Vauvan hautaaminen keskenmenon jälkeen

Olen tätä keskenmenoa, vauvan kuolemaa käsitellyt nyt useamman tekstin verran. Tuntuu, että tämä on ehkä se viimeinen kirjoitus, jonka vielä haluan kirjoittaa aiheesta. Elämä jatkuu, vaikka kauheita asioita välillä tapahtuukin. Viikko sitten käytiin hautaamassa raskausviikolla 11+3 kuollut vauvamme.

Kirjoitus keskenmenosta löytyy täältä, ajatuksia keskenmenon jälkeen tässä, elämän jatkumisesta tässä.

En ole oikeastaan surrut sitä, että raskaus meni kesken, ja että ei ylipäätänsä saatu vauvaa, vaan sitä, että me ei saatu juuri tätä vauvaa. Ei saatu koskaan oppia tuntemaan juuri häntä. Uskon kyllä, että tulen vielä raskaaksi ja saadaan elävä lapsi tai lapsia, mutta eihän se korvaa sitä, että yksi on menetetty.

Varmasti joku ajattelee, että miksi moinen show jonkun kuolleen sikiön vuoksi, niitähän nyt kuolee siellä täällä, niin keskenmenoihin kuin abortoitunakin. Itse en ajattele kuollutta vauvaa sikiönä, vaan vauvana. Pidin häntä kädessäni hetken ajan, ja ihan vauvalta hän näytti. Ja jo ennen tuota tapahtunutta, alusta asti olen ajatellut vauvaa vauvana. Sikiö on itselleni kylmänpuoleinen sana, jonka taakse on helppo unohtaa se, että puhutaan vauvasta.

Hautaaminen ja nimi vauvalle

Viime sunnuntaina oltiin päätetty lähteä iltapäivällä hautaamaan vauvamme rippeet meille tärkeään paikkaan, läheistemme luo. Päivän mittaan mietimme välillä, että joku kasvi täytyisi menomatkalla käydä ostamassa hautaa varten.

Ystävä, joka oli mukanani sairaalassa keskenmenopäivänä, tuli käymään meillä ennen lähtöämme. Hänellä oli yllätyksenä mukanaan puska kevätesikoita, jonka hän oli kaivanut omalta pihaltaan. Vauvalle, hän sanoi. Tuntui hyvältä, merkityksekkäältä. Asia oli ratkaistu näin, ja hänen tuomansa kukka tuntui minusta juuri oikealta ratkaisulta. Kukka ystävältä, joka oli ollut mukana mun hädän hetkellä.

Pakkailimme tavaroita iltapäivän hautaamisvisiittiä varten, kun toinen ystävä kyseli viestillä, oliko meillä joku nimi mietittynä vauvalle. Ei ollut, koska eihän me tiedetty, oliko tytöstä vai pojasta kysymys. Ystävä kehotti miettimään, voisiko vauvalle kuitenkin antaa vaikka jonkun nimen, joka sopii tytölle tai pojalle, kummalle vaan.

En ollut ajatellut asiaa aiemmin, mutta se tuntui järkeenkäyvältä, ja yhtäkkiä tärkeältäkin, oltiinhan menossa vauvaa hautaamaan. Onhan meidän muillakin lapsilla nimi, miksei kuolleella lapsellakin. Autossa oli noin puolisen tuntia aikaa miettiä, mikä me annettaisiin nimeksi.

Mietittiin aluksi tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä, luontonimiä ja muita. Ne eivät kuitenkaan kuulostaneet yhtään meiltä, joten siirryttiin seuraaviin. Tuntui vähän vaikealta hommalta. Poikien nimiä selatessa silmiin osui nimi, josta saisi tarkoitukseen toimivan lisäämällä siihen yhden kirjaimen perään. Se kuulosti hyvältä, ja ihme kyllä myös miehenkin mielestä. Neljä kirjainta. Ja ajomatkaakin oli vielä kymmenisen minuuttia jäljellä.

Perillä suunnattiin suoraan hautahommiin. Mies kaivoi kuopan, johon kumottiin vauvan rippeet. Ei sitä oikein kauniisti saanut kipattua. Kolmevuotias kysyi, missä se vauva on, kun tossa oli vaan verta. Ei ollut oikein asia konkretisoitunut hänelle vielä, vaan hän odotti täysiaikaisen vauvan kokoista vauvaa haudattavaksi.

Multaa ja kukka päälle. Mietin, että elämä on välillä tosi kovaa. Samalla tunsin surua niiden puolesta, jotka ovat kohdanneet keskenmenon niin, ettei heillä ole elossa olevia lapsia lohtua tuomassa. Ja ne vanhemmat, joilla ei ole samaa jälleennäkemisen toivoa kuin itsellä. En pysty kuin arvailemaan heidän surunsa suuruutta. 

Seuraavana päivänä erään ystävän kanssa juteltiin kaikesta tapahtuneesta. Hän kysyi, mitä valitsemamme nimi tarkoittaa. Kerroin, että siinä kiireessä en tullut tarkistaneeksi nimen merkitystä. Ystävä googlasi asian. Jumalan kaunistus, se oli nimen merkitys. Ohhoh. Se kosketti jotenkin älyttömän kovaa. Mulla on ollut vauvan kuoleman suhteen tosi lohdutettu olo, mutta tästä tuli vielä vahvemmin olo, että vaikka ikäviä asioita tapahtuu, ei olla yksin. Just se nimi, josta me harvinaisesti päästiin yhteisymmärrykseen ja vielä kiireessä, tarkoitti jotain niin kaunista, itselleni merkityksellistä. Vau.

Ensi vuonna samaan aikaan kevätesikot kukkivat taas. 

Keskenmenoon liittyviä pohdintoja löytyy lisää Instagramista @iloelolaura kohokohdista

Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 

Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta

Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 

Keho toipuu

Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.

Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.

Päivä kerrallaan. 

Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

Keskenmenon jälkeen

Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 

Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.

Keskenmenon jälkeen sairaalassa

Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.

Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.

Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät

Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.

Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 

Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.

Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 

Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.