Kroppa, joka jo unohti edes olleensa raskaana

Aamulla katsoin peiliin. Viimeisetkin rippeet raskausvatsasta ovat hävinneet. Jos nyt olisi viikko synnytyksestä, olisin maailman onnellisin tämän kokoisesta, pienehköstä mahasta. Mutta viikko keskenmenosta tuo vatsa tuntuu vaan vitsiltä, surulliselta ajatukselta, että keho porskuttaa jo eteenpäin. 

Pari päivää sitten mainitsinkin, että sitä ihan unohtaa, ettei olekaan enää raskaana. Nyt on oikeastaan toisin perin sama asia. Tulee olo, että on kuvitellut koko raskauden ja keskenmenon, sillä niin epätodelliselta ja kaukaiselta asialta se tällä hetkellä tuntuu. Etenkin, kun tosiaan tuo maha ei enää muistuta raskaudesta, ja jälkivuotokin on jo lähes loppunut.

Verisiä kuvia keskenmenosta

Etenkin nyt, kun on niin epätodellinen olo, olen iloinen siitä, että keskenmenon hetkellä olen ottanut kuvia. Karmeita, verisiä ja surullisia kuvia. Itseäni varten. Kuva kasvoistani sillä hetkellä, kun ymmärsin tapahtuneen keskenmenoksi. Sanoinkuvaamaton suru. Sitä kuvaa en julkaissut, vaan päädyin surunaamaan muutaman tunnin päästä h-hetkestä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi. 

Kuva veritahroista ensimmäisen vessan lattialta. Verinen kasa, jonka sisällä oli vauva. Verinoroja tutkimuspöydällä ja lattialla sen alapuolella. Kuva nyrkin kokoisesta hyytymästä ja verikaaoksesta kolmannen vessan lattialta. Kuva vatsastani keskenmenon päivänä, sekä seuraavana päivänä. Niissäkin kuvissa on jo iso ero mahan koossa. 

Nämä kuvat auttavat minua käsittelemään tapahtunutta, ymmärtämään sen todeksi. En edes tajua, miksi tosiaan otin näitä kuvia, mutta onneksi tein niin. Ainoastaan harmittaa, ettei minulla ole kuvaa vauvasta. On vain omat epätodelliset muistikuvani. Se hetki kun näin vauvan, oli niin sydäntäriipaisevan lohduton, ettei silloin tullut mieleenkään ottaa kuvaa. Harmi. 

Keho toipuu

Toki mulla edelleen on heikko ja voimaton olo, mutta se ei, hassua kyllä, muistuta mua keskenmenosta, vaan se jostain kumman syystä mieltyy vain tämän hetken normaaliksi olotilaksi. Oikeasti olen kiitollinen siitä, miten hienosti keho toipuu ja hoitaa asian, mutta silti se satuttaa. Joka aamu herätessä tajuan ekoina ajatuksina, että mä olen nukkunut tänne saakka, enkä heräillyt aamuyöstä, kuten raskaana ollessa.

Eilen kävin roskiksilla ja autolla. Sen jälkeen hengästytti ja piti huilata useampi minuutti. Rankka reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ihan hyvä ulkoilu silti, koska sisällä ollessa sitä ei noin selvästi tajua, kuinka heikossa kunnossa on. Vaikka päivän mittaan muutamaan kertaan voimat katoavat ja päänsärky iskee, voi sisällä kuitenkin istua ja makoilla joka välissä. Sitä selviää, vaikka onkin päivät lasten kanssa keskenään.

Olen iloinen, että ollaan parina päivänä saatu ystäviä meille kotiin seuraksi. Aika menee nopeammin, kun saa jutteluterapiaa ja lapset tervetullutta vaihtelua. Isompi lapsi on muutamana päivänä haaveillut, että päästäänköhän me huomenna ulos?  Voi toista. No, senkin aika tulee kyllä. Tavallaan olen iloinnut myös siitä, että just nyt on sateista ja ankeaa säätä ollut päivätolkulla. Tällä hetkellä sataa kuin saavista kaataisi.

Nyt odotan, että posti toisi kaipaamani raskaustestit. Pääsen seuraamaan raskaushormonin vähenemistä kehosta, odottamaan vain sitä yhtä viivaa tikussa. Sitä, jota normaalioloissa en odottaisi. Tragikoomista. Tästäkään asiasta en ollut kuullut aiemmin. Kyllähän toki sitten kesäkuun puolessavälissä on myös jälkitarkastus ja labrat, mutta haluan seurata tilannetta jollain tasolla ennen sitäkin. Ja joo, saahan raskaustestejä kaupastakin. Minä vaan halusin suuremman määrän.

Päivä kerrallaan. 

Keskenmenon jälkipuintia ja muuta elämää löytyy Instagramin puolelta @iloelolaura

Keskenmenon jälkeen

Keskenmenosta on nyt neljä päivää. Tuntuu, kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Alun itkuisuudesta on siirrytty seuraavaan vaiheeseen, joka näyttäisi olevan turta olo. Henkisesti. Fyysisesti vielä heikottaa. 

Neljä päivää tuntuu tosiaankin ikuisuudelta. Siltä, että koko keskenmeno on jo niin old news, että pitäisi pystyä siirtymään eteenpäin. Että mitä mä tätä nyt edelleen vatvon, menisin vaan seuraavaan asiaan jo. Onneksi järjellä tiedän, että se ei ole totta, vaan asiaa saa prosessoida sillä tavalla kuin se tuntuu luontevalta. Tiedän, että tästäkin selvitään, ja jossain vaiheessa uskalletaan taas yrittää uutta raskautta. Sitten, kun sen aika on. Nyt keskitytään tähän hetkeen.

Oma mieli tuntuu yllättävän lohdutetulta. Tiedän, että jatkossakin tulee tilanteita, että itkettää ja suru tulee päälle. En koskaan tule unohtamaan sitä, kun pieni vauvani oli aivan liian aikaisin kädessäni. Aika kuitenkin parantaa osan haavoista, ja koska uskon Jeesukseen, on mulla lohdutus sieltäkin suunnasta. Se on aika upeaa se.

Keskenmenon jälkeen sairaalassa

Olin sairaalassa illan ja yhden yön, sillä verenvuodon katsottiin olevan niin runsasta, että sitä oli hyvä tarkkailla. Mulle ehdotettiin Cytotecia, mutta en halunnut sitä, koska ei ollut kyse hätätilanteesta, ja lääke voi olla myös todella raju. Tilanteessa oli tarpeeksi  kestämistä jo ilman sitäkin. Ja eihän lääkekään takaa sitä, että kaikki palaset tulevat kohdusta. Alkuun kuulosti siltä, että Cytotec olisi pakko ottaa, mutta yllättäen se lääkkeittä odottaminen olikin kaikille sitten ok.

Pyysin ja sain lämpöpakkauksen, kun tuntui siltä, että kohdussa tapahtuu jotain äkäistä. Siitä oli apua. Muutamaan kertaan kysyttiin, haluanko särkylääkkeitä, mutta en kokenut tarvetta niille. Cytotecin kanssa olisin varmasti niitäkin tarvinnut. 

Yön aikana minulta tuli muutama nyrkin kokoinen verihyytymä kohdusta. Olin vähän järkyttynyt niistä, mutta varmistin niiden kuuluvan asiaan. Minulla ei oikeastaan ollut mitään käsitystä ennalta, mitä odottaa.

Sairaalahuoneen vessattomuus oli vähän haastavaa,  kun alussa tuli niin paljon verta, että oli oikeastaan vähän pakkokin aina peseytyä sidettä vaihtaessa. Lähin vessani oli invavessa, jossa pöntöltä ei yllä hanalle. Yöllä kävikin kerran vähän verisesti, kun hyytymät ja muu veri läsähtivät lattialle. Myös se oli eräänlainen epätoivon hetki kaiken epätodellisen keskellä. Vessan lattia oli veriroiskeissa parin metrin alueelta. Otti päähän, että koko ajan musta tulee älytön sotku, jota muut joutuvat siivoamaan. En halunnut hälyttää työntekijää kurjuuteni keskelle, vaikka oma fyysinen vointi ei ollut kovin kummoinen. Hullua, tiedän.

Vessa oli onneksi hyvin varustettu, pesuainetta, varrellinen lattiaharja ja -lasta. Hinkkasin, huuhtelin ja kuivasin lattian jotenkuten. Sitten kutsuin työntekijän, jotta saisin uudet housut veristen tilalle ja pääsisin huoneeseeni. Työntekijä-raasu jäi varmaan siivoamaan loput vessasta.

Minä hipsin huoneeseeni. Sairaalasängyssä oli vaikea saada hyvää asentoa. Lopulta nukahdin kuitenkin.

Seuraavat päivät

Verenvuoto oli rauhottunut selvästi yön aikana. Odottelin lääkärin töihin tulemista, kohdun tilannetta katsottaisiin ultralla taas. Siellä näyttikin paremmalta, hyytymää oli jo vähemmän, ja verenvuotokin oli jo määrältään maltillinen. Pääsisin kotiin odottelemaan, että loput rippeet kohdusta tulisivat. Labrat ja jälkitarkastus neljän viikon päästä.

Ennen lähtöä otettiin vielä labrat. Hemoglobiini 95, mikä ei yhtään yllätä edellisen päivän jälkeen. Vähän hutera olo ja omat liikkeet tuntuvat hitailta ja raskailta, mutta muuten oma fysiikka tuntuu melko normaalilta.  Heikottaa myös siksi, kun yö ja aamu piti paastota varmuuden vuoksi, jos edessä olisi ollut kaavinta ja nukutus. Onneksi ei ollut.

Kaupasta siteitä, lohtukukkia, suklaata ja sitä rautaa.

Esikoinen tervehtii minua "vauva kuoli, vauva kuoli" -tervehdyksellä. Itkettää. Lapsi ei ymmärrä vielä, mitä kuolema on. 

Ensimmäisenä päivänä itkettää, seuraavat päivät mieli on turta. Mietin, onko tämä seuraava käsittelyvaihe surussa, vai eikö koko asiaa vaan ymmärrä vielä. Epätodelliseltahan se tuntuu. Välillä ajatuksiin tulee jotain vauvaan tai odotukseen liittyvää, ja sekunnin ajan en muista, että vauvaa ei ole enää. Luen kymmeniä kertoja keskenmeno-tekstiäni. Olen iloinen, että kirjotin sen heti sairaalassa. Enää en välttämättä olisi kirjoittanut samanlaista, vaan ehkä miedomman ja sensuroidumman version, koska enää ei ole alun tunnemylläkkä päällä.

Vuorotellen olen pystyssä ja makuulla.  Pystyssäolon jälkeen tulee väsymys ja päänsärky. Onneksi lapset ovat todella sopeutuvaisia. Itseä jatkuva makuuasennossa oleminen alkaa jo tympimään. Tulee olo, että on laiska, vaikka toipumistahan tämä on, ei laiskuutta. Samalla mies pakkaa muuttolaatikoita ja hoitaa kotihommia.

Kohtu jatkaa työtään. Ajoittain on yllättävän ikäviä tuntemuksia, joskus puoli tuntia, joskus pitempään. Oma kuumavesipullo on pakattuna johonkin muuttolaatikoista. Mehupulloa ja suihkua vinkattiin, ja onneksi yksi kuumavesipulloksi sopiva pullo meiltä kaapista löytyikin. Siitä on ollut apua.

Iltaa kohden on joka päivä ollut selvästi parempi olo kuin edellisenä päivänä. Huomenna varmasti taas huippaa vähän vähemmän ja voimaa löytyy hitusen lisää. Onneksi. 

Keskenmenon käsittelyä löytyy lisää Instagramin puolelta @iloelolaura kohokohdista.

Aamulla mulla oli vauva kohdussa, illalla muovipussissa. Keskenmeno.

Keskenmeno kahdennellatoista raskausviikolla. Sellaisen kanssa kohdattiin tänään. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää vauvaa kohdussa kasvamassa. Viime viikolla oli, eilen oli, aamullakin vielä. Vaan ei enää illalla. Jäljelle jäi vaan iso suru ja verta. Joka puolella verta. Miten sitä voi ollakin niin paljon?

Instagramin puolella kerroin jo aiemmin tapahtuneesta. Tuntuu kuitenkin, että on tarve muuttaa sanoiksi kaikki tapahtunut. Aloittaa surutyö asiasta. Kirjoittaa talteen asia tuoreena, kun on itse aivan hajalla. Joten tässäpä tulee, keskiviikko 22.5.2019, rv 11+3.

Tavallinen päivä, ei vaiskaan

Ihan tavalllinen aamu, johon heräsin taas kerran liian aikaisin. Tuttua edellisistä raskauksista, että uni ei vaan riitä aamuun saakka. Katsoin sängyssä pari jaksoa Dawson's Creekiä lasten heräämistä odotellessa. Koitin levätä, koska edellisenä päivänä oli tullut vähän verta, joka säikäytti. Olin myös soittanut silloin naistentautien päivystykseen, josta ohje oli seurailla tilannetta. Pieni verenvuoto kun ei yleensä vielä merkitse mitään.

Aloitettiin päivä normaaliin tapaan lasten kanssa. Aamupäivällä oli viimeiset kotiäititreffit meillä ennen muuttoa. Hyviä hetkiä ystävien kanssa. Iltapäivällä alkoi väsyttää, oli "vääränlainen" olo, sellainen, että kaikki ei ole jotenkin hyvin. Mentiin esikoisen kanssa päikkäreille, kuopus nukkui jo rattaissa. Päikkäreiltä herätessä oli edelleen outo olo.

Pakkasin tavaroita illan synnytyskeskusteluiltaa varten. Mielessä kävi, että ota varahousut mukaan, mutta en halunnut ajatella sellaista. Verta oli tiputellut pitkin päivää edelleen, mutta hyvin vähän. Keskusteluilta alkoi, tuntui, että nyt valuu paljon. Menin vessaan ja vähän kauhistuin veren määrää. Siivosin teurastuksen jäljet ja tuuppasin reilun paperikasan housuihin. Hetken päästä tuttu valumisen tunne ja olo, että nyt on housut kyllä märät. Poistun taas vessaan. Onneksi illassa oli muitakin vetäjiä paikalla.


Housuja riisuessa verta lässähti lattialle vähän joka puolelle. Tuntui, että nyt tulee jotain isompaa. Laitoin käden alle, että sain kopin. Ajattelin, etten halua mun vauvan palasia mihinkään pönttöön tai lattialle. Sieltä tulikin iso palanen, jonka seassa oli myös joku pieni vauvaa muistuttava. Vauva. Tosi, tosi tosi pieni. Vauvan pituus päästä peppuun on näillä viikoilla jotain 41-52mm, kuulemma. Huutoitkua.

Toisella kädellä pitelin tätä, toisella tyhjensin vieressä olevan roskiksen lattialle, ja anastin roskapussin tätä vauvan ripettä varten. Hetken päästä tuli toinen pala, erilainen, pienempi ja sileä. Laitoin myös sen siihen muovipussiin. Sitten lisää verta, ja vähän lisää. Soitin synnärille.

Vuorasin veriset housuni käsipyyhepapereilla ja aloin siivoamaan verta. Sori Me-talo, jos johonkin sitä vielä jäi. Tulin vessasta ulos, ja keskusteluillassa ollut ystävä odottikin siinä. Itkin. Ystävä lähti hakemaan mun tavaroita, minä kävin vielä varastamassa toisestakin vessasta tyhjän roskapussin, jonka päällä voisin verineni istua autossa. Lähdettiin hipsimään autolle, ulkona satoi.

Synnärin käytävällä oli muutamia onnellisia perheitä vastasyntyneitä esittelemässä läheisilleen. Ja sitten minä, itkunaama verta koko ajan haaroista valuen. Hetken aikaa ystävän kanssa odoteltiin, kunnes pääsin tutkittavaksi. Kävin vessassa aluksi, koska teurastushousut olisi hyvä saada pois ja rakko tyhjäksi. Tulee lisää isoja rippeitä kohdusta, jotka laitan pussiin muiden seuraksi. Ajatuksena mulla on haudata nämä maahan, mitä mun vauvasta on jäljellä. En tajua, miten sitä verta voi roiskua joka puolelle.

Sisätutkimus tuntuu inhottavalta. Koitan hengittää syvään, auttaahan se synnytyksessäkin. Ultraus alakautta. Kyllä tämä valitettavasti on keskenmeno, kuulen. Tuntuu kamalan epätodelliselta, vaikka sormet veressä, omin silmin on kokenut sen juuri, että keskenhän se meni. Keskenmeno. Meidän vauvaa ei enää ole täällä.

Mies tulee työreissulta suoraan sairaalaan, tekevät ystävän kanssa läpystä vaihdon. Saan sairaalavaatteet omien, veristen vaatteideni tilalle. Onneksi ne ovat sentään vaaleanpunaiset, eivätkä siniset. Koitan siivota vessasta enimmät veret, koska tuntuu kamalalta jättää sellaista kuoleman jälkeä jonkun toisen kontolle. Luovutan lopulta, koska valun edelleen verta reippaasti.

Minulle ehdotetaan lääkkeitä, mutta haluan odotella ensin ja antaa kohdun tyhjentää itseään. Toki lääkkeet otan sitten, jos niille koetaan tarvetta vielä myöhemmin. Verikokeet, verenpaineiden mittaus. Odotellaan tuloksia, jotka joko antavat luvan syödä tai kieltävät sen. Saan luvan.

Lukuisia jättisiteiden vaihtoja pitkin iltaa. Välillä tulee hyytymiä, muuten vaan verta. Mun huoneessa ei ole vessaa, se löytyy kolmen oven päästä. Hana on aivan liian kaukana pöntöstä.

Mies käy kotona hakemassa tavaroita. Onni onnettomuudessa on se, että juuri tänään lasten isovanhempi oli heidän kanssaan meillä. Mitenhän tämä muutoin olisi sujunut? Kaikki tuo verikaaos yksin lasten kanssa kotona. Huh. Mies tuo tavarat ja on seurana sen aikaa kun pystyy.

Sitten olen vain minä, ja vuotava kohtuni. Suoja sängyllä, sairaala-alkkarit ja jättisiteet. Kaikkien ihmisten viestit lohduttavat, tuntemattomienkin. Mun vauva on kuollut. Sitä ei enää ole. En voi tajuta. Otan muistoksi kuvan vielä pömpöttävästä mahastani, joka todennäköisesti lähiviikkoina muuttuu vähän pienemmäksi. Jouluna meillä ei olekaan vauvaa.

Laitan ylistysmusiikit soimaan. En ole yksin. Nähdään sitten taivaassa, rakas.

Ultraa odottavan aika on pitkä - Alkuraskauden kuulumisia

Alkuraskaus on hidasta aikaa. Toisaalta raskausviikot vierähtävät hyvinkin nopeasti, kaiken lapsiperhearjen keskellä, ja toisaalta taas ihan hävyttömän hitaasti. Edelleen eletään alkuraskautta, vaikka tuntuu, että olisin ollut raskaana jo iäisyyden tai parikin.

Ja samalla kuitenkin tuntuun, ettei olisi raskaana ollenkaan, sillä niin usein sen unohtaa, eikä mahakaan siitä vielä muistuta. Tai no vähäistä kasvua on keskivartalolla havaittavissa, mutta riippuu vaatteista, näkyykö se. Itse aina iltaisin tiirailen, onko maha kasvanut. Lähinnä se näyttää siltä, että vatsasta olisin lihonut pari kiloa, mutta vaa'assa mitään heittoa ei vielä ole. Ja hyvä niin.

Ensimmäinen raskausneuvola

Mulla oli hetki sitten ensimmäinen raskausneuvola, jossa avauduinkin aiheesta raskauskilot, mahan koko ja muiden ihmisten kommentointi. Aloin siis kertomaan sitä, että en tälläkään kertaa mene neuvolassa punnittavaksi, mutta pääsi vähän rönsyilemään. Lyhyesti siis, molemmissa aiemmissa loppuraskauksissa mua on pienesti ahdistanut se kilojen määrä, enkä silloin jaksa keneltäkään kommentointia mahan koosta tai mistään muustakaan, kun olo on joka tapauksessa valtava.

Käyn siis vaa'alla jatkossakin vain kotona, en neuvolassa. Tämä mun ensimmäinen raskausneuvolakäynti oli samalla viimeinen käynti tutulla terveydenhoitajalla. Muuton vuoksi saadaan uusi neuvolakin. Olen tykännyt meidän neuvolatätsykästä hyvin paljon, sillä sen lisäksi että hän on mukava, osaa hän suhtautua hyvin siihen, että me ollaan käyty neuvolassa hiukan normaaleja neuvolarunkoja harvemmin.

Alun hauraus

Tämän hetkinen välietappi tuntuu omassa mielessä olevan se ensimmäinen ultra, jonka kunta tarjoaa. Ei siis olla tälläkään kertaa menty varhaisultraan, vaikka joka kerta olen sitä hetken aikaa miettinytkin. Mielenrauhan vuoksi, niinkuin varmasti muutkin odottajat.

Ennen ekaa ultraa on aina epätodellinen olo, kun ei vielä ole ns. mustaa valkoisella. Mieli yrittää lähteä kierroksille aiheesta, mutta olen päättänyt,  että kannattaa ajatella kaiken olevan hyvin. Muu on vähän ajanhukkaa, tavallaan. Iloitsen raskaudesta, mutta myönnän, että varmempi olo on varmastikin vasta sitten ultran jälkeen.

Epätodellisen hyvä olo

Sekin hämmentää, kun on niin hyvä olo ollut koko alkuraskauden. Vaikka sehän on vaan hyvä asia. Pari viikkoa sitten minulla oli vielä välillä etovaa oloa, mutta siihenkin on auttanut omat syömiset ja b6-vitamiinit. Ja varmasti myös aika. Olen testannut omaa oloa erilaisten syömisten ja vitamiinien ottamisen/ottamatta jättämisen merkeissä, ja aika huimasti tuntuu edellisen päivän syömiset vaikuttavan seuraavan päivän olotilaan, jaksamiseen ja siihen etovuudeen. Mielenkiintoista aikaa monella tapaa.

Odotellaan!

Raskausjuttuihin ja arkikuulumisiin pääset mukaan Instagramin puolella @iloelolaura

Vessahätäviestinnästä kuivaksi opetteluun 1,5-vuotiaan kanssa

Meidän nuorimmainen on tällä hetkellä puolitoistavuotias. Ei siis suinkaan puhuta enää vessahätäviestinnästä, vaan vessareissut ja -rutiinit ovat jo enemmänkin kääntyneet kuivaksiopettelun puolelle. Jännää nähdä, missä kohtaa lasta voi alkaa sanomaan kuivaksi. Esikoisen kohdalla se oli joskus ennen 1v9kk ikää. 

Olen toki tietoinen, että Suomessa usein ohjeistetaan, että vasta joskus 1,5-2,5-vuotiaana lapselle alkaisi kehittyä taito tunnistaa hätä ja alkaa pikkuhiljaa reagoimaan siihen. Kuten aiemminkin olen maininnut, asia ei ole fakta, sillä vauva on syntymästään saakka kykenevä tunnistamaan ja ilmoittamaan hätänsä. Taito katoaa, jos sitä ei ylläpidetä, ja sitten sitä opetellaan uudestaan taaperoiässä. Kyse on yhteyksistä aivoissa. Harjoittelemalla ne vahvistuvat, taidossa kuin taidossa.

En kuitenkaan ajattele vauvan vessahätäviestinnän olevan sen "parempi" kuin harjoittelun aloittamisen joskus 3-4-vuotiaanakaan, me vain ollaan tykätty meidän perheen kohdalla toimia näin. Ollaan koettu se helpoimmaksi itselle, sekä myös mielekkääksi ja palkitsevaksi.

Nyt voisi olla haastavampaa aloittaa 

Taaperon vessailut sujuvat tällä hetkellä tosi mallikkaasti.  Tarkoittaen sitä, että nykyään on jo paljon päiviä, jolloin märkiä housuja tai vaippoja ei tule ollenkaan. Vessa-asioita on harrastettu säännöllisesti syntymästä saakka, kuten esikoisenkin kanssa. 

Sen sijaan puolitoistavuotiaana aloittaessa voisi olla haasteita vastassa enemmän, onhan se sellainen tahtoikä, ja harvalla se paikallaan pysyminen on se mieluisin asia. Mahdotonta se toki ei silloinkaan ole. On vain keksittävä ne omat jutut, miten saa lapsen viihtymään potalla tai pöntöllä, ja keinot, miten saa lapsen rentoutumaan sen verran, että tuotos onnistuu. Ja toki se vaatii myös paljon toistoja, rutiineja. 

"Pääset kohta potalle, odota"

Me liikutaan paljon lasten kanssa kodin ulkopuolella. Jos ollaan pitempään menossa, on meillä aina matkapotta mukana. Kerhoillessa tai kaupungilla pyöriessä se ei aina ole mukana, sillä paikan päältä löytyy vessat, ja ennakointikin toimii aika hyvin. 

Jos taapero esimerkiksi herää päiväunilta ennen kuin ollaan tultu kerhosta tai muusta kotiin, sanon hänelle, että pääset kohta potalle, odota, älä tee pissiä housuun. Hän on tähän tottunut, ja osaakin pidättää hetken aikaa. Olen monesti todennut taaperon ohjeistamisen toimivaksi keinoksi, ja vertaillut tilanteita, jolloin ohjeistan ja jolloin en ohjeista häntä. Kun lapsi ei tiedä pääsevänsä pian potalle hädän tullessa, ei hänellä selvästikään ole motivaatiota pidättää. Ihan ymmärrettävää.

Hetkittäin vielä vaipat

Yöunille ja päiväunille hänelle laitetaan vielä vaipat, sekä pitemmille automatkoille. Yöunienkin jälkeen vaippa on usein kuiva, kuten on ollut jo vauvanakin. Lyhyillä automatkoilla vaippaa ei olla laitettu enää, jos esimerkiksi ennen ajelua on käyty vessassa. Taapero on niin kokenut vessailija, että osaa tyhjentää rakkonsa kerralla. Toki turvaistuimesta löytyy kuitenkin varatoimenpiteenä turvaistuimeen suunniteltu kosteussuoja. 

Muilla kyläillessä yms menoissa vaippaa laitetaan vaihtelevasti, tilanteesta ja sen kestosta riippuen.

Lapsen tämänhetkinen vessarytmi

Lasta tarkkailemalla voi oppia suunnilleen tietämään oman lapsensa rytmin, milloin yleensä tärppää. Tämä helpottaa elämää etenkin silloin jos on vieraita kylässä, tai lapsella muutoin on jotain niin mielekästä puuhaa, että vessahädästä ilmoittaminen unohtuu. 

Vessarytmi vaihtelee myös iän mukaan, 11 kuukauden ikäisen vauvan vessarytmi löytyy täältä. Meillä imetys loppui hetki sitten, mutta jo ennen loppumistaan imetystä oli enää sen muutaman kerran päivässä, ja nyttemmin lapsi juo vettä senkin edestä.

1,5-vuotiaan vessarytmi

Aamupissalle herätessä, herää n. klo 7

Aamupäivän pottailu, joskus 9-10 aikaan

Potalle lounaan jälkeen

Potalle hetki unilta heräämisen jälkeen

Yhdet iltapäivän pissat (ei aina tarvetta tälle)

Potalle iltaruoan jälkeen

Potalle ennen yöunille käymistä

Nykyään lapsella ei ole enää niin kiire unilta herätessä mennä suoraan potalle, vaan yleensä herätessä me sylitellään rauhassa ensin.

Tähän verraten voi todeta, että reilussa puolessa vuodessa lapsen vessakäynnit ovat vähentyneet siitä 9-11 kerrasta kuuteen, seitsemään kertaan. Aika mielenkiintoista seurata lapsen kehitystä tässäkin asiassa. 

Lisää aiheesta alta: 

Näin aloitat vessahätäviestinnän vauvan kanssa

Testissä matkapotat

Alle yksivuotias on päiväkuiva kotona

Hyppää mukaan myös Instagramissa @iloelolaura ja Fb Iloa, eloa! -blogi