Raskaana korona-aikaan

Koronaan liittyvät rajoitukset vaikuttavat myös raskaana oleviin. Raskausajan palveluihin ja myös synnytyksiin. Ultrat, käynnistykset, neuvolakäynnit, lapsivuodeaosasto. Nihiin on äidin mentävä yksin tällä hetkellä.

Minullakin on ultra-aika tälle viikolle. Oltiin suunniteltu, että mies tulisi mukaan, mutta se ei nyt ole mahdollista.

Eniten harmittaa niiden puolesta, joilla on laskettu aika nyt tässä keväällä. Hallitus ohjeisti, että synnytyksessä saa olla läsnä puoliso tai muu tukihenkilö. Eli yksi henkilö synnyttävän äidin lisäksi. Moni hyötyisi synnytyksessään myös doulasta, ja isän läsnäolo synnytyksessä nyt on muuten perusteltua, onhan se hänenkin lapsensa.

Mutta onneksi edes tämä yksi ihminen. Monessa muussa maassa on linjattu, ettei äidin lisäksi muita synnytykseen. Ja voihan olla, että jos tämä etenee, se yksikin evätään.

Synnytyskaverina pelko?

Mietin, minkähänlainen vaikutus näillä mahtaa olla kiireellisten tai hätäsektioiden määrään? Siihen, kun alatiesynnytys vaihtuukin lennosta sektioksi. Synnyttämiseen liittyvistä hormoneista tiedetään kuitenkin yleisesti, että ne tarvitsevat toimiakseen luottavaisen ja turvallisen olon. Pelko hidastaa ja haittaa synnytystä. Siksi.

Voi olla isot vaikutukset sillä, kun doula ei pääse mukaan, tai joutuu yksin olemaan synnytyksen käynnistelyssä. Käynnistyshän voi pisimmillään kestää jopa päiviä.

Toki ymmärrän nämä rajoitteet. On se silti vain tosi hurjaa ja kurjaa monelle naiselle. Onneksi teknologia tulee edes vähän apuun. Etäyhteys doulaan, tai jatkuva videoyhteys puolisoon, kun synnytystä käynnistellään. Ja luulenpa kätilöopiskelijoiden olevan  tässä kohtaa hyvin tervetullut lisä moneen synnytykseen ja käynnistykseen. Ettei tarvitse olla yksin, jollei niin halua.

Olisitko lykännyt raskaushaavetta, jos olisit tiennyt koronasta?

Monessakin keskusteluryhmässä on mietitty, olisiko lykännyt toivetta raskaudesta, jos olisi tiennyt tästä koronajupakasta. Olisitko sinä lykännyt? Minä en. Maailmassa voi tulla mitä vaan vastaan, ei koskaan voi tietää.

Nyt on tämä koronavirus, kuka tietää mitä asioita maailmassa käydään läpi vaikka vuoden päästä? Niinpä.

Ja toki yrittämistä voi lykätä, mutta omaa ikääntymistä ei. Siinäkin on eroa, oletko vaikka juuri sen kaksikymmentä täyttänyt, vai kolme- tai nelikymppinen. Ja eihän kaksikymppistenkään terveys ja muut asiat ole kiveen hakattuja.

Ja entä, jos on pitkä yritys jo takana? Vaikka pari vuotta. Niin. Nythän hedelmöityshoidot ja muut tuntuvat olevan tauolla. Englannin suunnilla raskaana olevat lasketaan riskiryhmään, ja on kuulemma suositeltu 12 viikon kotona oloakin. Suomessa me emme kuulu riskiryhmään, vaan terveydenhoidossakin koronariskin kanssa työskentelee tälläkin hetkellä hurja määrä raskaana olevia.

Kuvat liittyy, käytän kehon ja mielen hyvinvointia tukevia eteerisiä öljyjä tässäkin kohtaa elämää. Kuvat Young Living.

Tottahan se on, että raskaana olevilla on alentunut puolustuskyky pöpöille. Ja että myös jokusesta syntyneestä vauvasta on koronavirus löydetty. Tämänhetkisen tiedon mukaan äidin sairastama koronavirus ei hurjemmin vaikuta vauvaan, tai tartu häneen kohdussa.

Ja sitten taas toisaalta, tämänhetkinen tieto on voimassa aina vain toistaiseksi. Kunnes asiasta on enemmän tietoa.  Siltikin, pelkääminenkään ei kannata, millään tasolla.

Koitan ehkä sanoa, että se elämä on nyt. Olosuhteista huolimatta, me eletään tällä hetkellä. Turha jäädä murehtimaan asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Ja ne mihin voi vaikuttaa, niin se tehdään.

Netissä on muuten monia hyviä valmennuksia synnytystä ajatellen, kurkkaa vaikkapa Rento synnytys ja Synnytyksen ABC. Vaikka eletään poikkeusaikoja, synnytykseen valmistautuminen kannattaa aina.

Ja sinulle, jonka synnytys lähenee. 

Haluan sanoa, että sinä pystyt siihen! 

Usko itseesi ja valmistaudu. 

Et voi suunnitella synnytystä, mutta valmistautua siihen voit.

Kotisynnytyskertomus: Vuoden viimeisenä aamuna

Saan jakaa täällä ystäväni ihanan kotisynnytyksen muutaman viikon takaa, kas tässä se tulee! ♥

Vuoden viimeisenä aamuna

Jossain vaiheessa esikoisemme syntymän jälkeen aloin puhumaan miehelleni haaveestani synnyttää seuraava vauva kotona. Tulinkin raskaaksi esikoisen ollessa seitsemän kuukautta, ja muistutin miestäni siitä, että hän oli jo aikanaan antanut luvan kotisynnytykselle. Alkujärkytyksestä toivuttuaan mies oli ihan messissä ja yhdessä hommailimme pressuja ja ammeita sun muita kotisynnytystykötarpeita. Sain itselleni ihanan ja lempeän kotikätilön pääkaupunkiseudulta, ja tapasimme hänen kanssaan pari kertaa loppuvuodesta.

Olin valmistautunut esikoisen synnytykseen hankkimalla tietoa mitä synnytyksessä tapahtuu lukemalla muun muassa Aktiivisen synnytyksen keskusteluryhmää Facebookissa sekä lukemalla huikean hyvän kirjan Supernatural Childbirth, jonka on kirjoittanut Jackie Mize. Esikoisemme syntyi siis sairaalassa, ja vaikka synnytys olikin ”ihan ok”, niin tiesin, että kehoni pystyisi parempaan –jos se saisi toimia rauhassa. Ilman kirkkaita loisteputkia, monitoreja, piippauksia, vieraita ihmisiä ja synnytykseen puuttumisia. Koko raskauden ajan mietin synnytystä ja haaveilin, kuinka synnytys alkaisi esikoisen nukkuessa ja laittelisin kotona kynttilöitä ja ylistysmusiikkia, kuinka olisin ammeessa ja lukisin esille laittamiani Raamatunjakeita ja muita tsemppaavia lauseita. Mietin miten ihanaa olisi, kun ei tarvitsisi lähteä autolla sairaalaan eikä kommunikoida kenenkään vieraan henkilön kanssa –jolla saattaisi olla eri näkemykset synnytyksestä kuin itselläni.

Olin ottanut paljon selvää asioista ja olin täysin vakuuttunut, että kehoni on luotu synnyttämään, se tietää mitä pitää tehdä ja että pystyn synnyttämään ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä, kunhan saan olla rauhassa ja rentona. Luin uudelleen Supernatural Childbirthin sekä uutena kirjana Ina May Gaskinin Guide to Childbirthin. Lisäksi kuuntelin Youtubesta erään uskovan doulan kanavaa A Heavenly Welcome ja rukoilin synnytykseni puolesta. Uskon, että synnytys on Jumalan lahja naisille. Ei rangaistus tai kidutuskeino, vaan lahja. Voiko olla ihmeellisempää asiaa kuin tuoda uusi elämä maan päälle oman kehon kautta? Ymmärsin, että synnytyksen ei todellakaan tarvitse olla tuskallinen kokemus. Voimia se yleensä vähän vaatii ja harvat synnyttävät täysin kivutta (vaikka Supernatural Childbirthissä moni todisti synnyttäneensä ilman kipua), mutta tiesin, että se voi olla hyvä ja siunattu kokemus. Ja tätä uskoin myös omalle kohdalleni. Epätietoisuus, pelko ja jännittynyt keho aiheuttavat kipua.

No sitten siihen itse asiaan…

Tunsin ensimmäiset supistukset noin yhden aikaan yöllä. Ne oli niitä tuttuja ”menkkajomotuksia”, joita oli ollut muutamina päivinä ja myös aiemmin raskauden aikana kohdun kasvaessa. Nämä olivat kuitenkin hieman napakampia jomotteluita kuin kertaakaan aikaisemmin, enkä oikein pystynyt nukkumaan. Toivoin vaan niiden pian laantuvan, että saisin nukuttua hyvät yöunet. Jomottelut jatkuivat ja latasin jossain vaiheessa supistuslaskurin puhelimeen, vaikka olin aivan varma, ettei tässä nyt vielä mitään… Koitin kellotella supistuksia, tai siis niitä jomotuksia, laskurin avulla, mutta jotenkin onnistuin torkahtelemaan niiden välissä ja laskut menivät ihan päin prinkkalaa. Puoli kolmelta ei enää tehnyt mieli pötkötellä sängyssä ja nousinkin hiljaa ylös ja keittiöön syömään ja olemaan liikkeessä –sillä tavalla oli helpompi olla. Kellottelin supistuksia, ja niitä tuli keskimäärin kolmen minuutin välein, kestoltaan noin 40 sekuntia. En oikein tiennyt mitä ajatella ja mietin kehtaanko soittaa kätilölle. Ehkä tässä ei tapahdukaan mitään. Muistin kuitenkin hänen sanansa ”soita mieluummin turhaan ja liian aikaisin kuin liian myöhään.” Hän kyllä tietäisi pitääkö lähteä ajelemaan vai ei.

Kilautin kätilölle kolmelta ja selittelin että ei tässä nyt varmaan mitään tapahdu, mutta supistelee säännöllisesti ja pitkällään ei ole kiva olla. Pystyin kuitenkin vielä puhumaan supistusten aikana, joita tuli puhelun aikana pari. Kätilö käski mennä lämpöiseen suihkuun –ehkäpä vesi rentouttaisi ja supistukset laantuisivat. Olin suihkussa jumppapallon kanssa noin vartin, vesi tuntui ihanalta, mutta totesin että ei nämä kyllä mihinkään laannu. Mies kyseli unenpöpperössä että mitä tapahtuu.. huikkasin että supistelee ja meen nyt suihkuun. Neljältä soittelin kätilölle uudelleen ja totesin, että ei kyllä laannu –päinvastoin. Puhelun aikana tuli supistus ja jouduin laskemaan puhelimen pöydälle siksi aikaa, että sain keskittyä siihen kunnolla. Kätilö tuumasi, että hänpä lähtee ajelemaan. Minä sanoin miehelle että alahan nousta laittamaan ammetta kuntoon, tämä tyttö taitaa syntyä tänä yönä. Vilkaisin kelloa; kolme ja puoli tuntia aikaa siihen kun esikoinen heräilisi…  Soitin kahdelle ystävälleni, esikoisen kummitädille ja syntyvän vauvan kummitädille, jotka olivat tulossa mukaan synnytyshommiin. Heidän yhteinen tehtävänsä oli rukoilla ja toisen olin pyytänyt ottamaan kuvia. Esikoisen kummi saapui ennen viittä ja minä huutelin suihkusta ohjeita mitä tehdä; etsi kamera! Auta ammeen kanssa! Tuo mulle juomista! Hengailin suihkussa jumppapallon kanssa ja odottelin ammeeseen pääsyä. Supistuksen tullessa oli noustava ylös ja nojailtava lavuaariin ja olin jo alkanut mölistä synnytyslaulua; ”aaaaaaaaaooooooooooohhhh…” Mielessä koko ajan; pidä leuat rentona, pidä kroppa rentona, pidä ääni matalalla..

Ammeeseen pääsy oli kuin sukellus pumpuliin. Vesi tuntui niin hyvältä! Toinen kummitäti saapui ja heitettiin hetken aikaa jotain läppää porukalla, sitten totesin heille että ”rukoilkaa Taivas alas” ja vaivuin omaan kuplaani. En halunnut ketään lähelle, en edes miestäni halailemaan, vaikka olin ennakkoon kuvitellut kuinka nojailisin häneen ja halailisimme. Halusin olla yksin, enkä juuri kiinnittänyt enää huomiota ympärillä oleviin rakkaisiin tukijoukkoihini.

Pari tuntia ammeessa meni todella nopsaan. Kuuntelimme ylistys- ja palvontamusiikkia, rukoilimme ja nautimme valtavasta rauhasta, joka asunnossamme vallitsi. Tai siis, minä olin jossain syvällä kuplassani, enkä enää kuullut taustalla soivaa musiikkiakaan. Kätilö saapui seitsemältä ja puuhaili jotain omia juttujaan siinä ammeen vieressä ja kuunteli välillä vauvan sydänääniä. Minä mölisin edelleen synnytyslaulua, joka kyllä todella auttoi rentoutumaan ja keskittymään. Supistukset olivat napakoita, mutta täysin siedettävissä. En missään vaiheessa kokenut mitään ylitsepääsemätöntä kipua tai tuskaa. Olin iloinen jokaisesta supistuksesta, sillä tiesin niiden availevan paikkojani vauvan syntymää varten.

Esikoinen heräsi puoli kahdeksan maissa ja kävi antamassa halit ja pusut. Hän ei ollut moksiskaan, vaikka äiti uiskenteli ammeessa keskellä olkkarin lattiaa, ja rupesikin ihan normaalisti aamupalalle isin kanssa. Jossain vaiheessa katsoin kätilöäni ja kuiskasin, että tahtoisin pienen lepohetken. Supistuksia tuli koko ajan, ja olisin halunnut mieluummin nukkua. Kätilö sanoi, että lepäile sitten kun vauva on syntynyt, ei mene enää kauan. En todellakaan tiennyt, miten lähellä jo olimme, sillä minulle ei oltu tehty edes sisätutkimusta missään vaiheessa. Ei kuulemma ollut tarvetta, fiksu kätilö osasi lukea synnytyksen edistymistä muutenkin. Yhtäkkiä tunsin, kuinka kehoni alkoi ponnistamaan. ”Mua ponnistuttaa!” kuiskasin kätilölle. Synnytyslaulu muuttui ähinäksi ja ”eläimelliseksi äännähtelyksi” (kätilön sanoin), kun kroppa työnsi vauvaa alaspäin. Hakeuduin ammeessa automaattisesti sellaisiin asentoihin, joissa oli helpoin olla. Kun ei ole käytetty lääkkeitä tai synteettisiä hormoneja, niin keho osaa toimia vaistomaisesti oikein. Tuntui, että vaan hengailin siinä mukana ja tein mitä kroppa kehotti. Oli mieletön tunne, kun tunsin vauvan tulevan alaspäin ja pian alkoi alapäätä pistelemään ja kuumottamaan, kun pää oli tulossa. Kokeilin kädellä vauvan päätä, kun se oli syntymäisillään ja tunsin, että sillä oli vielä kalvot ainakin päälaelta ehjänä. ”Tää on pussissa!” Pussissa hän ei kuitenkaan syntynyt, vaan melkein heti kätilö ilmoitti vesien menevän ja kohta olikin pää ulkona. Hihkaisin että nyt syntyy pää, jolloin mies säntäsi keittiöstä katsomaan. Hän ei ollut edes tajunnut, että minä jo ponnistin. Kertonee siitä, että kaikki tapahtui aika rauhallisesti. Kätilö käski nousemaan kontilta polvilleen, jotta voisin ottaa vauvan itse vastaan. Seuraavalla supistuksella hän tuli kokonaan ulos, ja sain itse ottaa hänet vastaan. En ole i-ki-nä kokenut mitään vastaavaa.

 Nostin vauvan rinnalle ja itkin ja nauroin. Mies haki esikoisenkin ihailemaan vastasyntynyttä pikkusiskoa, kätilö onnitteli ja kehui hyvästä työstä, ja minä olin ihan pöllämystynyt; synnytinkö juuri omassa olkkarissa täysin luomuna? Kello kahdeksan aamulla, vuoden viimeisenä päivänä saimme toisen täydellisen pienen prinsessan perheeseemme. Synnytyksen kestoksi kirjattiin seuraavaa: avautuminen 5h 15min, ponnistus 16min ja istukka 49min.

Toipuminenkin oli todella nopeaa. Pystyin istumaan ja kävelemään normaalisti, ei repeämiä tai muitakaan vammoja. Maito alkoi nousemaan uuden vuoden päivän iltana ja yön aikana se oli todellakin noussut. Tämä oli niin suurenmoinen kokemus, että ei ole edes sanoja sitä selittämään.  Täydellinen synnytys ja täydellisen lempeä syntymä vauvalle.

She believed she could, so she did.

Hanne

Upea syntymä - meidän kotisynnytys

Oi syntymän ihmettä! On vieläkin ihan sanattoman onnellinen olo tuon pienen tyypin syntymästä. Huh. Täällä ollaan tänään viiden päivän ikäisiä. ♥

Lyhyesti

Vauva syntyi yöllä veteen, kotona synnytysaltaassa. Synnytyksen alkamisesta vauvan syntymään meni kolmisen tuntia. Synnytystiimissä mies, kätilö ja doula. Käytössä oli jumppapallo, musiikki, suihku, synnytysallas, liike, akupainanta, ääni (ns. synnytyslaulu), kosketus, tsemppaaminen ja ennen kaikkea hengitys. Kalvot menivät vasta ihan lopussa, ja vauvan pää syntyikin vielä kalvopussissa. 

Synnytys oli upea ja tosi voimaannuttava. Voiko sanoa, että elämää mullistava?

Koko kotisynnytys, perusteellisen pitkästi

Varmaan jo viikon ajan ennen tyypin syntymää oli supistellut iltaisin hiljakseltaan, suunnilleen joka toinen ilta. Toisina iltoina taas ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia. Vähän jo ehkä turhautti. 

Vauvan syntymäyötä edeltävänä päivänä me puuhailtiin esikoisen kanssa tuttuun tapaan, käytiin kerhossa, kirpparilla ja kirjastossa. Mukava touhuntäyteinen päivä, ei mitään synnytystuntemuksia ennakoitavissa. Illalla katseltiin telkkarista ensitreffejä alttarilla, aika tylsää meno oli taaskin. Siinä jossain kohtaa ohjelman lomassa alkoi tulemaan jo tutuksi tulleita iltasupistuksia taas. Vähän napakampia olivat, kuin aiemmin, mutta eivät mitenkään kipeitä. Taaperon kassi oli odotellut eteisessä jo monta päivää, ja siihen nakkailin vielä joitain vaatteita, varmuuden vuoksi. Ilta meni tavalliseen tapaan, mutta nukkumaan menin kuumavesipullo selällä, helpotti oloa.

Puoli yhdeltä yöllä, tunnin parin yöunien jälkeen heräsin. Alkoi olla sellaisia supistuksia, ettei niitä ollut enää helppo makuullaan vastaanottaa. Nousin ylös ja mietin, että jes, nyt se alkaa! Halusin olla hetken aikaa yksin, rauhoittua omalla tavallani synnytyksen alkaessa, joten en vielä herättänyt miestä. Ja toki halusin, että mies saisi vielä vähän unta, koska kohtahan häntä tarvittaisiin tositoimissa.

Supistusten ollessa tuloillaan etsiydyin nojailemaan jumppapalloon, kuuntelemaan Juha Tapiota ja rentouttamaan koko kropan. Hengittämään. Supistusten väleissä puuhailin muita juttuja, siirtelin tavaroita pois tieltä ja hain synnytyksessä tarvittavia asioita esille. Ja sitten taas kipitin rivakasti jumppapalloa kohti. Tässä vaiheessa oli jo myös kauhea jano koko ajan, kohtu työskenteli niin kovasti.

Tunti kului näin. Supistukset kovenivat, joten menin herättämään miehen. Kello oli puoli kaksi. Silloin iski vielä vahvempi onnen tunne, että nyt se on oikeasti menoa! Kohta tapahtuu! Mies alkoi laittamaan ammetta käyttökuntoon, pressu alle, ammeeseen suojamuovi, vesiletku hanaan kiinni, vesilämpömittari esiin ja vesi valumaan altaaseen.

Kahden aikaan mies soitteli kätilölle ja doulalle, että nyt voi tulla. Samaan syssyyn myös taapero heräsi, joten soitettiin myös anopille, että tämä lähtisi samantien hakemaan ipanaa heille.

Keho tietää

Tässä kohtaa supistukset olivat jo niin mukavia, että olin alkanut käyttää ääntä rentoutumiseen niiden aikana. Mulla oli koko ajan vahva tunne siitä, että keho tietää, mikä keino milloinkin auttaa parhaiten, joten seuraavaksi suuntasinkin suihkuun, kun altaassa ei ollut vielä tarpeeksi vettä. Suihkussa jatkoin samaa menoa, keinuttelin kroppaa, nautin lämpimästä vedestä ja tuotin pitkiä vokaaleja supistusten aikana. Kätilö saapui. Huikkasin suihkusta, että eikö sinne altaaseen jo pääsisi? Pääsihän sinne.

Altaaseen päästyäni tuli taapero sanomaan heipat. Ihana hetki, halattiin ja pusuteltiin. Kerroin, että vauva syntyy kohta tänne altaaseen, ja aamulla nähtäisiin taas, syötäisiin vihdoin sitä pakastimessa odottavaa kakkua. Tyyppi lähti hyvällä mielellä mummon matkaan. Doula saapui.

Vastaanotin nyt jo tosi tiheitä supistuksia altaassa, vesi tuntui ihanalta koko kropassa. Edelleenkin äänenkäyttö jatkui, synnytystiimi tsemppasi mukana, ohjaten matalampiin äänteisiin, jotta keho pysyisi rennompana. Silittelyä, kädestä pitelyä. Mies laittoi Nina Leen ihanaa synnytysmusiikkia soimaan. Välillä taisin vähän ohjeistaaa, että nyt on väärä kappale. Siihen tunnelmaan ja olotilaan sopi selkeästi tietyt kappaleet. 

Supistukset olivat jo niin tuntuvia, että kaipasin akupisteiden painamista alaselästä, kovaa, ja kovempaa.

Kohta vauva syntyy!

Tunsin, että nyt vauva on jo tosi alhaalla, syntyy kohta! Ja siltä supistuksetkin jo tuntuivat. Mulla oli tosi hyvä mieli siitä, että tiesin koko ajan, mitä tapahtuu, ja missä kohtaa synnytys on menossa. Jossain kohtaa tarkistettiin myös vauvan sydänäänet dopplerilla.

Vauvan pää oli jo tuloillaan. Koitin olla liikaa ponnistamatta ja rentouttaa kehoa. Muutaman kerran työnsin keholla supistusten mukana, ja kätilö muistuttikin, etten työntäisi yhtään kovempaa. Ja kohta jo vauvan pää syntyi! Kokeilin heti päätä, ja voi ihmettä, pää olikin vielä kalvopussissa! Odotin seuraavaa supistusta, jolla sitten loputkin vauvasta putkahti ulos, minun myötäillessä supistuksen voimaa. 

Nostin vauvan vedestä syliini. Nauratti ja itketti, ihana vauva, upea synnytys! Hetken päästä nousin vedestä vauvan kanssa sohvalle odottelemaan istukkaa. Ihmeteltiin ja ihasteltiin vauvaa, ja vauva samalla hamusi myös rintaa. Jonkin ajan päästä mies leikkasi napanuoran. Istukkaa odoteltiin kolmisen varttia, jonka jälkeen se tulikin, kun nojailin polvillani sohvan reunaan. Vauva oli sen aikaa isin hellässä huomassa ihokontaktissa. 

Miehen kanssa punnittiin vauva, 3975g! Koko yllätti, omaan silmään vauva näytti paljon pienemmältä. Samalla myös ihmeteltiin istukkaa ja katseltiin napaverinäytteen ottamista. 

Vauvan kanssa mentiin makoilemaan sängylle ja vähän ottamaan evästä. Mulla oli kauhea nälkä! Sinä aikana muut tyhjensivät altaan ja siivoilivat paikkoja. Supertehokasta porukkaa. Yllättävän äkkiä olohuone näytti taas siltä, ettei siellä olisi kukaan syntynytkään.

Sängyllä tarkistettiin vielä kohdun palautumista, ja mahtavan synnytystiimin voimin maisteltiin kakkua vauvan syntymäpäivän kunniaksi. 

Myös oma rakas taapero saapui aamulla ihmettelemään syntynyttä siskoaan. On se kyllä niin ihmeellistä, miten se on lapselle niin luonnollinen asia. Siinä se oli, hänen siskovauvansa, ihana. Ja nyt sitä kauan odotettua suklaakakkua sitten ;) 

Esikoinen oli niin vähän aikaa poissa kotoa, että ei onneksi ollut sinä aikana ehtinyt kasvaa juurikaan isommaksi. Ihan yhtä iso pikkuinen tyttö tuo oli vieläkin, onneksi ♥

Mikä ihana synnytys, syntymä, kotisynnytys! Elämäni mahtavimpia kokemuksia, ihan heittämällä!

Kirjottelen toisella kertaa ajatuksia kotisynnytyksestä ja ensimmäisen ja tämänkertaisen synnytyksen eroista. 

Minun Doulani

Nykyään puhutaan koko ajan enemmän doulista, synnyttäjän tukihenkilöstä, "palvelijasta". On myös tutkimuksia, joiden mukaan doulan tuki synnytyksessä mm. lyhentää synnytystä sekä pienentää riskiä lääketieteellisille toimenpiteille.

Doulia löytyy niin vapaaehtoispohjalta, kuin ammattilaisiakin. Osaamisissa on aika laaja kirjo, mutta useimmiten taitaa olla niin, että ammattidoulat ovat pääsääntoisesti aika paljon kouluttaneet itseään asian tiimoilta, ja vapaaehtoisilla doulilla omakustantaiset koulutukset ovat sitten vähän harvemmassa. Esim. erilaiset, täydentävät kivunlievityskeinot, hieronta, asentohoidot, spinning babies  yms yms.

Meillä Lappeenrannassa ei taida tällä hetkeä toimia yhtään ammattidoulaa, mutta vapaaehtoisdoulia on ensi- ja turvakodin toimesta. Tai ainakaan en ole kuullut/löytänyt ammattidoulia täältä :) Saa huutaa hep, jos omaa toisenlaista tietoa! 

Minulla oli esikoisen synnytyksessä mukana miehen lisäksi doula, ammattisellainen. Koin, että doulan läsnäolo oli tärkeä, sillä oli minulle ja kokemukselleni suuri merkitys. Doula oli ennestään tuttu, ja ns. pelisäännöt ja toiveet kävimme tarkasti läpi. Doulan kanssa oltiin ensin kotona pitkä aika, koska sairaalaan oli tarkoitus mennä vain ns. ponnistamaan.

Minun Doulani

loi ihanaa, positiivista tunnelmaa
luottamusta

keksi tekemistä odottelun keskelle

kannusti

tsemppasi

kuunteli

ehdotti keinoja

loi keinoja

hieroi

painoi akupisteitä

teki ruokaa
auttoi rebozolla

muistutti
guashasi

antoi rauhan

oli läsnä

toi voimia

piti puolia

oli tukena

otti kuvia

osasi

uskoi

luotti

Jotta minäkin
osasin,
uskoin,
luotin,
jaksoin vielä.

Ja kuitenkin, tuki myös miestä hänen tärkeässä roolissaan.

Oli osa hienoa hetkeä. Hyvä synnytyskokemus. Minun omani. Ilman häntä se olisi todennäköisesti ollut hyvin erilainen.

Toki voin sanoa, että olin itsekin valmistautunut synnytykseen.  Lukenut,  perehtynyt normaaliin fysiologiseen synnytykseen, käynyt kursseja, opetellut ja sisäistänyt lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä, miettinyt asentohoitoja, lantioon tilaa tekeviä asentoja, rentoutumismenetelmiä jne. Eli miettinyt erilaisia tilanteita synnytyksessä. MUTTA. Ilman doulaa, en tiedä, oltaisko samanlaiseen kokemukseen päästy. Ja koska juu, siinä tilanteessa ei välttämättä itselle muistu mieleen ne kaikki opetellut apukonstit.

Luulen, että miun omalla kohdalla ilman doulaa  ongelmana olisi voinut olla luottamuksen puute tilanteeseen, pelko siitä, että joutuu rutiinitoimenpiteiden "uhriksi", että omat toiveet eivät tule kuulluksi jne. Eli toisin sanoen, että synnytys hidastuu/pysähtyy, koska omat keho ja mieli laittaa vastaan, jolloin synnytyshormonit ei pääse virtaamaan ja edistämään synnytystä.

Vaikkakin, moni asia kuitenkin oli niin sisäistetty, että synnytyksen aikana minua ei epäilyttänyt esimerkiksi lääkkeetön kivunlievitysvalintani. Ja sitten taas toisaalta, voinko sanoa, kun en ole synnyttänyt ilman doulaa. Koska jos yllämainitut olisi toteutuneet, niin silloin olisi voinut joutua päättämään omia toiveita ja periaatteita vastaan, jos ihan oikeasti keho ja mieli eivät olisi suostuneet toimimaan yhdessä.

Mutta sen sijaan sain rauhallisen tilanteen, oman synnytyskuplan. Kiitos siitä.