Tässä syksyllä on aina oma äitiyden merkkipäiväni, olen tullut äidiksi seitsemän vuotta sitten. Vuosi tuntuu aina menevän yhä nopeammin. Tykkään pysähtyä miettimään vuoden kulkua ja omaa kasvua äitinä.
Mistä sitä aloittaisi? Elämä äitinä on niin monisäikeistä. Paljon tunteita, täyttä arkea, kädet täynnä, aika juoksee. Aika ihanaa arkea sitä saakin elää. Nämä jokunen hassu (se 7v) äitiys- ja kotiäitivuosi ovat kyllä sisäänajaneet minua tähän äitiyden polulle. Se polku on käynyt yhä mielekkäämmäksi ja rakkaammaksi. Vaikka haasteita on aina, niin kyllä tästä vaan myös nauttii koko ajan enemmän. Ja se ajatus, että koko ajan saa enemmän jutun jujusta kiinni.
Välillä mietin, minkälainen äiti olisin, jos en olisikaan ollut kotiäitinä näitä vuosia, vaan olisin ollut välillä työelämässä, piipahtaen aina äitiyslomalla välillä. Tuskin olisin ihan täysin sama äiti, mitä nyt olen. Se mitä teemme, se mitä ajattelemme, mille aikamme annamme, muovaa meitä väistämättä.
Joskus viime syksyllä alkoi itselläni tavallaan uudet tuulet ajattelussa. Koen sen lisänneen omaa onnellisuuttani, tyytyväisyyttäni todella paljon. Aloin suhtautumaan mm. kotitöihin ja muihin toistuviin "kuormiini" eri lailla. En enää kuormina, vaan asioina, jotka saan tehdä, ja teen ne niin hyvin kuin voin. On etuoikeus, että on perhe. On etuoikeus, että saa kasvattaa omia lapsiaan. Ja se, että voin olla siellä kotona, paikalla, johon minut on asetettu. Se on tosi arvokasta.
Toki itselläni tähän on vaikuttanut paljon myös oma uskonelämä, oikeasti sen ajatuksen sisäistäminen, että tekee kuin Herralle. Meidät on asetettu sille paikalle missä me olemme, ja siinä meidän tulee toimia parhaamme mukaan. Jonkun toisen "palvelupaikka" ei ole sen arvokkaampi tai parempi kuin toisella. Jeesus ei kutsunut meitä palvelemaan hampaat irvessä, vaan iloiten. Ja iloa ei oikein voi teeskennellä. Jos ei sitä ole, silloin täytyy palata asian juurisyille. Raamatussa sanotaan, että ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Näin koen itsekin vahvasti. Kun se ilo Herrassa on asenteena sydämessä, on myös ne omat kuormatkin helpompi kantaa.
Tämä on ehkä jollain tapaa avannut itseäni muutokselle enemmän. Edelleen äkäilen ajoittain lapsille, täydellistä ei ole vieläkään muovautunut. Eikä me valmiiksi tässä elämässä tullakaan. Se mainittakoon, ettei jollekin nyt synny täysin utopistinen käsitys. Mutta kun arki ei täyty "kuormista", vaan asioista, joita saa tehdä ilolla, muuttaa se pakostikin omaa olemista ja jaksamista. Oikeasti sitä myös jaksaa tehdä enemmän. Olen huomannut, että saan enemmän aikaiseksi.
Toki myös aina tulee uusia asioita äitiydessäkin, vähintään esikoisen kautta, kun kasvukaudet ovat uusia, ja samoin niihin liittyvä problematiikka ja tuntemukset ovat ensimmäistä kertaa omassa äitiydessä ajankohtaisia. Koulumaailma, kaverisuhteet, itsenäisyyden harjoittelu ja muut. Kyllä ne ovat tunteikkaita asioita äitinäkin, kun lapsi ei ole enää pelkästään oman kodin suojassa ja "turvassa". Uusia tunteita itselläkin äitinä. Mutta eteenpäin mennään, kiitollisena elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti