Eskariaamujen hulabaloo

Kello soi seitsemältä. Se soi useamman minuutin ajan, ennenkuin havahdun horroksesta, että uusi päivä alkaa. Tästä se taas lähtee. 

Useinkaan kukaan lapsista ei herää kelloon, vaikka se raikaa kauan. Hassua. Yleensä yksi lapsista nouseekin tovin päästä, kaksi kaipaa herättelyä.

Vaatteet, aamupalaa, vitamiinit, hiusten letitystä ja rupattelua. Taaperon pukemista, pesemistä ja pottailua. Mikä sää ulkona, mitkä ulkovaatteet isommille. Arkisia tavallisia asioita lapsiperheissä.

Vikana itselle vaatteet päälle, ja oman kuontalon kohennusta. Isommat menevät jo autoon, puen yksivuotiaalle vielä viimeisen kappaleet ulkovaatekerroksesta ja nappaan hänet mukaan eskarireissuille.

Joinakin aamuina joku on herännyt väärällä jalalla. Sellaiset aamut ovat aika takkuisia, kun on kuitenkin aikataulu, jonka mukaan toimia, eikä voikaan enää vapaasti elää aamuja ja aamupäiviä täysin oman mielen mukaan. 

Mutta arvaapa mitä! Me ollaan joka aamu oltu ajoissa! Joinakin aamuina ollaan oltu vähän myöhemmin kuin toisina, mutta reippaina aamuina lapsi on eskarissa sen kymmenisen minuuttia ennen aamupiiriä, hitaampina aamuina muutamaa minuuttia ennen. (Kymmentä minuuttia on toivottu logistisista syistä eskarin puolelta.) Jes, hyvä me!

Keväällähän tätä asiaa panikoin täällä, koska silloin eleltiin niin ihanan rentoja aamuja, että aikataulut ja aamujen "aikaisuus" tuntui ihan painajaismaiselta. No, ei tämä onneksi ole painajaista ollut, vaikka ensimmäiset viikot olivatkin tosi kuormittavia niin itselle kuin lapsille. Se rankin alku on onneksi tasoittunut paljon. Mutta sanotaanko näin, että kyllä viikonloppu on aina tervetullut ja perjantai ilon päivä :D Kaupan päällisenä päivät tuntuvat nykyään juoksevan mahdottoman nopeasti. Mutta on kyllä hyvä mieli siitä, että arki ei ole enää pelkkää selviytymistä :)

Ja hei, joululomaankin on enää alle kuukausi! 

Pliis nuku kahdet päikkärit vielä pitkään ! Eli eskarin ja vauva-arjen yhteensovittamista

Arki on alkanut. Tällä kertaa ihan uudenlainen arki, sillä esikoisen eskarin myötä meidän arki on kokenut uudistuksen. 

Lapsi ei ole meitä lähinnä olevassa eskarissa, vaan pienen automatkan päässä omakuljetteisesti. Esikoulu kestää sen neljä tuntia päivässä. Aamulla koko konkkaronkka autoon ja eskarin päättyessä sitten sama homma. Simppeliä, eikö? Tai ainakin teoriassa!

Käytännössähän tuo aika lailla rytmittää meidän päivää, ja olo on kuin ammattikuskilla, koko ajan ratin ääressä ja aikataulu mielessä. Ymmärrän hyvin, miksi moni ottaa eskarilaiselle lisäksi myös hoitoaikaa, vaikka olisi itse kotona. Ja kotieskarikin on varmasti monelle hyvin toimiva vaihtoehto.

Tällä hetkellä vauva elää kaksien päikkäreiden rytmiä, eli nukkuu ekat unet aamupäivällä, heräten vähän ennen hakureissulle lähtöä. Toiset unet allavat siinä kolmen maissa. Esikoulun aikataulua ajatellen ihan nappi rytmi. Toisina päivinä hän on unilta herätessä ehtinyt syömään jotain, toisina olen vain vaihtanut vaipan ja imettänyt ja ollaan hypätty autoon suoraan.

Vauva on kyllä sopeutuvainen. Ja onneksi hänen välipala kulkee helposti mukana, hehheh. Eli äidinmaito on hänellä edelleen hyvin oleellinen ravinnon lähde, mikä on kyllä kätevää, koska välillä tilanteet ovat lennokkaita ja maitoa saa masuun tarvittaessa hyvinkin joutuisasti paikkaa ja aikaa katsomatta. 

Eskarin aikana ollaan käyty kotona puuhailemassa tavallisia kotijuttuja, tehty junaretki eväiden kanssa, oltu puistossa, käyty kaupassa tai nähty kavereita. Iltapäivällä kun ei sitten kauheasti jaksa lähteä mihinkään, kun alkupäivä tuntuu juoksentelulta. 

Ensi viikolla alkaa kerhot ja muut harrasteet. Odotan kyllä, millaiseksi arki niiden kanssa muodostuu. Lisää erilaisia aikatauluja, osa erittäin hyvään aikaan meidän aamupäivän puuhiksi, osa vähän ei niin näppärästi. Katsotaan!

Mutta on tämä tosi erilaista meidän vapaaseen elämään verrattuna! Onneksi siitäkin ehdittiin nauttia se kuusi vuotta. Tovi kestää vielä tottua tähänkin. Tänään tarvitsin päikkärit itse, koska uuvutti.

Ja joo, ekat kotipäivätkin on jo vietetty. Ei se eskari niin vakavaa kuitenkaan ole, etteikö voisi välillä olla kotonakin. Ja onhan viiden päivän läsnäolo lapsellekin ihan uutta ja myös kuormittavaa. Ryhmäkoko kolme on kuitenkin ihan erilaista kuin ryhmäkoko 20.

Kaiken kaikkiaan eskariarki on kuitenkin lähtenyt mukavasti sujumaan. Ihan jännä elämänvaihe tämäkin!

Kotihoidossa eskariin asti, mutta miksi?

Syksyllä esikoinen aloittaa eskarissa. Aika jännä etappi myös näin vanhemman näkökulmasta, lapsi kun on ollut kotihoidossa nämä vuodet. Vaan miksi olla kotihoidossa esikouluun saakka?

Vaan miksipä ei, jos se on mahdollista ja sopii perheelle? Pidämme ajatuksesta, että lapset saavat olla kotona kasvamassa mahdollisimman pitkään.   

Tiedän toki, että nykyään on yhä enemmän vallalla ajatus, että lapsen tavallaan kuuluisi tietyn ikäisenä jo olla päiväkodissa varhaiskasvatuspalvelujen parissa.

En kuitenkaan koe lapsen jäävän paitsi jostain, vaikka hän ei olekaan ollut päiväkodissa. Tai että kotihoito olisi lapselle karhunpalvelus, kun häntä ei ole alusta asti sisäänajettu päiväkotimaailmaan ja suuressa ryhmässä toimimiseen. Ja kaverisuhteitakin voi löytyä muualta.

Itselleni päiväkotimaailma on tuttua ammatin puolesta. Tiedostan siis varhaiskasvatuspalveluiden hyvät puolet ja tiedän, ettei kotihoito ole kaikille perheille paras tai toimivin vaihtoehto.

Esikouluhan on vasta harjoitusta koulua varten.

Ajattelen kotivuosien olevan hyvä pohja myös koulumaailmaa ajatellen. Kotona olemisessa on valtavasti hyviä puolia, ja kotonakin voi puuhailla monipuolisesti kaikkea.

Arki on rikasta. Uuden ihmettelyä, suuria ja pieniä tunteita, kasvamista ja oppimista. Yhdessäoloa. 

Etenkin kuluneen vuoden ajan ollaan nautittu hitaista aamuista ja kiireettömyydestä. 

On retkeilty, reissattu, nähty kavereita ja muita läheisiä. Käyty kirjastossa ja metsässä. Pelattu lautapelejä, muovailtu, maalattu, leivottu ja tehty ruokaa. Leikitty. Ja niin edelleen. Täyttä elämää eletty. 

Ollaan säästytty päiväkotimaailman sairastelukierteeltä. Etenkin nyt korona-aikana, kun jokaisesta yskäisystä ja niiskaisusta ollaan lähettämässä lasta kotiin.

Ei ole tarvinnut kilpailla sylistä tai huomiosta.

Lapsi on myös oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osaa keskittyä vaikkapa kynätehtäviin tai kirjan kuunteluun pitkiäkin aikoja. Halutessaan. Ja ilman näitäkin taitoja voi esikouluun mennä, se kun tosiaan on vasta harjoitusta koulua varten ja tasaa lasten valmiuksia kouluun siirtymiseen. 

 

Onhan näitä, ja tässä vain muutama, mitä tuli ensimmäisenä mieleen.

Urallisesti tai eläkerahoja ajatellen tämä ei tietenkään ole se kannattavin valinta, olla kotona pitkään. Olen kuitenkin todella kiitollinen, että tämä on mahdollista. Lapset ovat pieniä  vain hetken. 

Kotihoito ei ole kaikille perheille se paras vaihtoehto, mutta meille se on kyllä ollut. Itsekin on tässä saanut kasvaa yhteistä arkea eläen.

Mielenkiinnolla odottelemme, mitä kaikkea eskarielämä tuo tullessaan!

Me ei tulla ikinä ehtimään eskariin syksyllä

Me ei kyllä tulla ehtimään eskariin syksyllä, huomaan miettiväni keskellä arkiaamuja. Tai no, eivät ne oikeastaan ole edes aamuja vaan aamupäiviä. Aamut tuntuvat hurahtavan melkoista kyytiä, ja vähän kauhunsekaisin tuntein toisinaan mielessä käväisee ajatus: miten tullaan ikinä ehtimään eskariin ajoissa? 

Vähän taustaa. Nautiskellaan lasten kanssa tavallisesta kotiarjesta. Ei päiväkotia tai kiirettä aamuisin. Ollaan usein saatu aamupala syödyksi ehkä yhdeksän-kymmenen aikaan, päivästä riippuen. Ylös sängystä me noustaan siinä puoli kasin-kasin aikoja.

Aiemmin meillä oli kyllä kivoja harrastuksia, joiden takia saatiin itsemme roudattua paikalle kympiksi, välillä ysiksikin (ysit oli kyllä melkoista ja sisälsi vinkuvia lapsiyksilöitä ja yhden ei niin leppoisan aikuisen. No ei nyt aina,  mutta teoreettisesti sen mahdollisuus on suurempi silloin kun on tarkka aikataulu heti aamusta) mutta ne nyt sattumoisin ovat peruuntuneet koronahulluuden vuoksi. 

Ja päiväkerho me peruttiin itse kevään osalta, koska 

a) lapset eivät halunneet sinne 

b) työntekijät joutuvat pitämään maskeja lasten kanssa, ei kiva 

c) ketään meistä ei huvittanut herätä herätyskelloon kerhon vuoksi 

d) kerhon aikataulu häiritsi vauvan aamu-unia, kerhon kesto vain kaksi tuntia, jonka vuoksi koko aamupäivä tuntui roudaamiselta.

e) ei ole mikään pakko mennä

Ei toki silti olla mitenkään eristäytyneitä, nähdään kyllä ihmisiä kuitenkin eikä koko aikaa möllötetä vain kotona. Meillä ei vaan ole kummempia aikatauluja, joiden perässä juosta. Paitsi sitten syksyllä, kun esikoisella alkaa eskari. Aamuyhdeksäksi hilaamme itsemme asemiin.

Miten te teette sen?

Pitää herätä, pukea, syödä, tsempata, huomauttaa vitkuttelusta ja ehtiä tekemään se omakin aamupissa. Säilyttää järki ja mielenrauha? No mutta joo, siis tavoite saada kaikki autoon ajoissa. Miten te teette sen? Vai onko se vain kovan harjoittelun tulosta?

Toki teoriassa tiedän: vaatteet valitaan edellisenä iltana, lapset herätetään ajoissa ja tarvittaessa aamupalan voi syödä autossakin. Mutta entäs kun kolmevuotias saa mahdottomat uhmahepulit aina kun pitäisi lähteä, vauva turauttaa housuun kun ollaan jo myöhässä, ja esikoisen mielestä myös puolilta päivin tapahtuva kotoa poistuminen kirvoittaa katkeran "äiti en yhtään tykkää aikaisista aamulähdöistä" -ajatuksen. 

Huhhuh, yhtään ei ole kiire kyllä syksyn tulla!

Ja hatunnosto teille kaikille, jotka saatte konkkaronkkanne joka arkiaamu jonnekin johonkin tiettyyn kellonlyömään, ja vielä ehkäpä tuntia, paria tuota eskarin aikataulua aiemmin. Kuulostaa ihan puistattavan villiltä!  

Ja oikeasti tiedän: kyllähän me selvitään. Ihan niinkuin muutkin. Toki varmasti välillä vähän saattaa hapottaa.

Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. On tämä ollut kyllä ihanan leppoisaa. Vielä ei ole kyllä mikään kiire harjoitella aikaisia aamuja, nimimerkillä "todellakin vaihdoin lapsen hammastarkastusaikaa, joka olisi ollut aamulla 8.30" :D