Me ei tulla ikinä ehtimään eskariin syksyllä

Me ei kyllä tulla ehtimään eskariin syksyllä, huomaan miettiväni keskellä arkiaamuja. Tai no, eivät ne oikeastaan ole edes aamuja vaan aamupäiviä. Aamut tuntuvat hurahtavan melkoista kyytiä, ja vähän kauhunsekaisin tuntein toisinaan mielessä käväisee ajatus: miten tullaan ikinä ehtimään eskariin ajoissa? 

Vähän taustaa. Nautiskellaan lasten kanssa tavallisesta kotiarjesta. Ei päiväkotia tai kiirettä aamuisin. Ollaan usein saatu aamupala syödyksi ehkä yhdeksän-kymmenen aikaan, päivästä riippuen. Ylös sängystä me noustaan siinä puoli kasin-kasin aikoja.

Aiemmin meillä oli kyllä kivoja harrastuksia, joiden takia saatiin itsemme roudattua paikalle kympiksi, välillä ysiksikin (ysit oli kyllä melkoista ja sisälsi vinkuvia lapsiyksilöitä ja yhden ei niin leppoisan aikuisen. No ei nyt aina,  mutta teoreettisesti sen mahdollisuus on suurempi silloin kun on tarkka aikataulu heti aamusta) mutta ne nyt sattumoisin ovat peruuntuneet koronahulluuden vuoksi. 

Ja päiväkerho me peruttiin itse kevään osalta, koska 

a) lapset eivät halunneet sinne 

b) työntekijät joutuvat pitämään maskeja lasten kanssa, ei kiva 

c) ketään meistä ei huvittanut herätä herätyskelloon kerhon vuoksi 

d) kerhon aikataulu häiritsi vauvan aamu-unia, kerhon kesto vain kaksi tuntia, jonka vuoksi koko aamupäivä tuntui roudaamiselta.

e) ei ole mikään pakko mennä

Ei toki silti olla mitenkään eristäytyneitä, nähdään kyllä ihmisiä kuitenkin eikä koko aikaa möllötetä vain kotona. Meillä ei vaan ole kummempia aikatauluja, joiden perässä juosta. Paitsi sitten syksyllä, kun esikoisella alkaa eskari. Aamuyhdeksäksi hilaamme itsemme asemiin.

Miten te teette sen?

Pitää herätä, pukea, syödä, tsempata, huomauttaa vitkuttelusta ja ehtiä tekemään se omakin aamupissa. Säilyttää järki ja mielenrauha? No mutta joo, siis tavoite saada kaikki autoon ajoissa. Miten te teette sen? Vai onko se vain kovan harjoittelun tulosta?

Toki teoriassa tiedän: vaatteet valitaan edellisenä iltana, lapset herätetään ajoissa ja tarvittaessa aamupalan voi syödä autossakin. Mutta entäs kun kolmevuotias saa mahdottomat uhmahepulit aina kun pitäisi lähteä, vauva turauttaa housuun kun ollaan jo myöhässä, ja esikoisen mielestä myös puolilta päivin tapahtuva kotoa poistuminen kirvoittaa katkeran "äiti en yhtään tykkää aikaisista aamulähdöistä" -ajatuksen. 

Huhhuh, yhtään ei ole kiire kyllä syksyn tulla!

Ja hatunnosto teille kaikille, jotka saatte konkkaronkkanne joka arkiaamu jonnekin johonkin tiettyyn kellonlyömään, ja vielä ehkäpä tuntia, paria tuota eskarin aikataulua aiemmin. Kuulostaa ihan puistattavan villiltä!  

Ja oikeasti tiedän: kyllähän me selvitään. Ihan niinkuin muutkin. Toki varmasti välillä vähän saattaa hapottaa.

Yksi aikakausi loppuu ja toinen alkaa. On tämä ollut kyllä ihanan leppoisaa. Vielä ei ole kyllä mikään kiire harjoitella aikaisia aamuja, nimimerkillä "todellakin vaihdoin lapsen hammastarkastusaikaa, joka olisi ollut aamulla 8.30" :D

Akuutti kestovaippapula

Tämä kolmas vauva aiheutti meille akuutin tarpeen kestovaipoille.  Aiemmat kaksi lasta on kestotettu samoilla vaipoilla, joilla tämänkin vauvan kanssa aloitettiin, mutta ne jäivätkin jo pieniksi.

Vauva on kasvanut nopeasti. Ei mahdu niin ei mahdu, ei auta kuin vaippakaupoille lähteä.

Vaikka meillä on kestovaippoja käytetty jo kahdella vauvalla, en sinällään ole sisällä kestovaippaslangissa tai -maailmassa. Olen ostellut ns. halvimpia kestovaippoja, eli niitä mitä on aikaisemmin ollut äitiyspakkauksissa. Kirppareilta niitä on löytynyt käyttämättöminä todella halvalla. Eli Myllymuksujen S-M-kokoa sekä Pilvi-vaippoja. 

Ensin kurkkasin torin, sitten klikkasin itseni fb:n kestovaipparyhmään. Siellähän ne vaipat näkyvät liikkuvan. 

Nyt meiltä löytyy Mylllymuksujen taskuvaippoja isompana,  lisää Rhymetimea (tämäkin ollut äitiyspakkauksessa) ja kasa ihania, kukallisia Alvababyja. Josko näillä pärjättäisiin? 

Ja tokihan on myös mahdollista, että vauvan kasvaessa ja kehon mittasuhteiden muuttuessa ne vanhatkin vaipat menisivät jossain kohtaa. Katsellaan! 

P.s. nyt kun vauva osaa istua potalla, on vessareissutkin helpottuneet ja sama vaippa pysyy kuivana välillä pitempäänkin!

Kurkkaa myös

Pihi kirppismuija ja kestovaipat

Tapaus niskakakka

Vessahätäviestintä vastasyntyneen kanssa

Rakas raskauden jälkeinen mahanahkani: Sinullakin on lupa olla.

Huomaan, että näin keväisin kun luontokin alkaa herätä, heräävät myös omat ajatukseni raskauden jälkeisestä kehostani. Tulee tarve ruotia omaa kehosuhdetta ja ajatuksin huomioida niitä kehon osia, jotka eivät palautuvassa kropassa ole niitä omia suosikkeja. 

Vauva syntyi lokakuussa. En ole nopein palautuja. Niin nahkani kuin kilojeni kuin erkaumienikaan (jne) puolesta. En tosiaankaan mahdu vielä omiin housuihini. Taidan olla vähän hidas prosessoija myös tämän postpartum-kehoni kanssa. Tällä(kin) kertaa olen aktiivisesti ajatellut kropastani hyvää, ja kehunut sitä, kun kolmaskin lapsi saatiin sen sisällä kasvatettua ja kuljetettua tähän maailmaan.

Näistä ajatuksista usein ulkoistan keskivartaloni.

Eräässä naistenpiirissä mietittiin, missä kehon osissamme olemme vahvasti läsnä, missä taas emme. Ensin koko ajatus tuntui vieraalta, sitten tosi loogiselta. Kun ajattelen itseäni, ja kun aktiivisesti ajattelen itsestäni hyvää, en juurikaan ajattele keskivartaloani. Juuri sitä, ruttuista ja raskauskiloista versiota mahastani. 

Se ei ole edes ne vatsan kurtut, niiden kanssa olen jo tuttu ja sinut ja niistä tavallisesti tykkäänkin. Se on kurttujen ja jäljejllä olevien kilojen yhteissumma mitä vierastan.

Viikon sisään olen pysähtynyt katsomaan itseäni. Kirkkaassa, ei lempeimmässä kylpyhuoneen valossa. Katsonut vatsaa hyväksyen ja sanoen, kyllä, sinullakin on lupa olla. 

Toki kilotkaan eivät tule kanssani ikuisesti kulkemaan, mutta hyväksyntä tässäkin hetkessä on tärkeää. Olen arvokas ja hyvä tässäkin hetkessä. Vatsan kera, kaikkineen. 

Aiempaa palautumispohdintaa löytyy täältä

Ruttumahaiset naiset

Kehopohdintaa toisen raskauden postpartum-ajalta

Annatko itsellesi palautumisrauhan?

Jaksaminen, suorittaminen ja itsestä huolehtiminen raskaana & pikkulapsiarjessa

Eilen lapsen kanssa piha-aitaa jynssätessä tuli pohdittua suorittamista ja omien voimavarojen kuuntelemista. Aitahan oli likainen tosiaan jo viime kesän lopulla kun olin aika tukevasti raskaana. Voimat kuluivat pikkulapsiarkeen, raskauteen ja muuttoon, ja aita jäi pesemättä.

Tavallaan siitä silloin tuli itselle laiska olo. Että enkö saanut edes yhtä aitaa pestyä! Vaikka oikeasti ihan valitsin olla pesemättä. Jännää, että vaikka ihan tiedostaen tein valinnan, enkä todellakaan pidä itseäni laiskana, niin silti ajatus laiskuudesta aina luikerteli mieleen. Että pitäisi sitä ja tuota. Kuka niin sanoo? Miksi pitäisi?

Raskaana ollessa ajatus laiskuudesta löysi mieleen etenkin silloin, kun lepuutin selkääni tai muutoin hetken ajan olin pitkälläni. Huono omatunto siitä että lepää.

Silloin kun minulla ei vielä ollut lapsia, ei ajatus laiskuudesta uinut millään tapaa mieleen. Ja joo, nyt kun on lapsia, se oma lepo on entistä tärkeämpää, että jaksaa myös lasten kanssa. Ristiriitaista!

Miksi se ajatus laiskuudesta löytää päähän? Onko se nyt sitä kuuluisaa äitimyyttiä, että hyvä äiti tekee niin ja näin, eikä ainakaan huvikseen makoile, vaan uhraa itsensä ja kaikkensa?

Koen ajatuksen laiskuudesta, laiskasta äidistä tai vastaavasta tulevan ulkoapäin. Että ei kai ahkera äiti lepäile laakereillaan! Ahkeralla ja hyvällä äidillä on aina siisti koti, pyykit viikattuina kaappeihin ja ruoka valmiina kun mies tulee kotiin. Hinnalla millä hyvänsä. Ja ehkä siinä samalla myös oma jaksaminen ja mielenterveys ihan hiuskarvan varassa, tai jo hukattuna? 

Nytkin, kun vauva tekee hampaita ja toisinaan menee päiviä niin, että sylitellään tavallista enemmän ja vauvan viihtymiseen saa nähdä vaivaa, jää asioita tekemättä. Tiskin ovat levällään, puhtaat pyykit makoilevat kuivausrummussa, sänky on pettaamatta. Ja se on ihan ok. Asiat ovat vain asioita. Laiskuutta se ei kuitenkaan ole, vaan ihmisyyttä. 

Me nykyihmiset taidetaan aika hyvin jo tiedostaa se, että elämä ei saa olla pelkkää suorittamista, vaan on tärkeää myös osata huolehtia itsestä ja jaksamisesta. Harvassa pikkulapsiperheessä kotityöt tekemällä loppuvat. On tehtävä se valinta, että osaa ottaa omia hetkiä, vaikka olisi paljonkin vaikka ja mitä kotityötä, jotka huutavat sun nimeä.

Onneksi itseään voi ihan taputtaa olkapäille ja sanoa, hyvä minä. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yhtä aikaa, eikä päiviä tarvitse suorittaa läpi. Kun lapset menevät nukkumaan, omaa hengähdysaikaa ei käytetä siivoamiseen. Huominen tulee aina, ja ne tiskitkin osaavat ihan hiljaa odotella siellä tiskipöydällä, ne huutavat korkeintaan omassa mielessä, jos niille antaa siihen mahdollisuuden ja kuuntelee niitä.

Jos joskus olen vielä raskaana, haluan vielä enemmän omaan mieleenikin iskostaa sitä, että raskaus itsessään on iso asia. Ei tarvitse potea huonoa omaatutoa niistä asioista, joihin ei pysty tai jaksa. Raskaus ei ole sairaus on mielestäni typerimpiä sanontoja. Ei ole sairaus ei, mutta aika monella naisella se ei myöskään ole se energisin, aikaansaavin ja hyvävointisin yhdeksän kuukauden ajanjakso. Armoa siis!

Tämä kolmas vauvavuosi on ihanaa aikaa - Ootapa vaan, kun ei enää olekaan!

Niin, mistä sitä aloittaisi? Kohta vauvavuodesta on mennyt puolet ja edelleen tämä on ollut aika ihanaa aikaa. Ootapa vaan sitä, tätä ja tuota!

On semmoinen olo, että "tästähän oon kirjoittanut koko ajan", mutta tämän edellisen viiden kuukauden tekstejä selaillessa huomaan, että en ehkä sitten kuitenkaan ole. Enhän ylipäätään ole kirjoittanut nyt paljoa.

Kirjoittamattomuuden ensimmäinen tekijä löytyy otsikosta. Tämä kolmas vauvavuosi (kolmasKIN?) on melko ihanaa aikaa. Tavallista, tasaista, mukavaa. Ne 4kk hulinatkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi. Vauvan hereilläoloaika on nykyään abaut kaksi tuntia, päikkärit hän nukkuu edelleen rattaissa, ja iltaisin yöunille sänkyyn kasin maissa. Ja niin edelleen. Ei ole ollut suurempaa tarvetta kirjoitella, tai hakea/antaa vertaistukea tätä kautta. Välillä näinkin! 

Toki yksi syy kirjoittamattomuuteen on myös tämänhetkinen maailmantilanne. Siitä voi olla montaa mieltä, vaikkapa miettien kokonaisuuskuolleisuutta tai rajoitusten ja suositusten järjellisyyttä, hallituksen toimintaa ja muuta (rajummin sairastuneita vähättelemättä). Se ärsyttää ja tavallaan vie intoa kirjoittaa muistakaan asioista, koska ne tuntuvat niin pieniltä "oikeiden" asioiden rinnalla. Mutta ei mennä nyt siihen..

Vauva on hyväntuulinen, ja häneltä saakin usein kasvojen levyisen hymyn silmiin katsoessa. Välillä kunnon hekotuksetkin. Vauva on tähän asti tykännyt kaikista ihmisistä, katsekontakti ja juttelu kaikkien kanssa on vauvalle mieleen. 

Ihaninta on, kun unilta heräilevälle vauvalle sanoo ooksä heränny, ootko, ja vauva alkaa hymyilemään, vaikkei ole vielä edes kokonaan hereillä tai avannut silmiään. 

Isoin pähkäilyn aihe nyt tässä vauvavuoden vajaassa puolikkaassa onkin varmaan tuleva turvaistuimen osto. Eli voisi kai sanoa, että aika hyvin menee! (Kaukaloiden kiloraja on 13kg, ja oletettavasti se ylitetään lähitulevaisuudessa, kun nyt on jo kymppi rikki. Selkä menosuuntaan istuimia meillä toki olisi valmiinakin, mutta niihin tarvitaan enemmän ikää ja minimipituus 80cm.) 

Somessa on lähiaikoina näkynyt pohdintaa aiheesta #odotapavaan, eli siitä kuinka etenkin tuoreita vanhempia tai lapsettomia herkästi pelotellaan sen sijaan että puhuttaisiin niistä ihanista asioista, mitä vanhemmuudesssa on odotettavissa. "Ootapas vaan, kun voikin olla myös ihanaa!" Vs. ootapa vaan, kun alkaa tulla hampaita/kukaan ei nuku/rintaraivarit/niskakakkelit/oma tahto/ei koskaan omaa aikaa/aina sotkuista/aina väsyttää, mitä lie. 

Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö rehellistä arkea tai tuntemuksia saisi jakaa. Itsekin juuri Instagramiin postailin vauvan kakkaepisodista (heh, ei kuvaa kakasta kuitenkaan), ja tasaisen epätasaisesti laitan kuvia pikkulapsiarjen sotkuista ihan vertaistuen vuoksi ja realistisen kuvan säilyttämiseksi. 

Niitä ihania ootapas vaan -asioita on kuitenkin paljon enemmän, kuin niitä ootapas sitä hampaiden tuloa -hetkiä.

Omat #odotapavaan ovat esimerkiksi tällaisia:

 

Ootapa vaan, että saat nähdä kun isosisarukset hoitaa vauvaa. Se on ihanaa! Etenkin viisivuotias osaa jo olla niin hoivaava. Liikkistä!

Ootapas vaan, kun vauva alkaa ryömimään. Ah jännää! Tämä ei ole vielä tapahtunut, mutta tätä odotan kovasti. Iiih mun vauva kasvaa ja oih, se oppi tuollaisen, oon niin ylpeä! - eli ne vanhemmuuden perustuntemukset. Parasta! 

Ootapa vaan, kun vauva käpertyy kainaloon nukkumaan. Söpöintä ikinä!

Ootapa vaan, kun vauva oppii koordinoimaan käsiään niin, että alkaa nostaa niitä sua kohti syliin halutessaan. Voi vauva.

Ootapa vaan, kun lähes mihin tahansa harmiin auttaa syli, noilla isoimmillakin.

Ootapa vaan, kun lapsilla alkaa olla ihan superhauskoja juttuja. Parasta!

Ootapa vaan, kun oma lapsi hienosti lohduttaa toista ja sanoittaa tälle tilannetta. Voi rakkaus.

Ootapa vaan, kun ei elämä muutukaan raskaammaksi lapsimäärän kasvaessa, vaan paremmaksi.

Ootanpa vaan, mitä kaikkea ihanaa onkaan vielä luvassa! 

Minkälainen sun ootapa vaan -lista on?

Kurkkaa myös 

Kolme lasta vs. yksi lapsi

Lahjoin lapset neuvolaan

Palautumisrauha itselle?