Toisissa ryhmissä saa käsityksen, että se on ihan käypä menetelmä, jos ei ole työpaikkaa, johon palata. On työtön, vaikka sinällään ei oikeasti haluaisikaan töihin.

Joissakin ryhmissä taas näistä keskusteluista tulee mylläkkä, joissa kerrotaan, ettei kannata tehdä lapsia, jos ei ole varaa niihin. Ja että meillä sentään Suomessa on niin hyvät etuudet, äitimammat elävät täällä ihan herroiksi kotona, toisten rahoilla.

Mutta miksipä he eivät hakisi tätä etuutta, kun siihen kuitenkin työttöminä ovat aivan yhtä oikeutettuja kuin muutkin työttömät? Jos töistä kieltäytyy, tuleehan siitäkin sanktionsa kuten muillekin. Tämä ei ole mikään kehotus, että tehkää kaikki nyt tuolla tavoin, vaan pohdintaa tilanteesta.

Ei töitä tarjolla, kallis varhaiskasvatus ja veroroposet

Tiedän ihmisiä, jotka ovat onnellisia siitä, että heidän paikkakunnallaan ei ole töitä tarjolla, vaan he voivat olla työttömän statuksella kotona lasten kanssa. Itsehän olen valinnut sellaisen alan, jossa työttömyyttä ei ole luvassa, joten tällainen ei edes onnistuisi. Päiväkodit huutavat tarvetta opettajille, ja täällä minä, yksi sellainen, pidän ammattitaitoni kotona ja keskityn omiin lapsiini. Kamalan itsekästä ja laiskaa, eikö?

Syksyllä mietinkin, kuinka ainakin minun alallani (lastentarhanopettaja/ varhaiskasvatusope) valtion saamat verot palkastani eivät todellakaan korvaa niitä kuluja, joita lasteni päivähoito valtion kassaa kuormittaisi. Päivähoitomaksuthan ovat Suomessa todella edullisia siihen nähden, mitä ne oikeasti valtiolle kustantavat. Ja toki ihan hyvä niin.

Eli tavallaan sekä säästän valtion rahaa, että tuhlaan sitä. Riippuu keneltä kysyy. Lisäksi ainakin lusmuilen kotona, teen hallaa tulevalle eläkkeelleni, lapseni eivät pääse itsenäistymään ja niin edelleen. Niin ja hei, työpaikkoja syntyisi lisää, kun laittaisin lapset päivähoitoon. Sekin vielä. Paitsi ai niin, niistä varhaiskasvatuksen opettajista on edelleen jo ennestään pulaa.

Päivähoito on naisten vapautus!

Sehän se päivähoidon ajatus on ollutkin, vapauttaa kaikki naiset työelämään, ettei kenenkään tarvitse jäädä kotiin. Syrjäytymään, laiskottelemaan, köyhyysloukkuun, nyrkin ja hellan väliin, repimään hiuksia päästään, jäämään paitsi huikeasta uranäkymästä, elämään kuin 50-luvulla? Ja siinähän on onnistuttukin, tosin nyt sinne kotiin ei saisi jäädä, vaikka haluaisi.

Kun eläkejärjestelmä luotiin, määriteltiin se, mitä pidetään arvokkaana, mistä kannattaa maksaa eläkettä. No työssäkäymisestä tietenkin, mistäs muusta? Typerä kysymys! Eihän omien lasten kasvattaminen ole työtä, miksi siitä pitäisi maksaa tai arvostaa?

Nykyään onneksi tämäkin on muuttunut sen verran, että myös vanhempainvapaan ja kotihoidontuen ajoilta kertyy hitusen eläkettä. Ajatella. Eteenpäin ollaan siis menty, ja pienen murusen verran kuitenkin arvostusta löytyy.

Meillä on Suomessa verrattain todella hyvin asiat, kun vanhempainvapaasta maksetaan ja myös kotihoidontuki on useamman satasen verran kuussa. Siihen asti, kun lapsi täyttää sen kolme vuotta. Se on viimeinen hetki ulkoistaa lapsi päivähoitoon, sillä sen jälkeen tästä kunniattomasta lorvailusta ja nysväilystä ei enää makseta roposia.

Samalla kun naiset vapautettiin kodin kahleesta ja ovet työelämään avattiin, miesten ja naisten välisiä palkkaeroja ryhdyttiin kuromaan umpeen. Kun molemmat vanhemmat olivat työelämässä, ei ollut tarvetta enää miesten suuremmille, perheen elättäjän palkoille, vaan alkoi tasa-arvon tavoittelu.

Sen, kaiken hyvän sivutuotteena pitempi kotona olo on taloudellisesti haastavaa. (Niin jotta älä nyt lue tätä niin, että mä en pitäisi nykyaikaa hyvänä :D Kaikissa asioissa on vaan myös ne toisetkin puolensa) Kyllä, osa vanhemmista edelleen haluaisi olla kotona lastensa kanssa. Pitemmällä kotona ololla en tarkoita sitä vuotta tai kahta. Koen sen lyhyenä aikana.

Ei kotihoitoa muutenkaan pidetä enää ihanteena, kun on ryhdytty ajattelemaan, että varhaiskasvatuspalvelut ovat lapsen oikeus, ja puhutaan siitä, minkä ikäisenä viimeistään lapsen olisi niihin päästävä. Joissain kunnissa on jo tarjolla kokeiluna ilmainen viskari, eli viisivuotiaiden päivähoito. Eskaristakin tuli velvoittava vuonna 2015, vaikka edelleenkään se ei ole pakollinen.

Oman ikäluokkani joukosta läheskään kaikki eivät ole käyneet esikoulua. Itse kävin eskarin kerhossa, eli kaksi kertaa viikossa meillä oli kerhossa pieni eskarihetki, jolloin menimme toiseen huoneeseen eskarikansioiden kanssa.

Aika moni vanhempi edelleen haluaisi elää kotiarkea lapsensa kanssa

Sitä, että haluaa omien lapsiensa arjen, suurimman kasvatusvastuun ja muun, katsotaan helposti kieroon. Onko tuo vähän höpsähtänyt, miten se noin ajattelee? Ja moni kokee sen myös uhkana, aivan kuin se olemassaolollaan samalla arvostelisi muiden valintoja. Vaikka muiden perheiden valintoihin se ei liity millään tapaa.

Milloin lasten vanhemmista tuli epäkelpoja kasvattajia, ja alettiin ajattelemaan, että vain vieras ihminen tittelin kanssa voi kasvattaa tasapainoisen, taidoiltaan ikätasoisen ja kouluun kelpaavan lapsen?

En aina ole halunnut lapsia. Sitten kun käänsin kelkkani, tajusin myös, että ei kuulosta itselleni mielekkäältä, että ensin "tekee" lapsia, ja sitten joku muu saa viettää enimmän ajan heidän kanssaan varhaislapsuudessa, kasvattaa ja opettaa pienestä asti. Lohduttaa, lukea, hupsutella, peitellä päiväunille. Viettää suurimman osan heidän hereilläoloajastaan.

Onko se niin väärin, että haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa, niiden, joita on niin kovasti ensin toivonut ja odottanut? Että kyllä, ymmärrrän hyvin teitä, jotka olette ilmottautuneet työttömiksi yhteisen ajan toivossa, jotta taloudellisesti pärjäisi vielä hitusen pitempään kotona. Ei, se ei ole tukien väärinkäyttöä, koska ei niitä tukia saa kuin vain oikeasti työttömät, oli motiivi sitten mikä hyvänsä.

Tämä paatos siis lähti ajatuksesta: Mitä tapahtuu, kun nuorin lapsi täyttää sen kolme vuotta? Entä jos haluaakin mahdollistaa lapsille edelleenkin kotona kasvamisen? Se mikä oli ennen automaattisin valinta, onko sellaista valintaa enää olemassa? Jos on, tarkoittaako se kädestä suuhun elämistä?

Ja no, miksi kukaan haluaa olla kotona pitempään? Itse olen todennut, että nämä oikeasti ovat ne parhaat vuodet. Nämä, joita elän juuri nyt. Ihania, palkitsevia ja rikkaita, vaikka eivätkään taloudellisesti. Sisältörikkaita, mittaamattoman arvokkaita. Minun lapseni lapsuus ei ole korvaamaton sille päiväkodin työntekijälle. Hänelle lapseni on vain yksi lapsi muiden joukossa.

Lue myös: 

Varhaiskasvatus ei ole rakettitiedettä

Neljävuotias kotihoidossa

Ihanat vuodet

Tule mukaan myös Instagramiin, löydät meidät nimimerkin @iloelolaura takaa!

Mitä, eikö teidän neljävuotias ole vielä päiväkodissa?

Syksyn myötä arki on alkanut, iso joukko lapsia löytyy taas päiväkodeista ja kouluista. Meillä kuitenkin arki jatkuu entisenlaisena, myös neljävuotias on kotona. Miksi sen ikäinen lapsi ei ole jo päiväkodissa?

Tosiaan, meidän esikoisemme ei ole päivähoidossa. Ei edes osa-aikaisena. Se tuntuu välillä hämmästyttävän ihmisiä, joiden kanssa keskustelen. Vielä vuosi sitten se ei tuntunut olevan niin suuri asia, kun hän oli juuri sen kolme vuotta täyttänyt. Miksi se mietityttää kysyjiä nyt?

Onko hän jo niin iso, että päivähoidossa kuuluisi olla, vai tarjoaako päiväkoti jotain sellaista, mistä kysyjä ajattelee lapseni jäävän paitsi? Vaiko se, että "kaikkihan siellä ovat"?

Isompi hoitoon, pienemmän lapsen kanssa kotiin

Nykyään on mahdollista saada isompi lapsi hoitoon, vaikka vanhempi olisi vauvan tai pienemmän lapsen kanssa kotona. Hyvä, että on erilaisia vaihtoehtoja joka tarpeeseen. Meille sopivin vaihtoehto on se, että molemmat lapset ovat kotona. Onneksi on vapaus valita. Meidän tilanteessa en keksi yhtään syytä, miksi laittaisimme neljävuotiaan hoitoon.

Miksi meidän valinta sitten on joidenkin mielestä erikoista, jos kuitenkin on vapaus valita? En tiedä. Meillä ei ole tarvetta virikehoidolle, enkä myöskään kuopuksen syntymän jälkeen ole kokenut, että arki olisi helpompaa, jos isompi olisi hoidossa. Ehkä päinvastoin jopa?

Asiat muuttuvat aikojen myötä, eikä tosiaan ole enää mikään kirjoittamaton sääntö, etteikö osa lapsista olisi hoidossa vaikka vanhempi onkin kotona. Silti minusta on hassua, miksi jollekin pitää perustella sitä, että on lapsen kanssa kotona. Kun tavallaan sehän on se "perinteisin" malli. Tokikaan ei enää nykyään se yleisin vaihtoehto.

Päivähoito ja muut varhaiskasvatuspalvelut ovat perheitä varten, eivät lapset päivähoitoa varten.

Neljävuotias on kotona, koska.. 

Esikoinen on kotihoidossa, koska minä ja taaperokin olemme kotona. Yhteinen arki on se meidän juttu, me pidämme tästä vaihtoehdosta eniten. Kaksi lasta tarkoittaa myös tuplasti enemmän sisältöä omaankin päivään, yhteen lapseen verrattuna. Viihdyn kahden lapsen kanssa hyvin. Tavallaan "pelkän" vauvan kanssa muinoin oli ehkä vähän tylsääkin. Nyt ei kyllä ole sitä ongelmaa havaittavissa!

Arki kotona (ja menoillamme) on usein sellaista, että varhaiskasvatuksen eri osa-alueita tulee käytyä ihan vahingossakin. Kotonaolon ei tarvitse olla samanlaista kuin varhaiskasvatus päiväkodissa. Tavallisestihan lapset oppivat myös siinä sivussa, kun yhdessä touhuaa, juttelee ja pyörittää sitä arkea.

On myös ihanaa, ettei tarvitse olla sidoksissa jatkuvaan hakemiseen ja viemiseen, tai tiettyihin päiviin, joihin ei voisi suunnitella muuta ohjelmaa. 

Tokikin lapsi käy päiväkerhossa, mutta ei sielläkään mitenkään orjallisesti jokaisena kerhopäivänä, vaan hiukan harvemmin. Niin, että jos on muuta menoa, menemme menoillemme. Se sopii meille parhaiten. Sekään ei olisi paha vaihtoehto, vaikka kerhossa ei kävisi ollenkaan.

Varhaiskasvatus siellä ja täällä

Koen, että päivähoidolla ei ole tarjota meille mitään sellaista spesiaalia, josta lapsi jäisi paitsi. Laadukas päivähoito/perhepäivähoito on hieno asia, kuten kotihoitokin. Aina ja kaikille se ei ole hienoa ja laadukasta, oli sitten kyse kotihoidosta tai päivähoidosta. Ei siis ole olemassa absoluuttista, kaikille sopivaa vaihtoehtoa.

Ehkä se on se, kun puhutaan varhaiskasvatuksesta, saa se sana kuulostamaan päivähoidon sellaiselta palvelulta, joka tarjoaa jotain enemmän kuin koti? 

Päivähoito-sana taas kuulostaa siltä, että vanhempien työn vuoksi lapsi on hoidossa, ikään kuin säilössä jossain odottelemassa vanhempiaan. Olla kotona, kotihoidossa. Se ei käsitteenä kuulosta niin hienolta kuin varhaiskasvatuspalvelut.

Varhaiskasvatus on varhaista kasvatusta, tapahtui se sitten kotona tai päivähoidossa. Että kyllä, ei neljävuotiaskaan ole vielä liian vanha saamaan varhaiskasvatustaan kotoa käsin.

Miksi sama kasvatus virallisen tahon antamana on paljon arvostetumpaa kuin oman vanhemman antamana?

Millaisia valintoja teillä on tehty? 

P.s. Jos luit tämän niin, että mielestäsi parjasin varhaiskasvatuspalveluja tai muiden valintoja, niin kannattaa lukea ajatuksella uudestaan! :)

Me ollaan myös Instagramissa @iloelolaura, tuu sinne! 

Neljä vuotta kotona, miltä se tuntuu?

Vanhin lapseni täyttää syksyllä neljä vuotta, ja minulla lähenee neljän vuoden kotonaolon rajapyykki jo pari kuukautta sitä aiemmin. Nämä neljä vuotta ovat menneet ihan supernopeasti. Varmasti jonkun mittapuulla on jopa kauhistuttavakin ajatus olla neljä vuotta putkeen kotona, olisinhan itsekin ajatellut niin vuosia sitten. 

Onneksi elämä kuitenkin voi yllättää, ja olen viihtynyt lasten kanssa. Kotona emme vietä läheskään jokaista päiväämme, eikä jokainen hetki ole aina niin ihanaa ja idyllistä perhemeininkiä. Ei aina voi olla, ja se on ihan ok. Hurjasti enemmän on kuitenkin kaikkea sitä hyvää.

Syrjäytynyt kotiäiti?

Jonkin mittapuun mukaan on varmaan jo täyssyrjäytynyt neljässä kotivuodessa. Tällä hetkellä itsestäni taas tuntuu, että nelisen vuotta on melko vähän kaiken elämän keskellä. Ja oikeasti syrjäytymiseenkin tarvitaan vähän jotain muutakin, kun vain poissaolo palkkatyöstä.

Tokikaan tämä maailma ei arvosta neljää vuotta, tai vaikka kymmenen vuotta kotona ollutta äitiä. Olen hitusen sitä mieltä, että jos joku isäihminen olisi kotona saman verran, niin häntä pidettäisiin sankari-isänä ja tasa-arvon lähettiläänä. Vaikka tokikin osa pitäisi myös täytenä tossuna ja miesvaimona.

Määrittelevätkö työmaailma ja sen ansiot ihmisyyden? Siltä joskus tuntuu. Kotiäitiys ei ole se tavoiteltavin titteli, eikä se herätä yleistä ihastusta kanssaihmisissä, toisin kuin joku upea ura. Jotkut varmaan ajattelevatkin, että kotona olo on tuulahdus vanhasta maailmasta. Ja kyllähän erilaisia mielipiteitä tähän maailmaan mahtuu. Tai ainakin niin kauan, kun jokainen perhe silti saa tehdä omat päätöksensä, ilman että niitä ohjaillaan liikaa "yleisen hyvän", tasa-arvon ja muiden tekosyiden nimissä.

Kotona viihtyminen ja kotona oleminen

On eri asia olla lasten kanssa kotona kuin viihtyä lasten kanssa kotona. Viihtymiseen tarvitaan aika paljon tekijöitä. Yksi iso tekijä on edelleen äitikaverit, toinen on kaikki kiva tekeminen, mitä paikkakunnaltamme lapsille löytyy. Kiitos ystävät, kiitos palvelujen järkkääjät. Meillä kotiarki on ainakin tällä hetkellä sellaista kuin siitä tekee, ja omille jutuillekin on aikaa. Katsotaan sitten uudestaan seuraavan lapsen synnyttyä ;)

Oma kotona olemiseni ei ole ihan heti päättymässä, joten kotiarjen mielekkyyttä tavoittelemme jatkossakin. Esikoisen vauvavuonna multa kysyttiin paljonkin, että milloin lapsi menee päiväkotiin ja minä töihin, mutta nyt ei ole enää pitkään aikaan kukaan kysellyt. Kotona oleminen ei ole mikään kilpailu, eikä sinällään määritä äitiyttäni. Tällä hetkellä on hyvä näin.

Oletko sinä ollut kotona lapsen kanssa vielä vanhempainvapaan jälkeen? Miten siihen ovat muut suhtautuneet?

Hyppää mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Facebookissa Iloa, eloa! -blogi

Pikkulapsiarki ja voimavarat - top5

Pikkulapsiarki on aikaa, joka meillä ainakin juoksee huimaa vauhtia.  Tämä on ihanaa aikaa elämässä, mutta myös melkoista hulabaloota välillä, ja siksi ajoittain kuormittavaa. Arjessa tarvitsee niitä kantavia voimia, joilla saa itseensä ladattua virtaa. Unelmalandia-blogissa haastettiin listaamaan omia voimavaroja, haaste vastaanotettu!

Meillä arjesta on tällä hetkellä mahdollista muodostaa sellaista, että se tukee myös sitä omaa hyvää oloa. Arjen tekemisiin ja menemisiin onkin valikoitunut sellaisia asioita, mistä myös minä tykkään, ja jotka tuovat iloa minullekin. Emme elä päiväkoti- tai koulurumbaa, vaan kotiarkea, joten pystyn itse aika vahvasti vaikuttamaan arjen sisältöihin.

Meillä pikkulapsiarki tarkoittaa kolmevuotiaan päiväkerhoa, muskaria, avointa päiväkotia, kotiäititreffejä, kirjastokäyntejä ja kirppisreissuja. Lisäksi toki myös paljon pukemista, riisumista, siivoamista, bussille ehtimistä, ruoanlaittoa, päiväunia, pottailuja, ikäkausihepuleita, lukemista, ulkoilua, askartelua, muovailua, leikkimistä, pyykinpesua ja loputonta ravaamista rappukäytävässä lasten, rattaiden ja ostosten perässä, koska hissiä ei ole.

Voimavaroja lataavat asiat

5. Kilpavarustelu. Heh. Multa löytyy mm. kunnollinen termosmuki ja langattomat kuulokkeet. Kaupungilla rattaita työnnellessä teen hörppiminen termosmukista tuo mulle luksuksen tuntua arkeen. Siivotessa langattomat kuulokkeet on ihan huiput, kun voi puhua puhelimessa tai kuunnella äänikirjaa samalla.

4. Omiin asioihin uppoutuminen hetkeksi. Hetken ei tarvitse olla pitkä, mutta näitä hetkiä varten meiltä löytyy leluja jemmoista.  Harvinaisten hetkien lelut tai tekemiset pitää lasten mielenkiintoa yllä sen aikaa, että itse saa tarvittavan lataushetken. Kotona päikkäriaikaan ollessa myös lasten uniaika on sellainen.

3. Samaa elämänvaihetta elävät ystävät. Se ymmärrys. Ei tarvitse olla edes läsnä, viestitkin toimii hyvin. Ihan korvaamatonta! Näitä ystäviä on löytynyt pikkuhiljaa tässä elämän edetessä.

2. Liikunta ja hyvin syöminen. Tällä hetkellä mun liikunnat ovat lähinnä kävelyjä rattaiden tai ystävän kanssa, tai kotijumppaa silloin kun lapset katselevat lastenohjelmia. Ei mitään hurjaa actionia, mutta sellaista, mistä tulee hyvä olo niin fyysisestikin, kuin myös hymy korviin. Mulla kulkee aika lailla käsikädessä liikunta ja syöminen. Silloin kun tulee liikuttua tarpeeksi, omat ruokailutkin suuntautuvat helpommin terveellisempään.

1. Usko. Tämä on varmasti suurin asia, josta saan ammentaa voimia kaikkiin elämäni osa-alueisiin. Mulla on taivaan Iskä jonka puoleen voin kääntyä niin huolissani kuin iloissakin. Se tuntuu kannattelevana voimana, sekä olona, etten ole yksin.

Minkälaisia pikkulapsiarjen voimavaroja teiltä löytyy? Uskon, että kaikilta löytyy joku asia, pieni tai suuri! Kannattaa listailla ylös, mua ainakin näiden asioiden miettiminenkin jo ilahduttaa!

Lue myös

Miksi yksivuotias ei siedä oven kiinni laittamista

Pidemmät omat hetket taas mahdollisia

Lapsiperhearki on ihan hyvä syy ajoittaiselle kaaokselle

Hyppää mukaan facebookissa ja instagramissa!

Kotiäitiarjen top-10

Kotiäitiarki. Parastahan siinä tietenkin on lapsen kanssa oleminen, arjen jakaminen ja oman rakkaudenhedelmän kasvun ja hauskojen juttujen näkeminen. Mutta kun niitä ei lasketa, niin mitkä on ne muut parhaat jutut? Koska niitäkin on vaikka mitä! Tässäpä tämän hetken parhaita paloja.

Kotiäitiarjen top-10 

1. Rauhalliset aamut. Voi syödä aamupalaa kello 10, keskellä viikkoa. Kotikalsareissa, tietenkin. 

2. Ei ole pakko poistua kotoa, jos ei nyt vain satu huvittamaan, tai on ankea sää. Tai vaikka huono hiuspäivä. 

3. Jos nyt kuitenkin haluaa poistua kotoa, niin voi toteuttaa ex-tempore ideoita. Ihan vaan, koska voi. Ja jos perheessä ei ole vielä eskari- tai kouluikäisiä, voi reissussa olla keskellä viikkoakin, päiväkausia.

4. Superkehittyneet taidot ihan uusissa jutuissa, ja niiden käyttö arjessa. Lattialla olevien tavaroiden väistelyssä ja sotkun huomiotta jättämisessä alkaa olla jo etevyys huipussaan. Ja imurointikin onnistuu, vaikka lattialla olisi kuinka paljon roinaa tahansa. Kuka olisi uskonut ihan muutama hassu vuosi sitten!

5. Vähemmän stressiä. Itsellä ainakin töissä ollessa on usein kiireen poikasta, stressiä pukkaa kun on paljon asioita tapahtumassa yhtä aikaa, ja vähintään yhtä monta asiaa tehtävälistalla. Ja kyllä niitä työasioita tuo päässään kotiin tahtomattaan. Kotiäitiarjessa asiat ei onneksi ole niin justiinsa, vaikka toki paljon kaikkea tapahtuu yhäkin yhtä aikaa. No stress.

6. On aikaa kierrellä kirppareita, metsästää lapsille tarvittavia seuraavia vaatekokoja edullisesti, eikä hätäkädessä kalliilla silloin, kun on tarve justnytheti. Niin ja juu, kaupoissa ei ole muutenkaan ruuhkaa päiväsaikaan. Eläkeläiset ja kotiäidit sulassa sovussa.

7. Uudet tuttavuudet ja ystävät itselle, lapsen ja äitilapsijuttujen myötä. Näistä on kyllä ihan erityisen onnellinen. En mä ollut osannut ajatella, että aikuisiällä saisi näin paljon uusia ihmisiä elämäänsä!

8. Voi pitkittää sängystä nousemista, ja halitella ipanoiden kanssa peiton alla, ehkä jopa kirjoja yhdessä lukien ♥ 

9. Päikkärit! Omat päikkärit on välillä mahdolliset keskellä päivää. Luksushetkiä!

10. Oman ajan arvostus on noussut ihan tappiinsa. Sitä ihan melkein suunnittelee, että sitten kun on se oma hetki, niin mihin sen haluaa käyttää, sillä onhan se ihan kullanarvoista!

Mainio maanantai - meidän päivä

Meidän maanantai. Ihana arkinen puuhailupäivä. Arkipäivisin meillä on aika vaihtelevaa ohjelmaa, viikonpäivästä riippuen. Enimmäkseen tapahtuu paljon ja kaikkea, mutta välillä otetaan lepoa ja vietetään lasten kanssa kotipäivää. Tervetuloa mukaan meidän maanantaipäivän fiiliksiin :)

6:45 Kuulen, kuinka mies lähtee juuri töihin. Nousen sängystä. Vauva kuitenkin huutelee sängyssä, joten käyn vielä imettämässä hänet ja menen itse heräilemään kuumaan suihkuun.

7:15 Esikoinen herää. Hän halajaa lastenohjelmien katseluun, joten tv2 auki hetkeksi. Samalla hän pukee päälle. Avaan tietokoneen ja ehdin viettää vartin verran someaikaa, ennenkuin vauva jo heräilee, normaalia aiemmin tänä aamuna. Vauvan aamupesut ja vaipanvaihto. Täytän pyykkikoneen.

8:00 Huomaan, että puhtaat kestovaipat ovat vähän vähissä. Vaatisi varmaankin vierailua kuivaushuoneeseen kellariin, jossa puhtaat vaipat roikkuvat, nyt jo kuivina. En ole meillä sinne koskaan vienyt tai sieltä pyykkejä tuonut, kun mies yleensä hoitaa homman. Mietiskelen, että missä välissä sinne menisi, kun ei ei viitsisi molempia tyttöjä sinne raahata, minuutin reissu venähtäisi muuten lähemmäs kymmeneksi minuutiksi.. Viesteilen samalla kaverin kanssa.

Käydään esikoisen kanssa puuronkeittoon ja syömään aamupalaa.

 Baby Merc -vaunut saatu Preecolta

8:30 Laitan esikoiselle saparot. Omat hiukseni ovat yhä märät, joten kuivaan ne ja meikkaan.

Imetän vauvan. Käydään valmistautumaan kerhoon lähtöön. Kerhossa on tänään valokuvauspäivä, ja ollaan miehen kanssa mietitty tyttöjen kuvausvaatteet jo valmiiksi. Samistelua, tietenkin. Miettiiköhän tytöt sitten kymmenen vuoden päästä, että noloa kun äiti puki aina tilaisuuden tullen samanlaisiin vaatteisiin..

9:05 Lähdetään kerhoon päin. Haen samalla alhaalta nopeasti muutaman vaipan, lapset odottavat ulkona sen aikaa. Skipataan tänään kerhon aamupala suosiolla, siksi ollaan vähän normaalia myöhemmin liikenteessä.

9:15 Kerhossa. Aluksi leikitään, sitten on yhteinen aamuhetki, hartaus. Vauva on nukahtanut kerhomatkalla, ja herääkin juuri sopivasti valokuvauksen alkaessa. Kuvauksessa kestää tovi, ja jäädään vielä juttelemaan tutun kerhokaverin kanssa ennen lähtöä. Imetän vauvaa esikoisen pukiessa ulkovaatteita. Kerhon jälkeen suunnataan kauppaan nopealle visiitille.

Kaupassa yhteisvastuukeräyksen setä kehuu minun ja tytön  huopikkaita.

11:45 Kotona. Kaupassa kestikin tovi. Vauva on vielä niin vauveli, että nukahtaa lähes aina liikkuviin vaunuihin, vaikkei olisikaan väsynyt, kuten nytkin kotimatkalla. Herää kuitenkin juuri kun saavutaan kotirappukäytävään.

Käyn nopeasti valmistelemaan lounasta, esikoisella ja itselläni on jo vähän liian kova nälkä. Silti vältymme onneksi molemminpuoliselta draamailulta. Syödään, vauva leikkii lattialla.

12:40 Isompi päiväunille. Imetän vauvaa. Siivoilen nopsaa vielä loput lounaan jäljet, jonka jälkeen leikitään vauvan kanssa.

13:15 Laitan myös vauvan päiväunille. Uni ei meinaakaan tulla heti, vaan hän kaipaisi lisää maitoa, joten imetän vähän lisää. Uni alkaa viedä voiton. Nautin hiljaisuudesta ja luen kirjaa hetken.

14:00 Esikoinen herää. Tänään on iltapäivälläkin ohjelmaa, meille on tulossa useampi leikkijä äiteineen kylään, facebookin paikallisen leikkitreffi-ryhmän kautta. Laitan vähän välipalaa esille.

14:30 Vauva herää. Kylässä neljä äitiä ja kuusi lasta. Otetaan vähän välipalaa, ja lapset menevät leikkeihinsä. Imetän vauvan. Me äidit jäädään tarinoimaan pöydän ääreen. Koitan tyrkyttää äideille lastenvaatteita, jotka eivät meillä mene jatkoon. Osasta pääsenkin eroon, jes!

16:45 Viimeiset leikkijät poistuvat. Mukava iltapäivä. Imetän vauvan ja laitan hänet unille. Ryhdyn valmistelemaan iltaruokaa.

17:00 Mies tulee töistä kaupan kautta kotiin. Syödään. Vauva herää. Koneeseen aamulla lastatut pyykit laitetaan vihdoin pyörimään. Keittiön siivousta. Imetän vauvan. 

18:30 Esikoinen puuhailee omia leikkejään, ovat Peppi-nuken kanssa välillä ravintolassa, välillä merenneitoja uimapukuineen. Jutellaan miehen kanssa ja samalla seuraillaan esikoisen leikkiä. Vauva hengailee mukana, kunnes meinaa jo uuvahtaa. En viitsi vielä laittaa yöunille, vaan vien hänet leikkimatolle, jossa hän innostuukin vielä leikkimään.

19:30 Esikoiselle iltapalaa ja  iltapesut. Iltakertomus ja iltahöpinät. Sängyssä hän on kahdeksalta. Mies laittaa myös vauvan valmiiksi nukkumaanmenoa varten. Vauva on nälkäinen, joten syötän vauvan sängyssä. Tytöt jäävät makuuhuoneeseen odottelemaan unta. 

20:15 Päivän hyörinät on ohi. Harvinaista kyllä, makuuhuone on ihan hiljainen, ei kuulu vauvan kujertelua, eikä esikoisen höpinöitä. Rankka päivä on ilmeisesti imenyt mehut tyypeistä.

Mies pelaa hetken pleikkaa, itse olen koneella.

21:15 Suunnittelen poistumista koneelta. Ilta jatkuu vielä sohvalla, aikomus miehen kanssa katsella Downshiftaajien uusia jaksoja ja syödä iltapalaa samalla. Ai niin ja ne pyykit on tietenkin koneessa märkinä vielä. Ajatuksen tasolla aina siintää aikainen nukkumaanmeno, mutta voi olla, että se on todellisuudessa siinä puolisen yksitoista, kun meillä aikuisetkin luovuttaa ja käy nukkumaan.

Tavallinen, onnellinen päivä. ♥

Äitikaverit - se arkea nostattava voima

Kun ekaa kertaa tulin äidiksi, en tuntenut juurikaan muita äitejä. Asuttiin silloin Tammisaaressa, ja noh, oli aika yksinäistä. En osaa hyvin ruotsia, niin en ruotsinkieliseen perhekahvilaankaan uskaltanut mennä. Näin jälkeenpäin sitä kyllä ihmettelee, että miksen mennyt silti.

Yhteen kaksikieliseen paikkaan, siihen ainoaan, uskaltauduin, mutta tyhjän kerhon vetäjältä sain kuulla, ettei kävijöitä ole ollut, suomenkieliset kun ovat vähemmistössä paikkakunnalla.

Sitten muutettiin takaisin Lappeenrantaan, kaikeksi onneksi. Ei mulla täällä silti ystäviä ollut ennestään, enhän ollut kuin vuoden täällä aiemmin asunut. Silti olo oli aivan todella onnellinen muutosta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Jo monta viikkoa ennen muuttoa googlettelin kaikki kerhot ja muskarit, mitä vaan löytyi.

Alettiin ahkerasti juoksemaan esikoisen kanssa kerhoissa ja muissa. Ensin tuttuja, ja vähitellen muutamia kavereitakin alkoi löytymään. Ihanaa. Ihan tosi ihanaa.

Aluksi vertaistuen kaipuu ei vielä ollut kovin suurta, mutta seura puolestaan oli tosi tervetullutta. Nyt, kun noita lapsia on kaksi, ja vanhempi jo tuommoinen leikki-ikäinen, eikä kotikaan aina enää ole siisti, ja utopia täydellisistä äideistä osoittautunut todellakin vain urbaaniksi legendaksi, niin juu, nyt on se aika, kun vertaistuki on ihan parasta. Korvaamatonta.

Vähän vaihtelevalla äitiporukalla ollaan jonkin aikaa jo säännöllisen epäsäännöllisesti vietetty kotiäitibrunsseja tai -välipalahetkiä. Kun lapset on saatu tankattua, rientävät he leikkeihinsä, ja silloin alkaa ne parhaat äitijutut. Jaetaann tähtihetkiä ja niitä ei-niin-tähtihetkiä. Nauretaan ja nyökytellään hyväntahtoisesti toistemme jutuille, koska todellakin tiedetään, mistä se toinen puhuu. 

Viime viikon yhteiset oivallukset naurattaa, ja kantaa vieläkin. Parhaimmillaan on tainnut yhdessä kerrostalokolmiossa kokoontua 14 lasta ja 8 äitiä. Hyvin mahduttiin :)

Ja sitä vertaistukea on onneksi saanut tätäkin kautta, kirjoittamalla. Kiitos ihanat ♥

Miten toinen lapsi on muuttanut elämää?

Kyllä, onhan se elämä erilaista, kun noita rakkauden hedelmiä on yhden sijasta kaksi. Marraskuussa pohdin, että oikeastaan on helpompaa olla kahden, kuin yhden äiti, ja samaa mieltä olen edelleen. Vaikka on helpompaa ja mielekkäämpää, niin kyllä silti monia muutoksia elämään on sen myötä tullut, niin hyvässä kuin pahassakin.

Oman ajan määrä on tokikin muuttunut, vähentynyt. Ylläri! Esikoisen kanssa oli jo illat aikuisten omaa aikaa, kun tyyppi on sängyssä kello kahdeksan-reikä-reikä. Nukkumaanmenoaika hänellä on edelleen sama, mutta ns. oman ajan sijasta illalla on paljon syliaikaa vauvan kanssa, ja ihan omaa laiskuuttakin on, että laitan vauvan yöunille vasta kun itsekin käydään nukkumaan. Vauva kyllä ottaa iltatorkkujaan ihan hyvin, välillä sylissä, välillä keinussa tai leikkimatolla. 

Myös päikkäriaika on aiemmin ollun mommy's free time! Aika usein on nytkin, kun/jos tyypit saa tahdistettua samaan aikaan unille.

Äänet. Nykyään on päivä melko täysi ääniä, puhetta, naurua, kujerrusta, itkuakin välillä. 

Vessassa ja suihkussa käyminen tapahtuu aika monesti ovi auki, jos paikalla ei ole muita aikuisia. Esikoisen kanssa tästä oltiin jo päästy, mutta nyt kun on kaksi, niin pakko pitää vähän vahtia, että mitä tapahtuu..

Lähdöt. Niihin nyt vaan menee aikaa paljon enemmän, ja lähdön tekeminen on aloitettava tosi ajoissa, jos ei halua, että oma pää hajoaa lähtökiireeseen :D

Tavaran määrä on ihan valtava. Eteinen täynnä vaunuja, joka puolella leluja ja erikokoisia vaatteita.. Sen vuoksi mm. luovuttiin vierassängystä ja kasattiin lelut viimeinkin yhteen huoneeseen. Pakko oli! SIlti tuntuu, että joka paikka on täynnä kaikkea.. 

Kotona viihtyminen. Tästä oon ihan yllättynyt, kuinka paljon enemmän nyt ihan vapaaehtoisesti jää kotiin viettämään ihan tavallista päivää sen sijaan, että juoksentelee koko ajan asioilla ja harrastuksissa! Toki edelleen käydään harrastuksissa sen pari kertaa viikossa, mutta ei enää viittä kertaa viikossa. 

Aikaansaaminen on lisääntynyt! Tästäkin oon erittäin iloinen :D 

Ennakointi, suunnittelu, pakkaaminen on myös asioita, joiden määrä on lisääntynyt. Eri lailla miettii, missä kohtaa tekee mitäkin, ja aina lähtiessä sitä, että onhan kaikki mahdollisesti-ehkä-tarvittava tavaramäärä mukana. 

Unohtelu. Mitähän olin menossa tekemään? Missä mun puhelin on? Mihin oon laittanut laturin? Mitä olin sanomassa? Mitäköhän kaikkee mulla on jäänyt kesken? Tuntuu, että koko ajan tapahtuu niin paljon, että unohtaa mitä oli just ajattelemassa :D Mutta toisaalta, onhan mulla tällä hetkellä imetysaivotkin, se selittää osan!

Että onhan tuossa kaikenlaista. Ja sitten vielä ne, mitä oon unohtanut tuosta listauksesta ;) 

Sitten, kun pienempi lähtee liikkeelle, tai aloittaa kiinteiden syömiset, tuleekin varmasti taas ihan uusia tuulahduksia arkeen!