Jokunen aika sitten olin päiväseltään reissussa, ilman omaa taaperoa. Kaksi tuntia junassa suuntaansa, ja kuusi tuntia perillä. Pitkä päivä! Etenkin kun imettää vielä. Tyypillä taisi ikää silloin olla kerrytettynä vuosi, ja pari kuukautta päälle.
Ensimmäinen kerta fyysisesti niin kaukana omasta lapsesta. Venyykö se henkinen napanuora noin pitkälle?
No kyllähän se venyi ja paukkui, kun sitä venytti.
Parin, kolmen tunnin piipahdukset omien harrastuksien parissa tuntuu aivan erilaisilta. Ne on vaan mukavaa, huoletonta aikaa. Kauemmas meno oli iso askel tälle äidille.
Muistan, kun pääsiäisenä uuteen kotiin muuttaessa kasattiin pinnasänky ekaa kertaa, siihen parisängyn vierelle sivuvaunuksi, ilman toista laitaa. Takana oli levottomia öitä, ja ajatus, josko minityyppi saisi paremmin nukuttua, kun tilaa olisi enemmän.
Vaan miten pahalta se tästä äidistä tuntuikaan. Välimatkaa oli ainakin se puoli metriä, sen aiemman toisessa kiinni nukkumisen sijaan. Joskus sekin voi olla pitkä matka.
Pieni asia, mutta kuitenkin liian suuri siinä hetkessä. Eikä ne unet siinäkään tainneet niin elämää mullistavat olla. Kainalossa halusi nukkua pienikin.
Jospa sitä vain kuuntelisi itseä, ottaisi omatkin tunteensa huomioon. Tekisi omiin tilanteisiin sopivat ratkaisut.
Pieni se vielä on, pitkään. Äidin murunen.
