Mikään ei korvannut isää, ei vaikka äitejä olisi ollut viisi

Isänpäivä oli eilen. On puhuttu paljon osallistuvista isistä, tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja muusta. Kannan korteni kekoon, joskin vähän myöhässä. Tämä ajatus on muhinut teksteissä jo yli vuoden. Nyt tuntuu, että aihe haluaa muodostua tekstiksi saakka.

Mikään ei voi korvata isää - oma kokemukseni

Olen elänyt lapsuuden, jossa isäni sairastui ja vammautui peruuttamattomasti ollessani ala-asteen kolmannella luokalla. Ei ole varmastikaan tyypillisin tilanne, että omat lapset opettavat isää kävelemään, puhumaan, lukemaan. Omassa lapsuudessani näin kuitenkin kävi.

 

Voi, kun ei olisi käynyt. Se on lapsuuteni iso suru. Jos voisi valita, tietenkin valitsisin terveen isän. Liikuntakyvyn hän sai takaisin, puhetta ei muutamia sanoja enempää. Vammautuminen muutti monta muutakin asiaa. Oma isäni ei vammautumisensa jälkeen samalla lailla pystynyt olemaan isän roolissa, vaikka rakas ja tärkeä oli ja on edelleen. Roolit kääntyivät toisin perin silloin lapsuudessani.

Tavallaan tuntuu kamalan epäkiitolliselta ja pahalta kirjoittaa näitä ääneen, mutta muun väittäminen olisi totuuden kieltämistä. 

Isän sairastumisen jälkeen äitini joutui venymään kaikkeen. Huolehtimaan kaikesta, opettelemaan uutta. Tekemään kaikki asiat, mitkä isä oli tehnyt aiemmin, omiensa lisäksi. Ja äiti selvisi kaikesta, vaikka juurikaan mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yhtä asiaa äiti kuitenkaan ei voinut tehdä. Nimittäin olla isä. Vaikka äitejä olisi ollut useampi, ei mikään olisi korvannut isää. Isän roolia lapsen elämässä. Mallia miehestä. Kaikkea siihen liittyvää.

Lapsena kovetin itseni. Ajattelin, että pitää selvitä. Sairaalassa otetussa kuvassa muut perheestäni näyttävät surullisilta, minä hymyilen. Ei siihen aikaan vaikkapa koulussa puhuttu tunnetaidoista. Vammainen isä -huutelut satuttivat kovasti, vaikka aina yritinkin antaa takaisin samalla mitalla. 

Isovanhempia minulla ei ole koskaan ollut. Ei tullut siis miehen mallia tai isällistä huomiota sieltäkään suunnasta.

Siitä on maksettu kovaa hintaa. Nuorena aikuisena hain huomiota ja ihailua miehiltä. Koitin täyttää tarvetta, joka ei tullut lapsena ja naiseksi kasvaessa kohdatuksi. Kenellekään en toivo samanlaista polkua.

Onneksi kohtasin taivaan Isän noiden retkien päätteeksi. Sain itkeä taivaallisen isän sylissä haavojani, koota itseäni uudelleen. Jättää katkeruuden.

Katkeruudesta pääseminen helpotti. Nykyään ihailen isejä, isällistä huolenpitoa. Isän rakkautta.

Eräs hetki on jäänyt mieleeni aikuisena. Ollessani ystävän luona sain sormeeni haavan. Ystäväni isä pyytämättä leikkasi minulle laastarin, puhdisti haavan ja laittoi sen sormeeni. Olin päälle kaksikymppinem, mutta tuo teko tuntui niin isälliseltä, vilpittömän huolehtivalta, että se on jäänyt mieleeni. Joskus pienet hetket on niitä merkittävimpiä.

Kiitos sinulle isä, joka olet kiinnostunut lapsestasi. Sinulle isä, joka katsot lastasi ihaillen. Sinulle isä, joka asetat rajat. Sinulle isä, joka kehut. Kerrot välittäväsi. Pidät huolta. Olet olemassa.

Isät, olette korvaamattomia!

Kuva Pixabay

Tuhoamisvimma

Ah mitä ihanaa vaihetta meillä eletäänkään tällä hetkellä! Kaksi ja puolivuotiaalla lapsosella on kova tarve kokeilla kaikkea, testata tavaroita ja sitä mihin kaikkeen niillä pystyykään. Tai toisin sanoen tuhota leluja ja kokeilla rajoja. 

Tällä hetkellä pienen kotivandaalin tuholistalla on jo kynäilty matto, muutama revitty kirja, nukkekodin nojatuoli, yksi pelilaatikko, väritetty leikkikeittiön kaappi ja työpöytä, johon myös oli vähän kynää kokeiltu.

Kiva lista jo, ja apua, ihan varmasti tuo lista vielä kasvaa! Ei tiedä oikein, että itkisikö vai nauraisiko noille tuon pikkutinttanan toilailuille. Saa nähdä, kuinka pitkä tuosta listasta vielä tuleekaan. Auts. Kiinnostus ei ole tähän mennessä kohdistunut koskaan ns. aikuisten tavaroihin, mutta varmuuden vuoksi meidän lautapelit ja muut on nostettu ylemmäs. Koska silmä kun välttää sekunniksikin, niin yllätyksiä voi olla luvassa :D 

En usko, että pahantahtoisuudesta on kyse, vaan pelkästä kokeilunhalusta, uteliaisuudesta. Ja juu, ehkä vähän rajojen kokeilemisesta myös.

Mattoonhan olen itsekin piirrellyt pienenä, mutta tuommoisesta tuhoamisvimmasta en ole kuullut itselläni olleen. Ja hei, ne mun lapsuuden Puppe-kirjatkin ovat luukkuineen vielä tallessa (toistaiseksi..), niin en ainakaan sitten niihin ole tällaisia taitoja testaillut pienenä.

Muistan omasta lapsuudesta parturoineeni kerran Trolli-peikon tukan, jonka jälkeen itkin kaljua peikkoa. Kukaan ei ollut kertonut, ettei peikko-raasuilla tukka kasva! Omaa tukkaa sen sijaan en tietääkseni leikellyt, mutta se itseäni eniten hirvittää oman lapsen kohdalta, että koskahan niitä saksia mahdetaan kokeillaan omaan päähän..

Onkos muilla eletty tällaista ihanaa vaihetta? Millaisia tuhotöitä teillä on tapahtunut?

Mattoon piirtelyjä äidin jalanjäljissä

Eipä se omena taida kauhean kauas puusta putoilla näemmä. Meillä koettiin tällainen hetki väriliitujen kanssa, kun esikoinen kokeili kyniä mattoon. Leikkihuoneesta kuului:

"Äiti minä piirsin mattoon. Saako mattoon piirtää?"

Minä kauhealla kiireellä painelen siinä katsomaan, että teit mitä? Ja juu, ihan totta se lapsi puhui. Sinne oli piirrellyt. Ja minä kun luulin olevani varovainen ja vahtivani kynähommia. Niinpä niin.  Ei meillä vaan kynillä piirrellä muualle kuin paperiin.

Ensitunne oli kova ärsytys. Mitä sanon tolle pikkutyypille, pitääkö tommoisesta käytöksestä antaa sanktiota? Kaikki kynät jemmaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi vähintään? Aika nopeasti muistin, että juu, on sitä itsekin taiteiltu pienenä mattoja. Äiti aina muistaa kertoa, että koko matto oli väritetty, ja vielä molemmin puolin, sekä ylpeänä esitelty, että näin hieno siitä tuli! Mun pikkutyyppi tyytyi vähän vähempään taiteiluun, tai sitten se vaan oli fiksumpi, ja muisti kysyä välissä, että oliko tämä äitinkin mielestä kiva juttu.

Mitä mun äiti teki silloin? No laittoi lapsen tietenkin korjaamaan asian, eli pesemään maton. Kerroin lapselle, kuinka äitikin oli tehnyt pienenä niin, ja että mummi laittoi äidin matonpesuhommiin. Kysyin lapselta, että mitäs me nyt tehtäis asialle? "Pestään se matto". Niinhän se olisi tehtävä. Ah, ongelma ratkaistu. Kiitos äiti!

Mommy's girl. Kaikeksi onneksi se oli matto jota koristeltiin, eikä vaikka seinät..

P.s. Ensin mies pesi koneessa murusiksi mun toisen punaisen maton, ja nyt sitten lapsi piirteli tämän. Miksi kaikki on mun pyöreitä punaisia mattoja vastaan?

Joulu ennen, joulu nyt

Aah, joulu on ihanaa aikaa. Meillä on taidettu kuunnella joululauluja joka päivä nyt joulukuun ajan. Kaksivuotias pyytää monta kertaa päivässä, että äiti laita tiptap. 

Meidän perheen omat jouluperinteet ovat vasta muodostumassa, omien lasten myötä. Allekirjoitan ihan täysin sen kliseen, että lapset tekee joulun. Kyllä, täälläkin joulu tuntuu taas joululta sitten oman lapsuuden, kun itselläkin on lapsia. On kiva laittaa joulua, ja miettiä, minkälaisia jouluperinteitä sitä tulee samalla luoneeksi lapselle. 

Joulusiivous tehtiin lapsuudessa perusteellisesti. Koko koti siivottiin, ja väitänpä, että olen hinkkaillut seiniäkin puhtaaksi joku joulu, jollei useampikin. Myös kaappien sisältö käytiin läpi.

Mites nykyään? Joitain kaappeja on käyty läpi, koska pakko, ei vaan mahdu tavaraa enää. Tälleen jouluviikkoa elellessä koti näyttää joululta, juu koristeiden ja joulukuusen osalta. Ei siksi, että kaikkialla kiiltäisi puhtaus, tai edes ne kuivuneet puklutahrat olisi lattialta luututtu. Että tiptap, näyttää onneksi joulu tulevan silti myös meille. 

Pikkujoulujen vietto. Lapsuudessa vietettiin aina oman perheen kesken pikkujouluja ♥ Ehkä mekin joskus tulevaisuudesssa? Tänä vuonna ollaan tyydytty pikkujouluilemaan muussa seurassa.

Joulukuusi. Me aloitettiin viime vuonna oma perinne, että joulukuusi laitetaan itsenäisyyspäiväksi. Lapsuudessa kuusi tuotiin sisään vähän myöhemmin. Meidän kuusi on valkoinen muovikuusi, ei tainnut sellaisista ollut tietoakaan vielä ysikytluvulla.

Joulupukki kävi meillä lapsuudessa ekoina vuosina. Kouluikäisenä ei enää tainnut käydä. Meillä ei ainakaan tänä vuonna ole pukkia tulossa, jatkosta en osaa sanoa :)

Joulunleivonta aloitettiin lapsuudessa aina ajoissa, että saatiin tehtyä vatruskat, karjalanpiirakat, piparit, Sacherit, joulupullat, kuivakakut ynnämuut, ja tietenkin jouluaattoaterian kaikki mahdollinen. Nykyään, kun joulua vietetään suuremmalla porukalla, niin kaikki osallistuvat tuomisiin, eikä me joulupöytään viemisten lisäksi olla kotiin tehty kuin pipareita tänä vuonna. Mutta, sentään ne on tehty samalla reseptillä, kuin mitä lapsuudessakin. Parhaat piparit ♥

Joululahjojen paketointi on miusta aina ollut ihanaa puuhaa. Kauniita lahjapapereita ja kangasnauhoja. Lahjat kuuluu paketoida kaikella hartaudella. 

Tiedustelijatonttu kävi tuomassa lahjan joulusukkaan aina aattoaamuksi. Oli ihanaa, kun jo aamulla sai jotain kivaa, niin päivän lahjojen odotus ei ollut niin kovaa hommaa. Mekin otettiin tämä jo viime vuonna käyttöön. Tänä vuonnahan esikoisella on tavarakalenteri, niin aattoaamun luukku toimii samalla myös tiedustelijatontun yllärinä :)

Jouluaaton vietto on nykyään vähän erilaista, koska ensin vietämme aaton yhdellä porukalla, ja joulupäivänä vietämme uutta joulua toisen puolen suvun luona. Kaksi joulua siis, lapsuuden yhden, vain omalla ydinperheellä vietetyn joulun sijaan.

Jouluruoat ovat meillä enimmäkseen pysyneet samana vuosien saatossa, vaikkakin lihansyöjien määrä meillä perheessä on vähentynyt, ja sen vuoksi ensimmäisessä joulunviettopaikassa on vähän eri ruokia, kuin mitä toisessa. Mutta lempparit mulla on edelleen samat, eli vatruskat, kalkkuna, lihapullat, herneet ja munamakaronilaatikko. Omnom. Meillä miehen perheessä syödään myös tosi, tosi antaumuksella porkkanalaatikkoa, ja se olikin mulle ihan uusi juttu, että niitä laatikoita tehdään oikeesti satamiljoonaa kiloa. Huh, onneksi se en oo minä, joka meillä ne laatikot vääntää :D 

Muistan yhden joulun lapsena, kun äiti ohimennen sanoi, että eihän jouluna tarvitse maistaa kaikkea. Tää yksi oli joka joulu syönyt irvistellen lanttulaatikkoa ja rosollia siihen saakka, koska oletti että se kuului asiaan.

Jouluaatto ja -päivä tuntuu aina menevän ohi ihan hujauksessa. Onneksi joulua on kuitenkin ihan luvallista viettää sinne loppiaiseen asti. Viime vuonna tosin taisi "jäädä" joulukoristeet sinne tammikuun loppupuolelle asti. Ei niistä malta ihan heti luopua.. 

Noudattaako muiden joulut lapsuuden kaavaa, vai ihan omaa?

Fröbelin palikat 30v - ihana oma lapsuus

Monissa lapsiin liittyvissä asioissa sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen. Tai niitä ihanimpia juttuja! Nostalgiaa herättävät lastenohjelmat, lastenlaulut, kirjat, lelut.. Siis mitä vaan. Niin monissa asioissa oma lapsuus ja sen tuomat ihanat muistot kulkevat käsi kädessä nykyhetken kanssa. Ja hei, kuinka huippua se on!!

Niin myös Fröbelin palikoiden kanssa. Sinnehän se oli sitten päästävä, konserttiin, kun tänne kotikaupunkiinkin saapuivat 30-vuotiskiertueineen. Mies kieltäytyi lähtemästä, ei tykkää yhtään, ei ole lapsena kuunnellut. Mutta mepä tyttöjen kanssa lähdettiin :)

Kyllähän tuo esikoinen tykkäsi. Lauluja kuunneltiin ennakkoon, että ne olisivat tuttuja sitten paikan päällä. Mutta luulen kuitenkin, että tässä kohtaa tää äiti kyllä tykkäsi eniten. Tutut laulut ja tutut tyypit lavalla, joiden videoita koko lapsuus pikkuveljen kanssa tuijoteltu ja kaikki ulkoa opittu. Samalla jotenkin huvitti, kun aikuisiahan tässä kai pitäisi olla?

Vaikken siellä ilosta puhkuen mukana hyppinytkään, tai nykyään heidän musiikkia kuuntelemalla kuuntele, niin kyllä se tuntui hyvältä sydämessä, kun sai viedä oman lapsen kuuntelemaan jotain, mikä oli itselle pienenä ollut niin tärkeää ♥ Ja hyvin ne sedät siellä jaksoivat edelleen!

Heee-i huuli-luuli, kuului Huugi-guugi vielä kotimatkallakin ♥