Mikään ei korvannut isää, ei vaikka äitejä olisi ollut viisi

Isänpäivä oli eilen. On puhuttu paljon osallistuvista isistä, tasa-arvoisesta vanhemmuudesta ja muusta. Kannan korteni kekoon, joskin vähän myöhässä. Tämä ajatus on muhinut teksteissä jo yli vuoden. Nyt tuntuu, että aihe haluaa muodostua tekstiksi saakka.

Mikään ei voi korvata isää - oma kokemukseni

Olen elänyt lapsuuden, jossa isäni sairastui ja vammautui peruuttamattomasti ollessani ala-asteen kolmannella luokalla. Ei ole varmastikaan tyypillisin tilanne, että omat lapset opettavat isää kävelemään, puhumaan, lukemaan. Omassa lapsuudessani näin kuitenkin kävi.

 

Voi, kun ei olisi käynyt. Se on lapsuuteni iso suru. Jos voisi valita, tietenkin valitsisin terveen isän. Liikuntakyvyn hän sai takaisin, puhetta ei muutamia sanoja enempää. Vammautuminen muutti monta muutakin asiaa. Oma isäni ei vammautumisensa jälkeen samalla lailla pystynyt olemaan isän roolissa, vaikka rakas ja tärkeä oli ja on edelleen. Roolit kääntyivät toisin perin silloin lapsuudessani.

Tavallaan tuntuu kamalan epäkiitolliselta ja pahalta kirjoittaa näitä ääneen, mutta muun väittäminen olisi totuuden kieltämistä. 

Isän sairastumisen jälkeen äitini joutui venymään kaikkeen. Huolehtimaan kaikesta, opettelemaan uutta. Tekemään kaikki asiat, mitkä isä oli tehnyt aiemmin, omiensa lisäksi. Ja äiti selvisi kaikesta, vaikka juurikaan mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yhtä asiaa äiti kuitenkaan ei voinut tehdä. Nimittäin olla isä. Vaikka äitejä olisi ollut useampi, ei mikään olisi korvannut isää. Isän roolia lapsen elämässä. Mallia miehestä. Kaikkea siihen liittyvää.

Lapsena kovetin itseni. Ajattelin, että pitää selvitä. Sairaalassa otetussa kuvassa muut perheestäni näyttävät surullisilta, minä hymyilen. Ei siihen aikaan vaikkapa koulussa puhuttu tunnetaidoista. Vammainen isä -huutelut satuttivat kovasti, vaikka aina yritinkin antaa takaisin samalla mitalla. 

Isovanhempia minulla ei ole koskaan ollut. Ei tullut siis miehen mallia tai isällistä huomiota sieltäkään suunnasta.

Siitä on maksettu kovaa hintaa. Nuorena aikuisena hain huomiota ja ihailua miehiltä. Koitin täyttää tarvetta, joka ei tullut lapsena ja naiseksi kasvaessa kohdatuksi. Kenellekään en toivo samanlaista polkua.

Onneksi kohtasin taivaan Isän noiden retkien päätteeksi. Sain itkeä taivaallisen isän sylissä haavojani, koota itseäni uudelleen. Jättää katkeruuden.

Katkeruudesta pääseminen helpotti. Nykyään ihailen isejä, isällistä huolenpitoa. Isän rakkautta.

Eräs hetki on jäänyt mieleeni aikuisena. Ollessani ystävän luona sain sormeeni haavan. Ystäväni isä pyytämättä leikkasi minulle laastarin, puhdisti haavan ja laittoi sen sormeeni. Olin päälle kaksikymppinem, mutta tuo teko tuntui niin isälliseltä, vilpittömän huolehtivalta, että se on jäänyt mieleeni. Joskus pienet hetket on niitä merkittävimpiä.

Kiitos sinulle isä, joka olet kiinnostunut lapsestasi. Sinulle isä, joka katsot lastasi ihaillen. Sinulle isä, joka asetat rajat. Sinulle isä, joka kehut. Kerrot välittäväsi. Pidät huolta. Olet olemassa.

Isät, olette korvaamattomia!

Kuva Pixabay

Imetys ei ole pois isältä

Imetys. Meidän vauva on pian 8kk ikäinen. Tämänkertaista imetystaivalta on takana vasta hetki, tai siltä se ainakin tuntuu. Ja niinhän se loppupeleissä onkin, pieni hetki vain ihmiselämässä. Esikoista imetin kutakuinkin vuoden ja kahdeksan kuukautta, ja tälläkin kertaa ajatuksena on se noin kaksi vuotta, joka on Maailman terveysjärjestön ns. minimisuositus. Suomen neuvoloissahan minimisuositus on vuoden verran. Tämän on kerrottu olevan puhtaasti vain siksi, koska täällä muutenkin imetetään melko heikosti, ja korkeampi "tavoite" lannistaisi entisestään.

Nykyään puhutaan paljon tasavertaisesta vanhemmuudesta, mikä onkin hieno asia. Molemmat vanhemmat ovat tärkeitä, tosi tärkeitä. Välillä tuntuu kuitenkin, että asiat viedään äärimmäisyyksiin monessa jutussa.

Vaikka vanhemmat ovat samanarvoisia, ei heidän tarvitse tehdä kaikkea samalla lailla, tai muutenkaan samoja asioita. Ollaanhan me kaikki ihmiset muutenkin erilaisia! Miehet eivät imetä, naiset taas tähän ihmeelliseen asiaan pystyvät. Pääsääntöisesti ainakin näin perin nämä roolit jakautuvat. Vaan onko se toiselta pois? Ei sen pitäisi ainakaan olla! Välillä törmää ajatukseen, että tuttipulloja ostetaan sen vuoksi, että isäkin pääsee sitten ruokkimaan lasta, eikä äiti pelkästään saa vauvaa omittua itselleen imetyksen vuoksi. Öh?

Onhan se tuttipullo sillon ihan tarpeellinen, kun äiti, joka imettää kokee sen tarpeelliseksi. Ja tietenkin korviketapauksessa se on aivan eria asia, mutta siitä eivät nämä ajatukset kerrokaan :)

Täysimetys kestää maksimissaan sen 4-6 kuukautta, jonka jälkeen muutakin sapuskaa alkaa olla tarjolla, eikä merkitystä ole enää sillä, kuka sen ruoan tarjoilee, tissimaitoa lukuunottamatta. Tietenkin vauvavuoden hetket voivat tuntua ihan äärettömän pitkiltä, mutta pieni hetki se on loppupeleissä.

Vaikka imetys on äidin ja lapsen välistä, on isäkin siinä äärimmäisen tärkeässä roolissa tukemassa imetystaipaleella. Ja kun isä on kiinnostunut lapsestaan, varmasti niitä isän ja lapsen yhteisiäkin hetkiä alkaa löytymään, kun elämä ei ole pelkkää imetystä kuitenkaan kovin kauaa yleensä. Sylittelyt ja läheisyys ylipäätänsä, höpöttelyt ja muut puuhailut. Mitä nyt isä ja lapsi yhdessä keksivätkään. Ihania, niin arvokkaita ja tärkeitä hetkiä.

Kiitos sinulle mies, joka tuet lapsesi äitiä imetyksessä ja rakennat suhdetta lapseen jo alusta asti. Oma mieheni mukaan lukien ♥